Matista se tahtoi tuntua unennäöltä kaikki tämä. Vaikka kyllä kai se niin kuitenkin oli, koska on rovastikin kerran sen semmoiseksi nähnyt ja puhunut. Ja tottapahan ne sen niin olivat laittaneet, ne sen tekijät, että hyvästi passaa eikä myötämäessä eikä mäen allakaan häirinkiä tullut. Vaan mitenkä? … sitä Matti ei osannut itselleen selittää … ja mitäpä tuota tarvitsikaan?… Eikä enää pitkään aikaan huolinut Matti ajatella koko asiaa, nykäisi tammansa juoksuun ja kaivoi kukkarosta verekset piipun perät poskeensa…
Vaan silloin tamma juostessaan haukkasi lunta tiepuolesta, ja Matti tuli ajatelleeksi, että onkohan sillä jano, vaikka sai Huttulan talon avannolla juoda. Ja ajatus ryöstihe taas Matin tietämättä kulkemaan avannosta sammioon, sammiosta Villeen ja Villestä—rautatiehen… Se mies oli ajanutkin rautatietä … lieköhän montakin kertaa?
Kun ei tullut tarkemmin perustelluksi, mitenkä se kulkee ja mitenkä sillä ajetaan ja minkälainen se on … onko isot pyörät ja pienet pyörät niinkuin vaunuissa, vai ovatko yhtä suuret vai mitenkä?… Kovasti se vaan meni, kun ei parhaat juoksijat rinnalla pysyneet!… Mitenkähän lie kuitenkaan sen asian? eiköhän ollut liikaa kehumista, ettei paraskaan juoksija…?
–Kyllä oli, koira vieköön, liikaa kehumista! Jos oikein pistokkaalla pitkin sivuja voitelisi riski mies kappireessä hyvää juoksijata ja jos tie olisi yhtä sileä kuin rautatie eikä vieruja mitään ja hyvä keli, niin kyllä, koira vieköön, jälelle jäisi raskas rumilas, vaikka kuinka sätkättäisi ja sutkittaisi … jäisihän, perhana ollen, jälelle, että livahtaisi!…
–Tamma hoi! tokko sinä tiedät, kuka sinulla ajaa … häh? häh? … kuka sinulla … häh … ja Matti kohosi polvilleen reessä, löi ohjasperillä tammaa selkään, löi, ja huuti joka lyönnillä: »häh!»
Tätä tämmöistä ei ollut tammalle tapahtunut vielä milloinkaan, ja siksi se laski laukkaa, minkä kerkesi, mutta Matti ei helpottanut.
–Häh! häh! … hih! … tulkoonpas ruunu kilpaan rautateineen, tulkoonpas ruunu rautateineen … ih! … hih! … hih! …—ja Matti kohotti ohjakset korkealle ilmaan, hihkui ja ajatteli, että »jos olisi kello vielä aisassa … jos olisi kello vielä aisassa!»
Ja tamma työnti korvat luimussa laukkaa, ylä- ja alamäet yhtä kyytiä … ja yhä sakeammin syyti lunta Matin silmille … ja suuhunkin sitä tuli, mutta Matti ajatteli, että »ann' tulla vaan!»
Vielä Marjomäen törmässäkin Valkeiskylälle päästessä tamma laukkaa laski, vaikka Matti jo oli istuutunut.
–Herra isä, kun päälle ajaa—! huusi naisihmisen ääni hevosen edestä, ja samassa suhahti reki jonkun sivuitse, joka oli tiepuoleen hypännyt…
–Kuka se siinä ei käy tieltä pois?
–Ota hyvä mies rekeesi!
–Mikä sitä vastamäessä!
–Kyllä minä vastamäen kävelen … kunhan tuolla myötämäen puolellakaan.
Matti seisautti hevosensa. Oli tullut jo hämärä.
–Kah, Matlienako se … en tässä hämärissä … käykäähän tänne rekeen, onhan täällä sijaa… Matti oli tuntenut tietä kulkevan hieroja-Lienaksi.
–Minähän sitä—kyllähän minä … täällä kannoillakin … tämän matkan, läähätti Liena Matin niskaan.—Ottakaahan nyytty rekeenne… Kun pitää vanhan ihmisen kävellä talvipakkasessa … eivätkä antaneet hevostakaan… Isäntä itse ajoon lähtee … juomaretkille … vaan mitenkäpähän olisi päässyt, jos en minä olisi sydänaloja sulatellut. Vaan se on vissi tosi, etten minä toista kertaa … vaikka siihen paikkaan pakahtukoon … niin en lähde minä toista kertaa pehmittelemään…
–Mistä se Matliena tulee?
