Pikku kettuja. Гарриет Бичер-Стоу

annettu yhden ainoan hyväksi ja se on sitä käyttänyt toisten haitaksi ja vahingoksi. Niinpä esimerkiksi oppineiden ja kirjailijain aivot kuluttavat muidenkin ruumiinosain hyväksi aiotut varat. Vatsa ei saa, mitä se ruuansulattamiseen tarvitsee, nesteet erittyvät säännöttömästi, jokaisen pienen hermokudoksen ravinnonmäärä on tuiki vähänen ja siitä seuraa yleistä levottomuutta ja ärtyisyyttä synnyttävä tunne. Siten nuori mies ja nainen kituu kuusi-, seitsemänkymmentä vuotta – koko ikänsä – ja tuskin yksi tuhannesta saa kokea, millaista on läpi koko elämänsä tuntea koko elimistönsä olevan tasapainossa, kaikkien eri voimain sopusoinnussa, joka kuitenkin on terveen ja voimakkaan ruumiin elin ehto ja joka pitää mielen virkeänä, pirteänä ja hyvänsuopana.

      Selväähän sellaisissa oloissa on, että, jolleivät miehet ja naiset pidä uskonnon vaatimana omantunnon asiana elinvoimainsa hoitamista ja säästämistä kodin hyväksi ja kodin onneksi, koti jää pelkäksi pakopaikaksi, jonne uupuneena ja ärtyisenä ollessa vetäytyy.

      Isä on noussut aikaiseen, syödä hotaissut aamiaisen ja työskentelee koko päivän ammatissaan tai virastossaan, johon hän kiinnittää mielensä, uhraa voimansa, kuluttaen siihen aivojansa ja hermojansa, ruumistaan ja sieluaan. Kotiin viimein palattuaan on hän niin rasittunut ja uuten uuvuksissa, ettei hän siedä pienimmän lapsensa itkua eikä suurimpain leikkiä ja melua. Pikku ipanat tuumivat suoruudessaan: "isä on nyt vihainen".

      Äiti menee kestiin, jossa hän valvoo aamupuoleen yötä, yhteen ja kahteen, hengittää turmeltunutta ilmaa, syö vaikeasti sulavia herkkuja ja on seuraavana päivänä niin hermostunut, että pieninkin korsi kotoisella polulla näyttää voittamattomalta esteeltä.