Papin tytär. Aho Juhani

vettä niin korkealle, että sitä räiskähti melkein korkeammalle kuin nuottakodan katto. Ja silloin vasta hänestä tuntui oikein siltä, että vieraat olivat menneet.

      Portin kiinni pantuaan meni isä kamariinsa, pisti piippuunsa ja käveli poltellen edestakaisin lattialla. Sitten istuutui hän keinutuoliinsa ja huusi äidin toisesta huoneesta luokseen.

      –Elli täytyy minun mielestäni jo tänä syksynä lähettää kouluun … minun mielestäni on se nyt ihan välttämätöntä … jos hän saa täällä kotona kaiken ikänsä olla, niin ei hän kuuna päivänä opi ihmisten tapoja. Näitkö sinä, kuinka hän käyttäytyi vierasten läsnäollessa … täytyi miltei hävetä hänen tähtensä, ja saa nähdä, saako häntä enää muuttumaan. Mutta täytyy koettaa parastaan!

      –Mihin kouluun sinä…

      –Jos olisi varoja, lähettäisin minä hänet samaan pensioniin, jossa Tyyra on, mutta nyt se tulisi liian kalliiksi. Mutta minä olen ajatellut—ja sitä mieltä oli Augustkin—että sopisi panna Elli oman kaupungin ruotsalaiseen kouluun, jossa opetetaan melkein saman metodin mukaan kuin pääkaupungissakin. Ja minä olen sitä mieltä, että se on hyvä metodi.

      –Mutta onkohan se niin hyvä?

      –Minkä tähden ei olisi?

      –Niin, en minä tiedä muuta kuin miltä minusta näyttää. Ei minua oikein miellyttänyt, en tiedä, onko se koulun syy vai vanhempain, mutta ei minua oikein miellyttänyt sen Tyyran kasvatus…

      –Ei miellyttänyt?—Sepä kumma! Ja minun mielestäni on hän parhaiten kasvatettuja tyttöjä mitä milloinkaan olen nähnyt! Jos voisin antaa Ellille samanlaisen kasvatuksen, olisin onnellinen… Sepä … sepä minua todellakin kummastuttaa!

      Elli ei tahtonut ensin oikein uskoa, että hänet pannaan kouluun, että saa ajaa pitkän matkan, kulkea höyrylaivalla ja tulla kaupunkiin. Mutta kun äiti sen varmaksi vakuutti, että niin oli isä päättänyt, niin tyttö hypähti ilosta lattialla.

      –Onko se sinusta niin hauskaa?

      –On, on!… Enkös minä saa ajaa pitkää matkaa, paljoa edemmä kuin sinne, missä maantie menee piiloon … ja höyrylaivallako kanssa?

      –Niin, ja saat nähdä kaupungin.

      –Ja saan nähdä kaupungin!—Se kyllä tuntui hauskalta sekin, vaikka hän ei vielä oikein osannut kuvitella, minkälainen kaupunki olisi. Mutta ei hän sitä nyt joutanut ajattelemaan.

      Hän pyörähti kantapäillään, kiiruhti ulos ja juoksi rantaan venheen perään. Ja siellä hän taas heitti vettä melalla ilmaan … korkeammalle kuin milloinkaan ennen. Ei malttanut kauan olla rannassa. Näki niityllä metsän reunassa vasikat ja riensi niitä kohti. Likelle tultuaan hihkaisi niille riemuissaan, leimahutti helmojaan ja löi käsiään yhteen, niin että elukat säikähtivät pahanpäiväisiksi ja pötkivät mölisten kymmenelle haaralle.

      Yöllä ei tahtonut saada unta silmiin millään lailla. Kaikenlaista tuli ja meni mielessä yhtä perää. Mutta ei mistään jäänyt vakavata kuvaa. Kaupunki ei varsinkaan ottanut asettuakseen. Viimein kuitenkin rupesi tuntumaan, että se oli korkealla mäellä … niinkuin Iinmäellä … jossa oli paljon taloja, jotka päiväpaisteessa pitkän matkan päähän hohtavat ja ikkunat kimmeltävät… Ja se kuva jäi mieleen niin varmaksi, ettei aamusella tullut sitä äidiltä tarkemmin kysellyksi.

      IV

      Äiti oli kuullut sinä yönä, kun Ellin seuraavana aamuna piti lähteä kouluun, mitä hän näki unia ja miten hän elämäänsä kaupungissa kuvitteli. Eikä hän taaskaan tiennyt, olisiko hyvillään vai pahoillaan siitä, mitä oli kuullut. Tyttö oli haastellut unissaan vähän väliä sinä yönä ja koko ajan vain kaupungista ja kaupunkiin lähdöstä. Ja samanlaista haaveilemista se oli kuin ennenkin. Korkeat mäet taas, paljon maailmaa ja korkeita puita! Ja iloa ja riemua puiden latvoissa liikkuessa ja kukkuessa!

