Heti kohta, kun hän tuli ylioppilaaksi, oli hän valmis ylioppilas. Keltanokkaa ei hänessä näkynyt. Osakuntaan otettaessa—samaan savo-karjalaiseen, johon isäkin oli kuulunut—menivät vanhat osakuntalaiset ensiksi hänen kanssaan »heittämään pois haukkumanimet». Inspehtori jutteli hänen kanssaan kappaleen aikaa, ja siinä tuli selville, että hän ja Mauritz Ahlfeltin isä olivat olleet vanhat koulutoverit.
–Mihinkä tiedekuntaan olette aikonut ruveta? kysyi häneltä inspehtori puhelun lopuksi.
–Olen aikonut juriidiseen tiedekuntaan.
Se oli jo aikoja sitten niin päätetty. Jo pienenä poikana, kun häneltä talonpojat kysyivät, miksi virkamieheksi se nuori herra aikoo, oli hänellä vastaus valmis:—»Ensin sihteeriks' ja sitten papaks' ja sitten senaattoriks'». Muusta ei voinut olla puhettakaan. Ei vähintäkään epäilystä urasta eikä taistelua kutsumuksesta, niinkuin niin monella muulla, jotka eivät tiedä, mille alalle antautua.
Jo ensimmäisellä lukukaudella suoritti hän valmistavat kokeet, kävi luennoilla ja teki muistiinpanoja, s.o. juuri sen, mikä yleensä oli tapana ja katsottiin kohtuulliseksi.
Yhtä vähän kuin luvut saivat häntä rasittamaan itseään, yhtä vähän hän kulutti itseään innostumalla yleisistä asioista. Kun toiset toverit ylioppilaskokouksissa melusivat, huusivat ja kasvot punaisina puivat nyrkkiä, istui hän kyllä etumaisten joukossa, mutta rauhallisesti poltellen tai viiksiään sivellen. Samana kevännä, jona hän tuli ylioppilaaksi, oli suomalaisuus saavuttanut ensimmäisen suuren voittonsa Nordenskiöldin adressiasiassa, ja Mauritz Ahlfeltissakin vakaantui kesän ajalla se mielipide, että hän tietysti kuuluu suomalaiseen puolueeseen. Suomalaisen Nuijan ja radikaalisemman K.P.T:n väliset riidat saattoivat hänet kuitenkin ymmälle. Hän oli kyllä ollut läsnä K.P.T:n perustavassa kokouksessa, mutta liittyi sittemmin moderaatteihin. Kun hänen kotikielensä oli ruotsi ja kun hänellä oli ruotsinmielisiä sukulaisia Helsingissä eikä hän koskaan ryhtynyt väittelemään kieliasiasta, oli hän yksi noita harvoja, joille ruotsinmieliset antavat nimen: »en hygglig fennoman» ja josta suomenmieliset sanovat, että »sillä on sveesinen naama».
Ei voi kuitenkaan sanoa, ettei hän olisi kaikin puolin täyttänyt niitä velvollisuuksia, joita hänen asemansa suomenmielisenä ylioppilaana häneltä vaati. Hän kävi säännöllisesti suomalaisessa teatterissa, astui ensi rivissä suurten miesten haudoille ja esiintyi marsalkkana isänmaallisissa juhlissa. Suomenmieliset rouvat huomasivat hänet sieltä pian, ja kun perustettiin Suomalainen Seura, valittiin hänet huutoäänestyksellä johtokuntaan. Hän oli itseoikeutettu pukutansseihin —menuetissa varsin ruhtinaallinen—ja yksi noita harvoja, jotka osasivat tanssia masurkkaa. On hän vielä nytkin seuran hienoimpia kavaljeereja.
Maaseudulla ollessaan hommasi hän lupa-aikoina useat arpajaiset suomalaisten koulujen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran rakennuksen hyväksi sekä pani toimeen kansanjuhlia siihen aikaan, kun ne vielä olivat muodissa. Kaikissa tileissä kansallisista rahankeräyksistä oli luettavana: »ylioppilas Mauritz Ahlfeltin kautta» niin ja niin monta markkaa.
Tuskin voi ajatella huolettomampaa ja turvallisempaa elämää kuin mikä hänellä oli ylioppilasaikanaan, Ei puutetta, ei mieltä masentavia velkoja, ei liikaa kiirettä töissä. Hänellä oli olemisen hauskimmat ehdot: sekä aikaa että rahaa. Rahaa sai hän yhäkin isältään kolmesataa markkaa kuukaudessa, joka riitti hyvinkin, kun hänellä lisäksi oli periaatteenaan olla koskaan lainaamatta ja koskaan menemättä takuuseen. Ja hänen aikansa riitti hänelle juuri siihen, mihin hän sitä tarvitsi.
