Faust I. Иоганн Вольфганг фон Гёте

samalla henkisen olemuksemme syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys." – Faust janoo totuutta, hän tahtoo ymmärtää elämän, mailman ja ihmisen syvimpiä juuria myöden, hän on ihmishenki joka taistelee, henkisen olemuksemme rajain yli päästäkseen. Mutta turhaan. Tieteet eivät selitä hälle olemuksen ongelmoita, ne eivät viihdytä hänen kaipiotaan – hän palajaa niistä vihdoin inholla. Hän hylkää järjen ja tieteen – "ihmisen paraat lahjat," ja heittäytyy epätoivon ja epäilyksen valtaan. Kun hän näin on joutunut negatiiviselle, kieltoperäiselle kannalle, ilmestyy kieltämyksen, epäyksen henki Mefistofeles, joka ei tunnusta mitään hyvää ja kaunista olemuksessa ja saastaisella ivalla vetää lokaan kaikki aatteet, kaikki mikä on pyhää ja ylevää. Faust antauu hänelle ja Mefisto avaa Faustille aistillisen mailman täynnä hekumaa ja nautintoa. Sen mailman läpi hyrskyää Faust juoden hekuman maljan pohjasakoineen – mutta kaikki turhaan! Hengen jano sammuu siitä vielä vähemmin. Tosin rakkaus Gretcheniin antaa hänelle hetkeksi autuuden riemun, mutta se on kuumeentapaista, se väljähtyy kuin päihtyneen hurmaus, se on liian aistillinen ja jättää jälkeensä särjetyn sydämen ja sortuneen onnen savuavat rauniot. Loppupäätökseksi jää vaan elämän mitättömyys. "Faust on epätoivon tuskallinen huuto elämän tyhjyydestä." Göthe on siis esittänyt ongelman, ratkaisematta sitä. – Vanhoilla päivillään liitti Göthe Faustiin toisen osan, joka on täynnä hämäriä allegorioja ja on vaikea ymmärtää. Siinä Faust vihdoin tyytyväisenä kuolee, kun tietää edistäneensä kansansa onnea. – Tähän lopetamme esitelmämme, mainitsematta enää muita vähempiä runoja ja teoksia. Göthe kuoli Weimarissa 22/3 1832.

      Göthe on Saksan suurin runoilija, jopa mailman kirjallisuuden suurin ja yleishenkisin ilmiö Shakespearen jälkeen. Göthe ei kuulu mihinkään määrättyyn kouluun kirjallisuudessa. Hänen suuntansa oli hänen omansa; se oli puhtaan runouden ja kauneuden suunta, ja siitä syystä hänen muistonsa elää niin kauan kuin tosi runous ihastuttaa ihmissydäntä.

K. F.

      OMISTELMUS

      Taas ilmestytte, haamut, häälyellen

      Mun nähtäviin, kuin entispäivinän'.

      Vaan, sydän, ootko altis hurmoksellen?

      Pyydänkö vielä teitä jäämähän?

      Ah, voitittenpa, luoksein tungeskellen!

      Ja usvat haihtuu, silmin selvitän;

      Ja tenhoviima luotanne kun liehuu,

      Mun rinnassain taas nuoren tunteet kiehuu.

      Iloisten päiväin muistot seuraa teitä,

      Ja varjot armaat nousee sarjoittain:

      Ens'-lemmen soipi katko-säveleitä,

      Ens'-ystävyyskin elpyy rinnassain.

      Ja eloni harhakkaita mutkateitä

      Murheeni itkemään käy uudestaan,

      Rakkaita kutsuen, joilt' toivo haipui,

      Jotk' onnen pettämäisnä tuoneen vaipui.

      Ne joille soi mun laulun' alkunaiset,

      Ne näitä eivät enää kuulla voi;

      Hajalle haihtui kaikki armahaiset,

      Ja laulun' ensi kaiku tyhjiin soi.