–Huttulan tallissahan sitä ei ole hierojalle hevosta muka … olisi pitänyt pyhään odottaa muka, että pääsisi kirkkomiesten kyydissä omalle kylälle. Vaan kun oman ontermannin emäntä jo mennä lauantaina laittoi sanat, että tulla vaan…
–Vai ei annettu hevosta?
–Ei annettu, enkä minä häntä hyvin kärttänytkään … kun eivät itsestään arvanne, niin ajattelin minä, että—
–Ajoonko kuului isäntä itse lähteneen?
–Ihan toki käsistä lähti … sivut olivat vielä nykimättä, niin ei muuta kuin rekeen eikä kysykkään…
–Rautatiellekö se lähti?
–Lähtipä tuo minne tahansa tuommoinen itramaha.
–Rautatielle se kuului menneen tavaroita hakemaan.—Onko Matliena käynyt rautatietä katsomassa?
–Enhän minä … mitenkäpä sitä vanha joka paikkaan…
–Kyllä siellä pitäisi Matlienan käydä.
–Pitäisi kai, pitäisi kai … kun mennä pyhänäkin ajoi kirkon sivuitse kolmen talon väkeä meidän kylältä sinne rautatietä katsomaan. Lapinlahden kirkollahan sen kuuluu näkevän … ei kuulu tarvitsevan edemmä mennä.
–Sieltähän sen näkee.
–On kai Matti nähnyt sen?
–Niin nähnytkö? liehän tuota jo jotain nähnyt…
–Uutten uhkainko meni Mattikin katsomaan vai oliko muuta asiaa?
–Muutakin lie ollut asiaa.
–Liekö totta, kun puhuvat, että ne siellä talvellakin ajavat pyörien päällä?
–Vai niin! … niin, niinhän ne mahtaa … niinhän ne … minä en oo talvella käynyt … mikä sinne talvella.
–Sitä minäkin olen ajatellut, että kun Luoja antaisi kesän, niin kävisi häntä katsomassa ja olisi Lapinlahden kirkossa yhdellä tiellä … on minulla veljenpoikakin Lapinlahdella.
Maantie kulki Valkeiskylän läpi. Ontermannin kuistin suussa laskeutui Matliena kannoilta, otti nyytyn reestä ja laittoi Liisalle terveisiä.
Matti ajaa kitkutteli eteenpäin … vähän maantietä vielä … kääntyi sitten Mähölän pihan läpi kulkemaan ja ajoi siitä pellon poikki Pitkälän saunan perään… Jo kylpivät Pitkälässä, vastan läiske kuului, ja löylyä höyrysi pakkaseen.—Saunan perästä oli jyrkkä törmä alas Naulalammin jäälle. Tahtoi tamman kengättömiä takajalkoja vähän kaljamassa törmässä livettää, mutta pääsihän tuosta, kun tasaisesti laskeutui … ja tasaisesti tamma laskeutui.
Jo oli tullut vähitellen pimeä. Taivas jo tähdessä tuikki, ja kumman kirkkaasti ne nyt tuikkivatkin tänä iltana… Ja vähän väliä irtaantui aina joku alaspäin liukumaan pitkin taivaan kantta.—Lammilta kohosi tie niitylle, ja siitä se pistäytyi pilkkopimeään metsään. Kierrellen ja kaarrellen kulki se sitten taas aukeita paikkoja, milloin ahon laitaa, milloin harjun selkää, milloin niittyjä myöten ladolta ladolle. Pakkanen kiihtyi, tinki huurtamaan hevosen kupeet ja miehen kulmat. Välistä rasahti kuusen kylkeen, välistä napsahti ladon nurkkaan… Matti könötti reslan perässä turkin kaulus pystyssä. Tamma sai valtoineen kulkea tuttua tietä, mutta Matti tarkasteli itse yhä tähdettyvää taivaan kantta. Iltatähdestä lähti silmänsä harhailemaan, siirtyi siitä tuttuun otavaan, kävi pohjantähteen, tarkasteli seuliaista ja Väinämöisen viikatetta. Mutta joka kerta, kun joku tähti irtautui alaspäin liukumaan, sanoi Matti: »yhyh!»,