      Nyt hän oli lähtenyt kouluun, oli menossa kaupunkiin ja kohta kai sai nähdä, minkälainen se oli … ja oliko se samanlainen kuin se, miksi hän oli sitä kuvitellut. Äidille tuli yht'äkkiä sääli tyttöään, kun ajatteli, kuinka hän ehkä kuvittelemisissaan pettyisi. Ja siellä se nyt kukistuminen alkaa, ajatteli hän. Mutta sitten taas hän ei tiennyt, kumminko kuitenkin olisi parempi, aikaisinko vai myöhään. Ja sehän se olikin se hänen ainainen epäilynsä, joka aina tuli.

      Mutta lopuksi hän ajatteli, että olkoon, eläköön ja kasvakoon, tottahan käy niinkuin käy! Minkä maailmanranta kuolettaa, sen kai se kuolettaa … ja totta kai on kunkin otettava, mikä annetaan.

      Ja minkäpä hän nyt taisikaan? Vähät kai hänen kasvatuksensa enää vaikuttaisi siihen, joka oli muiden käsissä. Ja jospa muut sen ymmärtävät paremmin, jotka uskaltavat ottaa toisenkin lapset haltuunsa … tottapa he ovat silloin varmat.

      Ja äiti tunsi yht'äkkiä omituisen uupumuksen koko olennossaan sekä ruumiissaan että sielussaan… Oli sitä aina välistä ennenkin tuntunut, mutta nyt se tuntui enemmän kuin milloinkaan ennen. Ilta oli, hämärti, ja hän istui huoneessaan kädet helmassa ja ajatteli kaikkea tätä ja katseli ikkunastaan ulos, josta näkyi rauhallisen kolkko syksyn taivas kuumottavan kellastuvien koivunlehtien välitse…

      Silmä seisahtui yhteen kohti katsomaan, sill'aikaa kun ajatukset vierivät omia teitään.

      Omituistahan on se elämäkin, kun sitä ajattelee. Ensin se lapsuus, jota vain hämärästi muistaa, mutta joka kuitenkin oli välistä niin kirkasta ja valoisaa. Vaikka olihan ollut katkeruuksia siinäkin … ja monessa suhteessapa se oli samanlaista kuin Ellin. Ankaroita olivat sen ajan vanhemmat, täytyi totella, mitä sanottiin, ja jos ei totellut, niin kipeästi koski. Harvoin sai mielensä mukaan leikkiäkään, sunnuntai-iltoina ei ollenkaan, jolloin aina eniten olisi mieli tehnyt, kun kylän lapset tulivat sitä varten pappilaan. Käsipuolesta tupaan vietiin, kuumaan tupaan, jossa istui iso joukko ihmisiä veisaamassa ja isä luki eikä tahtonut milloinkaan heretä. Ikävä oli istua, unetti, eivätkä silmät tahtoneet mitenkään auki pysyä … mutta äidin ankara silmäys pöydän takaa ne pönkitti.—Ja sehän on synti, suuri synti, sanoi äiti, ja Jumala sen kyllä korkeudestaan näkee, joka ei saarnan lukua mieleensä paina, vaan antaa aatoksensa maallisissa asioissa lennellä. Ja siltä se sitten rupesi itsestäkin näyttämään, ja hartaasti hän koetti kuunnella, vaikka toisin ajoin taas ryöstäytyi mieli muuanne menemään: hakaan vasikoiden luo, rantaan ja mättäisille niityille, joilla kuperkeikka sydäntä suloisesti vihloi.

      Mutta sitten tulivat ne ajat, jolloin piti pukea päälleen synkeästä sinisestä hame ja panna tumma huivi kaulaan, kun muilla nuorilla oli valkoiset karttuunileningit ja kaulassa valkoinen kiilloitettu kaulustin. Se oli vaikeata aikaa, ja mieli oli kuohua yli reunojensa. Kun juhannusiltoina alkoivat naapureissa kokot hulmuta, kun soittoa kuului ja muiden nuorten iloisesti meluavia ääniä … eikä saanut sinne mennä! Ei ajattelemistakaan! Äiti huusi huoneeseen, sulki ikkunat ja käski panna maata.—»Vai tahtoisitteko te olla siellä, missä pakanajumalain kunniaksi poltetaan ensimmäisten kristittyjen luita(»Väärin oli tehdä se salaa, ja kuitenkin muisti äiti, kuinka hän monet kesäyöt vinnillä vuoteellaan loikoi ja luki kirjoja, joita veljet olivat toimittaneet, mutta »joiden tekijät vielä kuolemansakin jälkeen syntiä tekivät».—Romaaneja! Olisi ollut kauheata, jos isä ja äiti olisivat saaneet sen tietää!—Mutta eihän rangaistus luvattomasta työstä ollut sittenkään tulematta jäänyt. Nehän ne sen kaipauksen idättivät mieleen, joka aina jotain ikävöi eikä milloinkaan saanut. Ne kai ne olivat herättäneet vaatimuksia ja toiveita, jotka eivät koskaan toteutuneet ja joita ei ikinä tahtonut saada kuulumattomiin karkoitetuksi.