Sellainen oli tila Judeassa ja Galileassa keväällä vuonna 67, kun Vespasiano voimakkaalla joukolla tuli Antiokiaan ja yhdistyi siellä kuningas Agrippan ja hänen armeijansa kanssa. Huolimatta Josephon uhkauksista ja rukouksista olivat Sepphorin asukkaat antautuneet romalaisille ja Vespasiano oli sinne asettanut suuren sotavoiman, jonka päällikkönä oli Placido. Josepho oli turhaan koettanut takasin valloittaa pääkaupunkia, mutta kun myös Tito oli yhdistynyt isänsä kanssa, jonka sotaväki nyt nousi 60,000 mieheen, näki hän mahdottomaksi tehdä vastarintaa avonaisella kentällä niin peloittavalle viholliselle ja antoi senvuoksi kaikille maalaisille käskyn muuttaa asumaan varustettuihin kaupunkeihin. Itse meni hän Jotapataan, vahvin ja tärkein kaupunki kaikista Galilean kaupunkeista. Sinne riensi Placido joukkonensa toivossa voida äkkinäisellä päällekarkauksella valloittaa tämän linnan, mutta Josepho oli varoillansa ja rynnisti niin ankarasti romalaisia vastaan, että niitten täytyi peräytyä. Tämä oli ensimäinen etevin voitto, mitä juutalaisilla oli vielä ollut ja se lisäsi suuressa määrässä heidän rohkeuttansa ja luottamustansa.
Tähän asti oli päävoima Vespasianon joukosta ollut toimetoinna, mutta nyt päätti hän antaa sen rynnätä lopettaaksensa kapinan kerrassaan. Sanoma tästä hämmästytti Josephon joukkoa, joka oli leirinsä Gorin luona; odottamatta hajosivat sotamiehet joka haaralle, jättäen päällikkönsä epäilykseen. Sen pienen joukon kanssa, mikä oli hänelle uskollinen, täytyi hänen hakea suojaa Tiberian muurien sisällä.
Se oli kertomus näistä tapauksista kuin myöskin Gadaran valloitus ja hävitys perustukseen asti, joka tuli Jerusalemiin lehtimajan juhlana.
Josepho kirjoitti, että oli joko lähetettävä vahva joukko Galileaan tahi kerrassaan pantava kaikki aseet pois ja pyydettävä rauhaa. Mutta niin erimieliset olivat jo eripuolueet keskenänsä, että kokous hajosi pitkällisen ja kiivaan keskustelun perästä, tulematta mihinkään päätökseen. Javani tuskastui, kun hän kuuli ettei väkeä ollenkaan lähetetty Josepholle ja sanoi kohta aikovansa mennä vapaaehtoisena sotaan. Tätä hänen päätöstänsä seurasi moni muukin. He lähtivät heti ensimäisenä Josephon lähettilään seurassa; ja kerkisivät ilman seikkailuja Tiberiaan niin hyvässä ajassa, että ehtivät yhtyä Josephon joukkoon, joka oli päättänyt jäädä Vespasianon uhkaamaan kaupunkiin Jotapataan. Muuan vakooja kertoi tämän romalaisille, joka heti, voittaaksensa vaarallisen vihollisensa, lähetti Ebution ja Placidon hevosväen kanssa piirittämään kaupunkia. Itse tuli hän seuraavana päivänä, toukokuun 15 p. 67 koko voimansa kanssa ja asettui ympäri kaupungin muuria. Erityisseikat nyt seuraavasta, pitkällisestä piirityksestä täytyy meidän toistaiseksi jättää palataksemme Naomiin ja hänen ystävättäreensä Jerusalemissa.
KOLMAS LUKU
Hälinä kaupungissa ja uhkaavat vaarat ulkopuolella sitä, eivät vielä olleet vaikuttaneet mitään asukasten tavalliseen elämään ja askaroimisiin. Puu- ja viinitarhojen viljeleminen kävi kuin ennenkin, ja Sadok'in puutarhassa Kidronin varrella hääräili Salome ja hänen apurinsa Naomi. Klaudia ja palvelijattaret, aivan kuin ennen, vaikka kuitenkin sydämessänsä oli synkkiä aavistuksia.
