Hän laski kätensä oven kädensijaan, mutta Batler rykäisi järkähtämättömästi vielä kerran. Palmu käännähti kysyvästi, ja Batler jatkoi anteeksipyytävään sävyyn:
»Lienee parasta huomauttaa, että edellämainitsemieni lisäksi salissa ovat myös isäntäni molemmat serkut, nuori herra ja neiti Rykämö.»
Palmu vaikeni ja katsoi kysyvästi Batleriin. Mutta Batler ei enää kartuttanut henkilöluetteloa, vaan osoitti eleellä sanoneensa sanottavansa.
»Tjaa», arveli Palmu. »Aika ja paikka hieman oudosti valittu sukukokousta varten!»
Batler kiirehti avaamaan oven, ja astuimme saliin.
Toinen luku
Sukukokous Bruno Rygseckin salissa. – Komisario Palmu esiintyy lampaana suden turkissa. – Bruno Rygseck kuolee lopullisesti ja Aimo Rykämö ottaa ryypyn. – Luulen saapuneeni Pompeijiin. – Batler esiintyy kertojana ja komisario Palmu tekee yllättävän johtopäätöksen. – Kokki ja minä jäämme pois kärryiltä.
Sali oli valoisa ja komea. Sen leveistä ikkunoista avautui näköala puutarhaan talon taakse. Myös siltä puolelta eristi muuri puutarhan ulkomaailmasta. Mutta muurissa oli pieni, köynnösten reunustama portti, josta hiekkatie johti taloon. Mainitsen sen jo tässä yhteydessä, koska sillä tuli olemaan tietty merkityksensä kertomuksen kulkuun.
Sisään astuessani kohdistui huomioni tietenkin ensimmäiseksi itse saliin ja siellä oleviin ihmisiin.
Sali oli mukavasti ja ylellisen huolimattomasti kalustettu. Siellä oli houkuttelevia nojatuoleja, sohva, pikkupöytiä, tupakkatelineitä, pyörillä liikkuva tarjoilupöytä lukuisine pulloineen, komea radio ja seinissä lukuisia värikkäitä tauluja. Mutta päivänvalossa ja tarkemmin katsoessa juorusivat tahrat kalliissa matossa ja lasien kiiltäviin puupintoihin jättämät renkaat, huolimattomuudesta ja huonosta elämästä. Hehkumaan unohtunut savuke oli polttanut mustan juovan ruusupuisen pöydän pintaan ja muuan tuoli oli rakoillut liitoksissaan, ikään kuin sitä olisi paiskeltu pitkin lattiaa.
Huoneessa oli lukuisia ihmisiä, mutta silti siellä vallitsi painostava äänettömyys. Kaikkien katseet kohdistuivat komisario Palmuun umpimielisinä, pidättyvinä, ikään kuin uhmaavina. Olin vaistoavinani huoneen ilmapiirissä jotakin poikkeuksellisen jännittynyttä ja uh-kaavaa.
Luettelen nyt henkilöt siinä järjestyksessä kuin he osuivat silmiin.
Salin sivuseinää hallitsi iso taulu, jossa kolme naista poimi omenoita puusta jostakin syystä ilman pienintäkään verhoa alastomuutensa peittona. Päättävästi selin siihen kääntyneenä istui salin epämukavimman tuolin reunalla jäykässä asennossa vanha nainen. Ja niinkuin taulu omalla tavallaan hallitsi seinää, niin hän hallitsi omalla tavallaan koko sitä puolta huoneesta.
Hänellä oli päällysvaatteet yllään ja päässä kulunut musta hattu. Luisevassa kourassaan hän puristi sateen-varjoa, joka oli lyhyt ja paksu kuin sotanuija, ja jalassa hänellä oli läskipohjaiset kävelykengät. Hänen pukunsa vanhuuttaan kellertävä pitsikaulus ulottui luisevaan, jäykkään leukaan asti kuin panssari. Hatun alta näkyvät hiukset olivat harmaat, mutta vielä verraten rypyt-tömistä kasvoista katsoivat yllättävän suuret ja ulkonevat, ilmeettömän siniset silmät. Hän loi arvostelevan katseen ensin Palmuun ja sitten ohimennen minuun.
»Vihdoinkin!» hän sanoi ja koputti kiivaasti sateen-varjonsa kärjellä lattiaan.
Hän oli vanhaneiti Amalia Rygseck, vanhan ukko Rygseckin ainoa tytär, joka omisti neljäsosan Rykämön konsernin osakkeista. Mutta se ei ollut tehnyt häntä on-nelliseksi, sen näki heti hänestä.
Samalla puolella huonetta, mutta turvallisen välimatkan päässä hänestä istui mukavassa tuolissa ja mu-kavassa asennossa, silkkiverhoinen sääri toisen päälle kohotettuna, vielä verraten nuori nainen. Hän oli huomattavan kaunis ja huomattavan taitavasti maalattu ja hänen hartioitaan verhosi ilmeisen ylellinen minkkistoola. Hän oli täyteläinen ja solakka, mutta hänen tumman-harmaitten silmiensä yllättävää kovuutta lievensi eräänlainen odottava, kylmäverinen uteliaisuus, kun hän katsoi Palmuun.
