Ruustinna otti heidät vastaan niin ystävällisen herttaisesti ja toivotti heidät tervetulleiksi niin sydämellisesti, että lämmin tunne täytti Anteron rinnan, melkein niinkuin äitiä kohtaan, omaa äitiään—ja Naimin. Hän huomasi heti, että heissä oli paljon yhtäläistä, tyttäressä ja äidissä, sama silmäin ilme, sama kasvojen väri, sama hymyily. Naimin äiti! Ja tuo oli hänen kotinsa tuolla, tuo taitekattoinen talo puutarhan puiden välissä. Ja tuolla nuo korkeat koivut! Semmoinenhan sen juuri piti olla—ja se oli hänelle kuin vanha tuttu paikka joiltakin kaukaisilta ajoilta—ja niinkuin hän olisi tullut jonnekin, jossa tulisi kauan viipymään ja hyvin viihtymään.
–Tyttäreni! esitti ruustinna ja näki salaiseksi ilokseen, että Kaarina ojensi herroille kätensä sillä kauniilla hymyllään, jota hän niin suuresti rakasti nähdä. Ja Kaarinan oli yht'äkkiä vallannut hilpeä tyytyväisyys ja turvallisuus siitä, että Antero, vaikka ilme hänen kasvoissaan oli kovin miellyttävä, oli ruma, punatukkainen ja kesakkoinen.
–Pojat, virittäkää nyt verkot ja päästäkää kalat! sanoi rovasti pikkupojille, jotka olivat olleet häntä soutamassa. Tässä on nouseva sukupolvi! Lyökää kättä sedille, munsjöörit!—Antakaapa tänne se lohenpoika!
–Eivät ole vielä tulleet Robert ja Lauri? kysyi Antero, ääni epävarmasti vavahtaen.
–Odotamme heitä joka hetki! vastasi ruustinna heidän alkaessaan nousta pihaan.—Tyttäreni Naimi, tapasitte kai hänetkin—
–Kyllä minä—kyllä me,—eikä Antero uskaltanut sitä sanoessaan katsoa ketään silmiin.
–Hän kirjoitti Kuopiosta, jonne lähetimme vaunut vastaan, että he aikoivat viipyä siellä muutamia päiviä tuttavien luona, ja kun Robertkin tahtoi tavata rehtori Snellmania ja tohtori Lönnrotia, jota sinne odotettiin Karjalasta päin … heillä on ollut hauska matka Helsingistä, suuri iloinen seurue nuoria ja vanhoja—sisareni ja hänen miehensä professori Hartman ja Anette ja Thure.
–Meidän serkkujamme, selitti Kaarina.
–Niin, ja he ovat vierailleet tuttavien luona matkan varrella ja pitäneet hyvin hauskaa, kirjoitti Naimi.
–Herrat tulevat Karjalan kautta, sanoi rovasti.
–Naimi kirjoitti siitäkin, ja me olemme odottaneet teitä jo viikon päivät.
–Vai kirjoitti hän!—Antero melkein huudahti.
–Eihän, Roberthan siitä kirjoitti, oikaisi Kaarina.
–Komea kala, sanoi Antero rovastille, enkö minä saa kantaa?
–Ei, ei, kyllä minä itse saaliini kannan. Nämä ovat niitä kuuluja Kontokosken lohia. Tämä suvanto on ikivanha kalapaikka, josta karjalaiset ja savolaiset ovat aikoinaan kovia taisteluita taistelleet ja käräjiä käyneet. Kontojärven kirkonkylä oli ennen muinoin suuri markkinapaikka. Vielä siihenkin aikaan, pari sataa vuotta sitten, kun yksi esi-isistäni, Martinus Olai—
Mutta Antero kuunteli vain toisella korvalla rovastin puhetta, ajatellen, miksei Naimi Martin ollut kirjoittanut heidän tulostaan, vaan Robert … että heitä oli ollut suuri iloinen seurue … ja hauska matka. Oliko hänkin ollut mukana, se nuori mies—kuka hän oli?– tulleeko hän tännekin.
–Näittekö sen suuren suoviljelyksen siellä jokivarrella? kuuli hän rovastin puhuvan Ristolle.—Ette? Mitäs nuoret Apollon pojat olisivat semmoisesta huvitetut! Tähtäävät katseensa tähtitarhojen taa, kohti aatteiden avaruuksia, mutta minä sanon herroille: yksi on tarpeellinen tässä maassa, yksi ennen kaikkea muuta; kansan aineellisen tilan parantaminen.
Puutarhan portilla jäivät Antero ja Kaarina muista vähän jälelle.
–Mitä pitää herra Hagman luonnosta täällä pohjolassa?
–Maisemat ovat suurenmoiset, varsinkin Rajavaaralta oli näköala aivan ihmeellinen, kerrassaan mahtava,
–Oletteko ennen koskia laskenut?