Kaikissa huoneellisissa askareissa oli Salomella parain apu Deborah'ista, vanha uskottu palvelijatar, joka oli koko elinaikansa ollut Sadok'in huoneessa. Hän oli imettänyt ja hoitanut molemmat sekä Javanin että Naomin ja oli heihin niin mieltynyt että olisi mielellään uhrannut henkensä heidän edestä, jos siitä olisi heille ollut hyötyä. Samaten olivat nämät molemmat lapset sydämestänsä rakastuneet vanhaan hoitajaansa, ja silloin oli Javani paraimmalla tuulella kun sai pitkän ajan kuluttua vastaan ottaa ja palkita Deborahn hyväilyjä. Naomi oli kuitenkin Deborahn koko elämän ilo. Tämän nuoren naikkosen hyvyys ja Jumalan pelko oli hänellä ainasena puheen-aineena ja ylistettävänä; ja puhuipa hän siitä Naomin kuullenkin aina siksi, että tämä nuori nainen piti itseänsä parempana muita naisia. Äidin neuvot ja rangaistukset eivät voineet Deborahn ylistyksien synnyttämää ylpeyttä masentaa; sen oli masentava ja taivuttava Herran oma käsi, välikappaleilla, joita ei kukaan vielä osannut edes uneksiakaan.
Eräänä päivänä lähetti Salome Deborahn asialle Bethaniaan, noin neljännes penikulmaa Jerusalemista. Naomi lähti hänelle seuraajaksi, ja kun olivat kulkeneet Kidronin ylitse ja viinitarhojen lävitse sen rannalla, alkoivat nousta Öljymäelle. Täältä oli kaunis näköala alas kaupunkiin ja täällä seisoi Vapahtajammekin kun hän itki Jerusalemin yli ja ennusti sen hävitystä (Math. 23: 37). Tätä ennustusta ei Naomi tuntenut ja sitä olisi hän halveksien kuunnellutkin kun oli pilkatun ja ristiin naulitun Jesuksen natsaretista ennustama, jonka nimeä ei hän koskaan ollut kuullut mainittavan muuna kuin petturina ja pahantekijänä, vihatun Natsaretilaislahkokunnan ensimäisenä miehenä. Mutta hän oli kuitenkin elävä silloin kun ennustus kaikessa hirmuisuudessaan täytettiin.
Naomi ja Deborah olivat jo melkein mäen-huipulle pääsneet, kun huomasivat vanhan vaimon istuvan tien vieressä. Kyyneleet valuivat hänen silmistänsä katsellessaan mäen alla olevaan kaupunkiin, ja koko hänen olentonsa osoitti niin syvää ja kalvavaa surua, että Naomi tunsi itsessään syvällistä sääliväisyyttä. Kun tämä vanha vaimo, joka oli halvassa mutta siistissä pukimessa, huomasi nuoren naisen uteliaat silmäykset, koetti hän äkisti nousta ylös ikäänkuin välttääksensä huomioa, mutta sauva, johonka hän nojautui, luisti hänen kädestänsä, ja hän olisi langennut, joll'ei Naomi olisi kiiruhtanut ja ehtinyt sitä estämään. Vanha vaimo kiitti ystävällisesti, otti sauvansa ja tahtoi poikistua, mutta kun Naomi näki että hän oli matkalla Bethaniaan, tarjosi hän kätensä selittäen että heillä oli sama tie käytävänä. Deborah koetti tehdä esteitä ja huomautti Salomen käskeneen kiiruhtamaan kotio, mutta Naomi ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka kärsivät vastaan sanomisia. Hän käski Deborahn menemään yksin Bethaniaan ja toimittamaan asian sillä aikaa kun hän pysähtyi uuden ystävättärensä luona. Deborah myöntyi, kun hänestä ei ollut vaarallista jättää lemmittyänsä yksin vanhan vaimon kanssa; mutta jos hän olisi vähänkään aavistanut seurauksia siitä puheesta, joka hänen poissa ollessaan tapahtui näiden molempain naisien kesken, ei hän millään ehdolla olisi myöntynyt lähtemään.
"Tahdotteko sanoa minulle", sanoi Naomi ujosti, kun hän melkein pelkäsi tuppauttua arvoa ansaitsevan vanhan tunteisin, "tahdotteko sanoa minulle, miksi, hyvä äiti, olette niin murheellinen? Minusta on niin ikävää nähdä teidän itkevän ja tulisin varsin iloiseksi, jos voisin kuivata kyyneleenne."
"Jumala siunatkoon sinua, lapseni", vastasi vanha vaimo liikutettuna; "nämä olivat ystävällisimmät sanat, mitä moneen vuoteen on minulle sanottu. Minä olen nyt vanha yksineläjä. Kaikki, jotka olivat minulle rakkaimmat, ovat jo monta vuotta sitte kuolleet. Mutt'en sentähden itke – minä itken niiden tähden, jotka elävät tuolla alhalla luulotellussa turvallisuudessa, eivätkä kavahda hävitystä, joka on heidän päällensä tuleva."
"Kuinka? Hävitystä?" sanoi Naomi. "Oletteko siis yksi niistä, jotka pelkäävät romalaisten