Hän oli Brunosta erossa elävä rouva Rygseck ja nähdessäni hänen silmänsä tunsin vaistomaisesti, että mi-näkin mieluummin olisin elänyt erossa hänestä.
Tyttö – Airi Rykämö – oli ponnahtanut seisomaan astuessamme sisään ja katsoi meihin kiivaasti hengittäen, pelästynein, onnettomin silmin. Veli nousi myös is-tuimeltaan ja tarttui kevyesti kädellään häntä ranteesta kuin pidättääkseen häntä. Heistä molemmista näki heti, että he kuuluivat yhteen, olivat veli ja sisar. Mutta jos Airi Rykämö niin sanoakseni oli kuin keväinen sunnuntaipäivä, niin Aimo Rykämö puolestaan ainakin tänään vas-tasi ruumiillistunutta maanantaiaamua. Hänen savuketta pitelevät sormensa vapisivat, kasvot olivat kalpeat ja laikukkaat ja koko olemuksesta kuvastui mitä selvimpänä paha omatunto, fyysillinen ja moraalinen kohmelo.
Sinänsä he molemmat olivat kauniita lapsia. Heidän jäsenensä olivat pitkät ja solakat, kasvojen iho sileä ja hoidettu, molemmilla oli ruskeat silmät kauniisti kaartuvien kulmien alla. Tytön yllä oli yksinkertainen konttoripuku, jonka kaulus ja hihansuut olivat valkoiset, ja tunsin, että mielelläni tahtoisin palvella samassa konttorissa kuin hän. Hänen olemuksessaan oli jotakin valpasta ja älykästä, vaikka hän nyt olikin hyvin onneton. Poika sen sijaan ei vaikuttanut nerolta nykyisessä tilassaan. Hän oli juuri sellainen nuorukainen, jota hyvän toverin tekee mieli ravistella, mutta jolle samalla pakosta täytyy antaa anteeksi paljon hänen hyvänahkaisuutensa tähden. Hyvänahkainen poika, joka on sortunut huonoille teille, tämä arvostelma suorastaan huusi hänen olemuksestaan syksyisenä maanantaiaamuna.
Ikkunan luona, selin huoneeseen, seisoi kookas, le-veähartiainen mies tuijottaen ulos syksyn harmauteen. Nyt hän kääntyi hitaasti ja levollisesti ja katsoi muista välittämättä suoraan Palmuun. Hän oli melkein yhtä pit-kä kuin minä – ja se on aika paljon. Hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja avoimet ja hänen olemuksessaan oli ensi hetkestä alkaen jotakin turvallista ja luottamusta herättävää. Ehkä parhaiten kuvaan häntä sanomalla, että hän ulkomuodoltaan oli juuri sellainen tarmon ja toimen mies, johon nuoret tytöt rakastuvat. – Mutta – ja kuta enemmän häntä katseli, sitä suuremmaksi muodostui tuo mutta —. Hänen ryhtinsä oli liian jäykkä, lii-an tärkeä niin nuorelle miehelle. Oli kuin hän liian raskaasti olisi joutunut raivaamaan itselleen oman tien ja liian varhain joutunut vastuunalaiselle paikalle olemaan ehdottomasti varma itsestään ja siksi perin herkästi vainuten ivaa tai arvostelua muiden taholta. Häneltä puut-tui aivan ilmeisesti sovittavaa huumorintajua ja se teki varmasti hänen elämänsä vaikeaksi. Jos hänen kehityksensä jatkuisi samalla tavoin, tulisi hänestä varmaan myöhemmällä iällään varsin sietämätön ihminen.
Hän oli insinööri Vaara, Rykämön konsernin apulaisjohtaja ja johtaja Rygseckin luottamusmies. Hän astui nyt ikkunan luota keskilattialle ja otti pelkällä ryhdillään asiain johdon ja tilanteen hallinnan käsiinsä.[18]
»Poliisilaitoksesta?» hän sanoi kysyvästi ja hieman alentuvasti kuin auttaakseen Palmua alkuun.
Tiesin hyvin, että Palmu oli jo ehtinyt mielessään valokuvata koko huoneen ja jokaisen siinä olevan henkilön ja muodostaa näistä oman käsityksensä. Mutta ulkonaisesti hän seisoi salin ovella hajamielisen epävarmana tirkistellen, kuin koko lihavalla olemuksellaan pyytäen anteeksi tunkeutumistaan sisään ja häveten joutumistaan näin hienoon seuraan.
»Niin – tuota —», hän änkytti, »olen komisario Palmu – apulaiseni – tulen täällä sattuneen ikävän ta-paturman vuoksi – tietysti vain pelkkä muodollisuus, mutta pitäisi varmaan laatia jonkinlainen pöytäkirja.»
Insinööri Vaara katsoi hieman säälivästi häneen ja hengähti pitkään herpautuen jännittyneestä asennostaan. Vanhaneiti Rygseck hymyili itsekseen ja painautui taas mukavampaan asentoon.