–En koskaan ennen.
Kaarina ei ollut Naimin näköinen. Ainoastaan vartalo ja suu hänessä muistuttivat sisaresta. Äänessäkin oli sama sointu, niinkuin veljilläkin, äidiltä peritty, omituisen miellyttävä ja tuntehikas.
Puutarhassa esitti ruustinna Hannan, joka oli siellä taimilavasta jotain kasviksia ottamassa. Hän oli jo keski-ikäinen ihminen, hiukan alakuloinen ilme säännöllisissä tyynissä kasvoissaan.
–Tämä on talon hyvä haltia, laski rovasti leikkiään, äidin tyttö, joka häntä kaikessa auttaa. Tämä Kaarina on minun tyttöni, toinen apulaiseni, auttaa minua, kirjoittaa ja lukee minulle. Jos hän olisi poika, olisi hänestä tullut maisteri, ja nyt olisi hänet ehkä seppelöity yhdessä herrain kanssa.
–Voin sanoa terveisiä sisareltanne, sanoi Hanna Anterolle.—Karoliina oli täällä helluntaipyhinä.
–Hän ei tiedä vielä tulostani, en ole tullut hänelle kirjoittaneeksi.
–Minä kirjoitin hänelle siitä, kun sain kuulla; hän tulee tänne ehkä ylihuomenna, jos vain pääsee.
Koko ajan tarkasti Hanna Anteroa. Tämä oli siis Karoliinan veli, hänen parhaan ystävänsä. Näytti totiseita ja vakavalta nuorelta mieheltä. Varmaan ilostuu Karoliina-parka hänet vihdoin tavatessaan, ainoan veljensä.
–Aiotte asettua kesäksi hänen luokseen?
–Niin, kyllä kai—tietysti, vastasi Antero epävarmasti.
Hän oli aluksi ihastunut kuultuaan sisarensa tulosta; mutta jos Karoliina tulisi, täytyisikö hänen ehkä lähteä sinne jo hänen kanssaan, heti, saamatta jäädä tänne?
Rovasti saattoi vieraansa pihan yli pieneen rakennukseen, joka oli melkein kätkeytynyt puiden ja pensaiden taa, painautunut osaksi maan sisään, niin että lattia oli alempana kuin maa. Sen katto oli pikimusta, mutta seinät olivat valkeiksi piilutut ja permanto matoilla peitetty. Pitkin seiniä kulki penkkejä, ja ovensuussa, vastapäätä vanhaa kiuas-uunia, oli kaksikerroksinen ryijyillä peitetty puusänky.
–Tätä sanotaan meillä katiskaksi. Olen saanut tästä monta kaunista kalaa. Arvatkaapas, kenenkä kerrankin sain? Näen aamulla ulos mennessäni sukset seinää vasten pystyssä. Menen katsomaan, ja mies makaa tuossa pankolla pieksut jalassa ja halko pään alla. Kun ovi paukahtaa kiinni, hyppää hän ketterästi alas, ja edessäni seisoo itse— Elias Lönnrot!
–Elias Lönnrot?
–Ipsissimus! Olemme aikoinamme olleet yhdessä perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Muistan sen päivän kuin eilisen. Istuttiin Keckmanin vinttikamarissa, kun kuului kiireisiä askeleita ja kompastuksia pimeissä rapuissa ja Martti Lindfors, Kuopion nykyinen tohtori, mies vilkas ja elävä, syöksyy sisään ja huutaa: »Nyt tiedän sen!» ja samana iltana se perustettiin.—Lönnrot oli silloin runonkeruumatkallaan. Tuonkin pöydän päässä laulatti hän muuatta laukkulaista.—Eikö ole miestä kuvaavaa, ettei ainoastaan ole herättämättä vanhaa toveriaan, vaan ei edes asetu sänkyyn!—»Mikset mennyt sänkyyn, onhan siinä sänkyä?»—»Ka, mitäs minä sänkyyn, oli niin lämmin lieden kyljessä.»—Olisi se tarjennut sängyssäkin, kaksien nahkasten välissä, mutta semmoinen se on, Suomen suurin mies.
–Ja saammeko me asua tässä huoneessa, missä Lönnrot? kysyi Antero iki-ihastuneena.
–Vaikka koko kesän!
–Vaikka koko kesän?
–Tämä on muutenkin muistorikas paikka, tämä tupanen. Minun lasna ollessani—olen syntynyt täällä, isäni oli aikoinaan täällä rovastina— oli tässä vain pieni lasi-ikkuna, tuossa tuon pöydän päässä. Yksi esi-isistäni, Martinus Olai, piti täällä vangittuna velhoa, jonka hän oli vanginnut taikoja tekemästä itse kirkon lattian alta ja jonka sitten lähetti Turkuun tuomittavaksi ja poltettavaksi.