Hänen kasvonsa muhoilivat. Hänen silmänsä olivat saaneet leikkisän ilmeen. Hän katsoi kulmainsa alta, silmät hymyten.
–Minä luulen, että tästä tuli kuin tulikin nuorison malja! Olkoon menneeksi! Ettei minua turhaan huudettaisi nuorison yllyttäjäksi, niin sallinet, hyvä veli, että minä sen sijaan, että joisin isännän maljan näiden puheiden päälle, juon tuossa takanasi seisovan ja sinua ympäröivän nuorisosi maljan—naiset siihen luettuina! Nuorison malja siis!—mutta että nuoretkin saisivat hurrata, niin samalla Lönnrotin, joka on nuorista nuorin ja ripeistä ripein!
Nuoret alkoivat, toisilleen merkkejä tehden, käydä käsiksi Lönnrotiin häntä ylös nostaakseen, mutta hänellä oli Naimin kannel polvellaan, ja hän virkkoi sävyisällä, tyynellä äänellään:
–Niin, no, jos nyt sitten soitettaisiin vanha virsi niiden hyväin puheiden päälle, koska nyt Naimi niin tahtoo—ja samassa helähti ilman läpi heikko, surumielinen sävel kanteleesta hänen polvellaan.
Kuinka kaikki yht'äkkiä oli muuttunut Lönnrotin istuessa kivellä hongan alla ja vanhaa runovirttä kanteleella säestäessä! Äsken oli kokko hulmunnut ja valaissut tuon järeän toimen miehen järeitä kasvoja. Äsken olisi Antero ollut valmis ryntäämään, käymään kimppuun, tuntenut tarvetta tehdä jotain heti kohta!—nyt oli kaikki kuin lumottua, huntuun kiedottua, ääni tuli kuin metsän sisästä kuiskaten, sävel kuin maan alta hongan juurien peitosta, kokkotulen riutuessa ja ikäänkuin senkin kuunnellessa yhdessä tyynen taivaan ja liikkumattomien puiden ja niiden alle satunnaisiin asentoihin pysähtyneiden ihmisten kanssa. Oliko se vanhaa Kalevalan säveltä, vai oliko se virttä? Eikö tuolta jostain kuulunut hänen isänsä virsi, eikö kannel juuri sitä säestänyt nyt, kun laulu vaikeni, mutta soitto jatkui? Eivätkö muutkin sitä kuulleet?—Oliko Snellman sanonut sen hänen aatteensa, että oli rakennettava kansan klassilliselle pohjalle?—Mitä Lönnrot nyt soitti? —Ei, hän lakkasi juuri, laski kanteleensa pois, ojensi Naimille ja sanoi jotain—mitä?—»En minä, setä hyvä»—ja Naimi pudisti päätään ja hymyili surullisesti. Miksi olivat kaikki käyneet niin totisiksi? Snellmankin.—Nyt ne liikahtivat kaikki—joku oli virkkanut jotain— kuka? Snellmanko?—Mitä hän sanoi?—»Kaikki muuttuu meillä lopulta lauluksi ja tunnelmaksi», kuiskasi Kaarina Anterolle.
Nyt nousi Snellman ylös ja virkkoi Lönnrotille:
–Ehkä tuo sinun kanteleesi ja nuo vanhat laulusi, veli, sittenkin ovat Suomen kansan tunteiden ei vain parhaat, vaan myös ainoat oikeat tulkit—ja ehkä riitakukon ainainen kiekuminen on rauhassaan onnellisesti nukkuvien turhaa häiritsemistä.
Ei osattu päättää, oliko se leikkiä vai totta.
–Anna sinä vaan kukon kiekua, hymähti Lönnrot, se ennustaa aamun tuloa. Hyviä ne ovat nuo puheesi ja paikallaan, puhuitpa missä hyvänsä ja kuinka useasti, et ikinä ylen useasti.
–Sen sanan päälle tahdon minä vain sanoa—heittäkää risuja kokkoon, pojat!—tahdon vain sanoa: »Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa!» sanoi rovasti ja aloitti laulun, kepillään tahtia lyöden— johon samassa kaikki muut yhtyivät sydämensä kaikella innolla—ja laulettiin se loppuun kokon uudelleen tuleen huimailtaessa.
9
—Mitä te ajattelette? Sanokaa! Eikö se ollut mainiota? puhui Naimi hypähtäen kiinni Anteron, heidän palatessaan kokolle takaisin pappilasta, jonne olivat vanhoja saattaneet. He tahtoivat valvoa koko yön, aamuun saakka, innostua yhdessä, vaihtaa vaikutelmia ja tulkita toisilleen tunteitaan.