      Nyt kuuntelee mua oudot, muukalaiset;

      Oon arka, jos ne kiitoksenkin toi.

      Ja ket mua muuten kuuli riemumiellä.

      Jos eloss', eksyilee nyt mailman tiellä.

      Mun valtaap' ammon vieroiteltu kaipuu

      Vakaihin, tyyniin henkimailmoihin,

      Nyt laulu hiljaa soinnahdellen haipuu,

      Kuin eeol-harppu, huokuu-sävelin.

      Mä vavahdan ja lempeäksi taipuu

      Mun mielen' jäykkä, sulan itkuihin;

      Mit' omistan, se juur'kuin kauas haihtuu,

      Min hukkasin, se todelliseks' vaihtuu.

      ALKUNÄYTÖS TEATERISSA

      JOHTAJA. RUNOILIJA. PILAPUHUJA.

      JOHTAJA.

      Te kaksi, joiden autellen

      Niin usein pääsin pintehistä,

      Mitäspä hyvää Saksallen

      Toivotte näistä näytöksistä?

      Hartaasti soisin, että mieltyis' kansa,

      Jok' elelee ja muiden elää suo.

      Vajamme pystyss' on ja laudat paikallansa;

      Ja juhlaa toivoin meihin silmät luo

      Jo kaikki, ihmeellistä vartoellen

      Ja kulmakarvojansa korotellen.

      Kyll' osaan olla mieliks' ihmisten,

      Näin hämilläin tok' en oo ollut koskaan;

      Tosin ei ne tottuneet oo parhaasen,

      Mutt' ovat lukeneet niin paljo kirjamoskaa!

      Mitenkä teemme siis, ett' uunna kaikki sois,

      Samalla tenhoisaa ja hauskaa ois?

      Tuo tottamaar on suurin riemun aine,

      Kun kansa puodillemme tulvehtii

      Ja paisuellen, lainehelta laine,

      Ahtaasta armoportist' tungeksii:

      Kons' ilmipäiväll' ennen neljän lyömää

      Luukulla riehutaan ja reudotaan,

      Kuin nälkäläiset puistaa, kirkuu syömää;

      Piletin vuoks' ne särkee kurkkujaan.

      Näin lumota voi seuraa senkinmoista

      Runooja vaan. – Siis, veikko, taiallas nyt loista!

      RUNOILIJA.

      Nuo joukot kirjavat! Oi ällös maini heitä,

      Ne näöllään meilt' aatteet kaikottaa!

      Mun silmiltäin tuo ihmistulva peitä,

      Ku nieluhunsa kaikki tempajaa!

      Mun käydä suo vaan rauhan taivas-teitä,

      Miss' sula riemu meille versoaa,

      Miss' ystävyys ja lempi onnen luovat

      Ja sydämessä sille suojan suovat.

      Mi sielun syvyydestä kuohui silloin,

      Mitä huulet hiljaa virkki ujoillen,

      Mi milloin luonnistui, jäi luontumatta milloin,

      Sen hurja hetki syöpi nielaisten;

      Se usein kauan kasvoi aamuin illoin,

      Siit' ennenkuin tul' täysikelpoinen.

      Mi kiiltelee, se hetken täällä häilyy;

      Vaan jälkimailmallen tosi-kauno yksin säilyy.

      PILAPUHUJA.

      Vait' jälkimaalimasta! senpä soisin!

      Jos miekin tuosta pakinoisin,

      Nykymailmallen ken sitten ilveilis?

      Se vaatii hauskaa – syystä kyllä;

      Jos kekkuli hauskuttaa sit' ilveilyllä,

      Se kiitoksen jo ansaitsis.

      Ken kansaa oikein miellytellä voi,

      Hänt' ei sen oikut saata katkeroittaa;

      Laveinta piiriä vaan hän ahkeroi,

      Tuon helpommin hän hurmaa, voittaa.

      Nyt olkaa uljas! fantasiia laulakoon

      ja köörit