Aamulla, kun hän noin kello yhdeksän heräsi, oli palvelija jo tuonut sanomalehden hänen yöpöydälleen, jossa nakutti kultakello, rippikoululahja hänen isältään. Luettuaan lehden vuoteellaan hän nousi ylös, peseksi perusteellisesti ja pukeutui verkalleen. Syötyään aamiaisen ja käytyään luennolla palasi hän takaisin asuntoon ja luki kello kahteen tai puoli kolmeen, yllään villainen kotiviitta, tehty isän kotiviitan malliin. Siistittyään pukunsa ja harjattuaan hattunsa laskeutui hän alas Esplanadille, jossa käyskenteli siksi, kunnes oli aika mennä syömään päivällistä ylioppilastalolle. Sen päälle pelasi hän tavallisesti shakkia lukuhuoneessa.
Viidestä seitsemään oli lukutunti kotona, jolloin kirjassa kääntyi pari kolme lehteä. Ja illalla teatteri tai konsertti tai syksyin ja keväisin istunto Kappelin edustalla. Tuutinkia seurasi portsioni ja portsionia kahvit liköörin tai punssin kanssa. Ravintolan ovella erosi hän tovereistaan ja meni kotiinsa. Laitakaupungilla hän ei koskaan käynyt muiden kanssa. Hän oli järjestänyt niin, että hänellä oli oma määrätty päivänsä, jolloin hänen »ystävättärensä» otti hänet vastaan.
Niinkuin jo sanoin, on hän suorittanut tutkintonsa ja palvelee ylimääräisenä senaatissa. Hänen elämänsä tavat eivät ole ollenkaan muuttuneet. Luentojen sijaan on vain tullut virasto.
Hän tulee vastaani Esplanadilla joka päivä noin kello kolmen tienoissa. Tahtoisin kuvata hänen ulkomuotonsa, mutta ainoa, minkä voi hänen kasvoistaan sanoa, on, että ne ovat monen mielestä kauniitkin. Niissä on tuota »pulskan pojan» kauneutta yleensä, mutta piirteissä ei ole ainoatakaan vivahdusta, josta voisi sanoa, että ne häntä kuvaavat. Samoin ei hänen harmaansinisissä silmissään ole yhtään loistetta, joka näyttäisi kuvastavan jotain omaa hänen sisällään olevaa ajatusta tai tunnetta. Hänen pukunsa on virheetön ja muodinmukainen, ja hän kantaa sen hyvin, mutta sen kuosi on räätälin kuosi. Hänen omaa makuaan ei siinä ilmaannu muuta kuin tämän maun puute. Näkyy, että hän tilatessaan on antanut määräyksen, että vaatteus on tehtävä samanlaiseksi kuin se on—kaikilla muillakin. Nutussa ja päällystakissa on tietysti silkkirinnukset.
Kaikesta päättäen on hän menevä pitkälle maailmassa. Suomalainen puolue kaipaa miehiä, jotka voivat ulkomuodollaankin edustaa. Meillä on kyllä originaaleja, on spesialisteja ja etenkin on meillä paljon aatteen miehiä. Mutta meiltä puuttuu noita »mallikelpoisia», hyvin hoidetuita ja hyvin harjatuita nuoria miehiä, joita ruotsalaisella puolueella on joka paikkaan pistää. Sentähden ei tule kulumaan kauan, ennenkuin Mauritz Ahlfelt on Pohjois-Esplanadikadun käytävältä siirtyvä »finnspongille».
Hän tulee samaan hyvän viran ja hyvät tulot, joita lisää varakkaan vaimon perintö. Ajan ollen asetetaan hänet valtiopäivämiesehdokkaaksi Helsingistä ja ajetaan yksissä voimin läpi jostain maaseutukaupungista.
Mahdollista on, että hänen senaattoriunelmansakin tulevat toteutumaan. Sillä hän on ruvennut joutoaikoinaan opiskelemaan venäjänkieltä.
HÄÄPÄIVÄNÄ
Eräällä aviomiehellä on tapana kirjoittaa päiväkirjaa kaikista vivahduksista, joita hän huomaa tunteissaan. Se on omituinen kokoelma sydämen salaisuuksia. Tavallisesti hän tekee muistiinpanonsa illalla, kun kaikki muut talossa ovat menneet levolle ja hän yksin työskentelee huoneessaan. Sattumalta on tarjoutunut tilaisuus siitä seuraavien lehtien julkaisemiseen:
6 p:nä marrask. 90.
Minä melkein luulen, että sinua taas rakastan, pitkien aikojen perästä. Tänään tuolla tanssiaisissa rintani oikein lämpeni ja sydämeni on yhä vieläkin täyteläisempi kuin tavallisesti. Olisin kovin onnellinen, jos tietäisin, että tätä kestää tai että ainakin tällaiset mielentilat tuon tuostakin uudistuvat.
Siitä on nyt juuri viisi vuotta, kun vietimme häämme. Avioliittomme on jo muodostunut jotenkin tavalliseksi, ja yhdyselämämme on yksitoikkoista ja ikävää. Me emme ole koskaan sanoneet pahaa sanaa toisillemme, mutta emme pitkään aikaan hyvääkään. Ei sada, ei myrskyä, mutta ei repeä aurinkokaan harmaasta pilvestään. Meitä ei erota erimielisyydet eikä riidat, mutta ei meitä myöskään mikään lähennä toisiimme, ei lapsetkaan, joita meillä ei ole. Me elämme