Robert vastasi, ilmaisten sen, mitä he kaikki ajattelivat ja tunsivat:
–On aivan ihmeellistä, kuinka voimakkaasti vaikuttaa kaikki se, mitä hän sanoo: jokainen sana on uutta ja kuitenkin on niinkuin olisi sen ennen tiennyt tai ainakin pitänyt tietää.
–Juuri niin, juuri niin oli minunkin! sanoivat Antero ja Naimi melkein yhteen ääneen, samalla kuin he siitä huomiostaan ilostuivat molemmat.
–On sitä tietysti tietänyt ja usein ajatellut, että on isänmaa ja että kuuluu tähän kansaan, joka on eri kansa ja jolla on toivonut ja uskonutkin olevan tulevaisuutta ja tehtävää, mutta en minä sittenkään koskaan ole nähnyt näin selvästi edessäni, mitä se oikeastaan on, kuinka sitä on palveltava ja mitkä ovat kunkin velvollisuudet sitä kohtaan.
–Että me todellakin olemme kansa … oma erityinen yksilö, jolla on ja voi olla erityinen tehtävänsä maailman historiassa! huudahti Antero.
–Kansa, joka kenties vielä tulee jotain tekemään ja jotain merkitsemään … että meilläkin voi olla tulevaisuutta … suurta…!
–Suurta tai pientä, sama se, kunhan on jotain…
–Jonka voimme itse voittaa itsellemme, ilman muiden apua, ajatelkaa!
–Ja millä keinoilla!
–Ainoastaan olemalla oma itsemme, olemalla sitä, mitä jo olemme,– tekemällä vain sitä, mitä jo osaamme!
–Tekemällä omaa työtä, suomalaista työtä, kehittämällä sitä, mitä meillä jo entuudestaan on!
He puhuivat toistensa kilvalla, toistensa suuhun, koettaen kukin ehtiä sanomaan, mitä tunsivat. Naimin kasvoilta oli kadonnut niiden tavallinen iloinen ilme, hän oli melkein kuin huolestunut jostain, otsa pyrkien ryppyihin ja suu supussa ja huulet liikkuen niinkuin lapsella, joka opettelee kirjoittamaan … ja hän oli nyt Anterosta viehättävämpi kuin koskaan.
–Tässä olemme olleet ja eläneet ja kulkeneet, jatkoi Robert heidän kokkomäelle tultuaan, ja meitä on pidetty sankareina ja seppelöity ja meille on tulevaisuuden teitä viitottu, mutta kyllä se oikeastaan on ollut ilman mitään tarkoitusta … minä olen tuntenut sen, vaikken ole ennen osannut sitä itselleni oikein selvittää. En ole uskonut itseeni enkä muihin. Suomi on hukassa, on sanottu, mutta se puhe on valetta, se on valetta! Minä en vielä tiedä, mitä teen, mutta sen minä tiedän, että minä jotain teen!
–Me teemme, me teemme kaikki!
–Tehkää! Voi, voi, jos minäkin jotain voisin! huoahti Naimi.
–Kuka voi meitä vastustaa! Suurta, jaloa, oikeata aatetta ei kukaan voi vastustaa! Pitää olla vain jalo aate!
–Mutta meillähän on!
–Meillä se on!
–Silloin eivät maailman mahtavimmatkaan meille mitään mahda, vaikka kuinka tahtoisivatkin.
–Miksi ne sitä tahtoisivatkaan! Ei ainakaan kukaan suomalainen … voisiko todellakin…? Luuletteko, että voisi olla ketään semmoista? Kun on kysymys Suomen tulevaisuudesta, isänmaan onnesta?
–Vastuksetta, taistelutta se ei mene, mutta onhan ihanaa taistella aatteen puolesta, on ihanaa kaatua ja kuoliakin, jos tarvitaan, sanoi Robert tyynesti ja varmasti.
–Mutta sano, Robert, sano, kuka nyt voisi tahtoa ja mistä syystä? tiukkasivat tytöt yhä.
–Niitä on, jotka suorastaan vihaavat Snellmania! kuohahti Lauri.– Kuulithan itse Kuopiossa. Ja minä näin itse, ei kauan sitten, erään korkean herran silmistä…
–Lauri, elä nyt … hss!
–Mutta me muserramme! Me muserramme!
–Kenenkä te muserratte? kysyi Anette viattomasti ja sointuvasti, saavutettuaan toiset. Hänen äänessään oli suloa ja halua ottaa osaa ja yhtyä, ja hän nojautui Laurin eteen, joka turhaan koetti vastustaa hänen viehättävän olentonsa