Helsinkiin. Aho Juhani

sen terveydelle vahingolliseksi. Oli hänellä kirjojakin, joissa sitä todistettiin tieteellisesti. Äiti ja sisaret olivat yhtä mieltä Pekan kanssa. Mutta kun isä otti ryypyn, niin otti Anttikin. Hänen täytyi sitä paitsi itse tulla vakuutetuksi kaikista asioista. Kokea, kokea … ihmisen täytyy kokea. Olutta hän tilasi myöskin. Kun kapteeni pyysi puoli pulloa, niin kutsui hänkin suun sihauksella luokseen poistuvaa neitiä ja pyysi saada, ruotsinkielellä hänkin: »En half öl.» Joka kerta kun hän sitten kallisti lasin huulilleen ja joi, katseli hän sen kuvetta pitkin niitä kahta nuorta neitosta, jotka istuivat vastapäätä häntä seinän puolella. Vaikka eivät ne hänen mielestään juuri katsomista ansainneet. Rumanlaisia, jotenkin vähäpätöisiä. Bufettineiti tuossa oli monta vertaa somempi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta neitosille kohtelias. Hän tarjosi heille, mitä he eivät ylettäneet ottamaan, ja sanoi joka kerta: »varsså go'» Siihen neitoset yhtä monta kertaa vastasivat: »tackar», johon Antti vielä hiukan huolettomasti lisäsi: »ja' ber.»

      Mietti Antti heille jotain muutakin sanoakseen, mutta ei voinut keksiä, millä aloittaisi. Sen sijaan onnistui hänen ottaa osaa kapteenien keskusteluun. He puhuivat ruotsia, jota maakauppiaat tietysti eivät pystyneet puhumaan. Kapteeni kertoi salakuljetusjuttuja entisiltä purjehdusretkiltään merellä. Antilla oli myöskin muuan semmoinen juttu, vanha ja kauan kulkemassa ollut. Hän kertoi sen, ja vaikka kapteenit tietysti olivat kuulleet sen monta kertaa ennen, nauroivat he kuitenkin hiukan. Antti tunsi siitä itsensä ylpeäksi ja samalla miltei heltyvänsä. Ja sitä seurasi tunne miehen ryhdistä koko ruumiissa. Oli niinkuin ei hänen ja kapteenien välillä olisi ollut mitään eroa arvossa ja iässä. He olivat yhdenvertaisia. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut itseään näin vakaaksi ja varmaksi. Mutta, sanoi hän itselleen, näinhän se vasta ihmisen oikea alkuperäinen luonto ja itsenäisyys tunkeekin esille, ja näinhän ihminen pääsee kehittymään, kun hän saa olla ja liikkua vapaissa oloissa.

      Kun noustiin pöydästä, tuli Pekka sisään ja pyysi lasin maitoa. Se oli Antin mielestä tavattoman moukkamaista. Syödä ensin omia eväitään kannella ja sitten tulla hampaitaan kaivellen juomaan maitoa salongista.

      –Tuokaa minulle hyvä sikari, sanoi se hienosti puettu, kultasankaisia silmälaseja kantava herrasmies. Hän ei ollut aamiaista syödessään ottanut osaa herrojen keskusteluun. Näytti siltä, kuin olisi hän halveksinut koko seuraa, siitä päättäen, että hän silloin tällöin veti toisen suupielensä ivalliseen kureeseen. Se hiukan häiritsi Anttia. Hän kyllä osasi olla hänkin niinkuin vanha tottunut matkustaja. Mutta milloinka voisi hän saavuttaa sen varmuuden ja vakavuuden, joka tuolla herralla oli? Milloinka olla noin rennosti ja vapaasti ja kaikkia halveksivasti?

      Pekka sytytti paperossin ja tarjosi Antillekin. Mutta Antti sanoi mieluummin polttavansa sikaria. Bufettineiti toi sen hänelle ja toi myöskin hopeapäisen veitsen tarjottimella. Ottaessaan katsahti Antti häntä suoraan silmään ja koetti saada silmäyksensä merkitseväksi. Ja kun hän typisti sikaria, tunsi hän kätensä hiukan vapisevan.