Jonkun ajan päästä velimies palasi. Avioliitosta saisi ehkä asiaa, mutta oli yksi mutka matkassa. Johannaa ei oltu vielä kastettu. Se voisi tapahtua tulevana sunnuntaina, jos suostuvaisia olisivat sekä tyttö ja hänen vanhempansa. Usein kastettavaa myös kuulusteltiin ja kastaminen voitiin jättää sikseen, jos kävi selville ettei hän ymmärrä kristinopista tuon taivaallista.
Työkaluvajan aarteita tutkiskellessani löysin ongenkoukun ja pellavaisen siiman, joka kiitos tervalle ei ollut vielä mädäntynyt. Taittelin pusikosta ongenvavan tapaisen ja kömmin Geestin kannelle onneani koettamaan. Keskemmällä jokea ei tarjoamani mato kaloja kiinnostanut, mutta sitten tuli mieleen, että sluuppihan on seisonut paikallaan jo aikoja. Monet kalat haluavat päivällä olla varjossa. Laskin onkeni aivan paatin viereen. Syönti oli mainio ja aloin saada suuria ahvenia, painoltaan kahden naulan molemmin puolin. Kalaa tuli ja tuli, lopetin vasta kun niitä oli kolmisenkymmentä. Ahvensoppaa osasin kyllä tehdä, sillä olimmehan niitä pyytäneet Zuider Zeeltakin, vaikka silli on siellä tärkein ja halutuin kalalaji. Suolaa minulla oli, mutta kaikkea muuta puuttui. Lähdin kysymään Friesenin Katharinalta.
Ostin koko joukon sipulia, porkkanoita, juuriselleriä ja lanttua sekä neljä naulaa voita. Kuparipadassa oli vielä pohjalla papusoppaa, ihan hyvää vaikka viikkoja vanhaa. Raskain mielin kaadoin sen Scharpauhun ja retuutin pannun tupaan. Suolistin kalat, nylin ne ja halkaisin fileiksi. Panin päät, ruodot ja nahat kiehumaan suolavedessä. Kalaliemen valmistuessa pilkoin vihannekset. Kaavin pitkävartisella kauhalla parhaani mukaan ruotoja pois liemestä ja panin vihannekset kiehumaan. Kun ne olivat pehmeitä lisäsin kalafileet ja voin.
Dietrich kiitteli keittoa, mutta moitti minua siitä, että olin tehnyt sitä niin paljon. Puolustauduin sillä, että meillä on enemmän aikaa talon töille, kun selviämme ruuanlaitosta vain soppaa lämmittämällä.
“Mutta pilallehan se menee”, väitti Dietrich.
“Ei mene, usko minua, ei mene”, vakuutin minä. Syystä tai toisesta näkyi soppa isoisän kattilassa säilyvän hyvänä luonnottoman kauan.
Johannan kastaminen tapahtui Hammin tuvassa, sillä oli jo liian kylmä ilma tehdä sitä ulkosalla, jossa olisi ollut enemmän tilaa. Talo oli ahdinkoon asti täynnä seurakunnan jäseniä. Hamm luki Markuksen evankeliumista, miten Johannes Kastaja saarnasi erämaassa parannuksen kastetta syntien anteeksi saamiseksi. Ja koko Juudean maa ja kaikki jerusalemilaiset vaelsivat hänen tykönsä, ja hän kastoi heidät Jordanin virrassa, kun he tunnustivat syntinsä.
Sitten Johanna lausui uskontunnustuksen. Kun kukaan ei kysynyt mitään hän polvistui ja Hamm kastoi hänet kaatamalla maljasta vettä hänen päähänsä. Jumalan mies lähtisi kosiomatkalle seuraavana sunnuntaina, tiesi Dietrich kertoa.
Se pyhäpäivä poikkesi aikaisemmasta siten, että Hamm oli satuloinut hevosensa ja sitonut sen jumalanpalveluksen ajaksi porttinsa pieleen. Erityisesti nuoret naiset olivat levottomia ja kikattelivat ohittaessaan hevosen. Me emme oikein syytä ymmärtäneet, mutta palveluksen jälkeen rohkenimme kysyä Hammilta mitä se kaikki tarkoitti? Seurasi pitkä tarina:
Hamm oli osallistunut kymmenen vuotta sitten Strasbourgin konferenssiin, jossa päätettiin järjestyssäännöistä mennoniittiseurakunnille, sellaisista käytännön asioista kuten seurakuntien organisointi, pastoreiden virkaan asettaminen, kurinpitosäännöt, avioliitto, orvoista huolehtiminen. Strasbourg valittiin kokouspaikaksi, koska se on tunnetusti yksi suvaitsevaisimmista kaupungeista Euroopassa. Siellä Heinrich Hamm oli tutustunut virkaveljeensä kauniilta Vogeesien vuoristoseudulta Strasbourgin lähistöllä ja ottanut vastaan kutsun mennä tutustumaan tämän seurakuntaan.
“Siellä on tapana, että puhemies eli stecklimann menee kosittavan neidon kotiin ratsain aivan kuten Abrahamin palvelija Rebekkaa kosimaan. Tosi kyllä, raamatun mukaan hän ratsasti kamelilla, mutta kaikkeahan ei voi saada. Omaksuin tämän raamatullisen tavan ja nyt naimattomat neidot yrittävät arvailla mihin taloon aion ratsastaa ja kenen asialle.”
Johannan vanhemmat hyväksyivät Dietrichin kosinnan. Eihän häntä vielä oikein tunnettu, mutta jotain se takaa, kun mies kerran on seurakunnan jäsen. Häät päätettiin pitää pian, sillä mennoniittien käsityksen mukaan pitkä kihlausaika viettelee ihmisiä syntiin. Sitä ennen kutsuimme koko Friesenin perheen tutustumaan uusiin sukulaisiin. Tarjosimme heille ahvenkeittoa ja veljeni kuuli ensimmäistä kertaa morsiamensa äänen, mikä onneksi ei ollut korvia viiltävän kimeä. Samalla hän antoi Johannalle kihlajaislahjansa, sen kattilan.
Viikkoa myöhemmin Hamm vihki Dietrichin ja Johannan mieheksi ja vaimoksi. Tekstinsä hän oli valinnut heprealaiskirjeestä: Avioliitto pidettäköön kunniassa kaikkien kesken, ja aviovuode saastuttamatonna; sillä haureelliset ja avionrikkojat Jumala tuomitsee. Muistutus oli toki tarpeellinen. Avioero on meillä mahdollinen vain yhdessä tapauksessa: Kun jompikumpi puolisoista on ollut uskoton.
Koko seurakunta oli läsnä, mutta Johann Friesen kuiski kutsuja läheisille ystävilleen. Kaikki eivät olisi hänen taloonsa mahtuneet eikä ulkoilmajuhliakaan voitu järjestää, oli liian kylmä. Itse asiassa Scharpaukin oli jo jääriitteessä. Syötiin ja juotiin, väliin veisattiin virsi. Johannan mukana tuli taloomme hevonen ja kaksi lehmää sekä niille rehua seuraavaan kesään. Oli myös morsiamen kapioarkku, jossa oli kaikenlaista harvoin nähtyä, kuten esimerkiksi puhtaita lakanoita.
Meidän talossamme – tai siis Klassenien rakentamassa talossa – oli tuvan lisäksi vain yksi kamari, jonne nuoripari tietysti sijoittui. Välissä oli hatarahko ovi, mutta eihän se ääntä pitänyt. Minulle alkoivat tuskalliset ajat. Jumalahan sanoi Nooalle ja hänen pojalleen: Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa. Dietrich otti tuon komennon innostuneena vastaan. Hutero sänky natisi kaiket yöt kunnes se eräänä yönä rysähtäen hajosi lempiväisten alla.
Oli yli vuosi aikaa siitä, kun olin Harlingenissa paha kyllä käyttänyt synnillisesti hyväkseni muuatta tytärlasta ja paineet sen mukaiset. En voinut mitenkään vastustaa kiusausta, kun huokausten silta kantoi kamarista tuvan puolelle, vaan sorruin itsesaastutukseen. Meillä ei ole henkilökohtaista salaista rippiä, kuten katolisessa kirkossa, vaan synnit tunnustetaan polvillaan seurakunnan edessä. Seurakunta sitten päättää äänestämällä armahdetaanko katuva vai erotetaanko hänet. Tätä syntiä en kyllä lähtenyt tunnustamaan.
Tällainen tilanne ei oikein voisi kestää. Entäpä sitten, kun Dietrichin ahertelu alkaisi kantaa viljaa ja ensimmäinen lapsi syntyisi? Tilaa oli vähänlaisesti. Otin asian veljen kanssa jutuksi ja mietimme mitä tehdä. Sovimme niin, että hän saa suurimman osan perintörahoistamme, minä saan vähemmän, mutta sen lisäksi sluupin. Hän etsisi onneaan maalta, minä mereltä.
Johannes van der Smissen 1859
Vaikeaa Revalissa, vaikeaa Kiernicassa
Vanhenen hiljakseen täällä Kiernicassa, jossa olen mennoniittiseurakunnan pastorina. Joskus käyn läheisessä Lembergissä – tunnetaan myös nimillä Lviv ja Lvov, joka on Itävallan keisarikuntaan kuuluvan Galitsian ja Lodomerian kuningaskunnan pääkaupunki. Revalista oli minun lähdettävä, kun elämä kävi aina vain vaikeammaksi. Tuo kaupunki on kyllä saksankielinen, mutta sitä venäläistetään kaiken aikaa. Minulle tuli hankaluuksia sen jälkeen, kun keisari Aleksander II teki venäjän opettamisen kouluissa pakolliseksi ja sitten määräsi hän, että kaikki tuomiokirkkokoulunkin asiakirjat on kirjoitettava venäjäksi. Sitä kieltä en osaa. Myös uskonnolliset paineet olivat kovia. Ortodoksisuutta suosittiin ja kieroon katsottiin luterilaisia ja kaikkia reformoituja.
Kirjoitin serkulleni Jakob Mannhardtille, joka toimii pastorina Danzigissa. Jakob on tätini Annan poika ja ensimmäinen mennoniitti, joka on suorittanut teologisen loppututkinnon yliopistossa. Danzigissa ja sen ympäristössä elää paljon mennoniitteja. Ensimmäiset heistä olivat paenneet Danzigiin jo