Uskonviisaat päättelivät noista sanoista, ettei niissä määrätä pikkulapsia kasteelle. Kasteeseen liittyy opetus ja eihän opetusta voi antaa vastasyntyneelle.
Meille friisiläisille oli siunaus ja kirous jo mainittu Menno Simons. Hän syntyi Friisinmaalla Witmarsumissa ja kouluttautui alkuun ihan tavalliseksi katoliseksi papiksi. Hän sai kappalaisen paikan isänsä kotikylästä Pingjumista eikä tuolloin vielä edustanut suurempaa hartautta, koska aikansa kuluksi ryypiskeli ja pelasi korttia kahden muun kappalaisen kanssa.
Sitten Leeuwardenissa teloitettiin räätäli Sicke Freers, koska tämä oli antanut kastaa itsensä uudelleen. Menno alkoi etsiä raamatusta määräystä lapsikasteen ehdottomuudesta, mutta ei löytänyt. Pian vaino meni vielä hullummaksi. Bolswardissa mestattiin ryhmä anabaptisteja ja heidän joukossaan Mennon veli Pieter. Vihastunut Menno hylkäsi katolilaisuuden ja kohosi nopeasti wederdoopereiden johtajaksi. Hän kulki ahkeraan saarnamatkoilla Friisinmaalla, mutta myös muualla Euroopassa. Hän kuoli kumma kyllä luonnollisen kuoleman viisitoista vuotta sitten, vaikka häntä jahdattiin kuin eläintä ja rangaistiin ankarasti ihmisiä, joiden todistettiin pitäneen häneen yhteyttä.
Onko todella väliä kastetaanko lapsena vai aikuisena? Mistä me voimme tietää, että vain jompikumpi tapa on Jumalan tahto? Kastetilaisuuden aikana Hän ei ole lyönyt ketään salamallaan, ei lapsia eikä aikuisia.
Olimme alkuun matkalla Terschellingin saarelle. Siellä olimme käyneet ennenkin ja tiesimme, että Harlingenissa asuva saarnamies Leenaert Bouwens oli uudelleen kastanut saarella ainakin 150 ihmistä. Heiltä saisimme apua ja neuvoja. Vainot tuskin ulottuisivat Waddenzeen saarille saakka. Purjehdusmatka oli viitisentoista mailia. Pian nousikin aamu-usvasta näkyviin matala, hietarantainen Terschelling, sen länsipuolella Vlieland, itäpuolella Ameland.
Saaren rannan tuntumassa laskimme purjeet ja heitimme ankkurin. Rannan hylkeitä ei tulomme miellyttänyt, ne konttasivat mereen ja katosivat. Pian tulee laskuvesi ja paatti jää kuivalle, mutta leveä ja tasapohjainen schuit pysyy hyvin pystyssä. Vedimme purjeen päällemme ja aloimme nukkua.
Tuo samainen Leenaert Bouwens oli yksi riitakapuloista uskonveljien kesken. Uudet aatteet ovat herkkiä hajoamaan. Kymmenkunta vuotta sitten syntyi Flanderissa liike, jossa uudelleen kastetut veljet, mutta myös monet luterilaiset ja kalvinistit halusivat hävittää katolisten pyhimysten kuvat kirkoista. Ilmiö sai nimen beeldenstorm, kuvamyrsky tai kuvainraastaminen. Sen aikana tyhjennettiin pyhäinkuvista Antwerpenin ja Ghentin seuduilla yksi katedraali, kahdeksan kirkkoa, kaksikymmentäviisi luostaria, kymmenen sairaalaa ja seitsemän kappelia. Lisäksi sai muutama kuviaan puolustanut katolinen pappi surmansa.
Vastaiskua ei tarvinnut kauan odottaa. Kaarle-keisarin poika, Espanjan kuningas Filip II lähetti sotaväkensä flaameja vastaan. Rikkaammat flaamit pakenivat kauaksi, kuten Pohjois-Saksaan tai Tanskan hallinnoimaan Schleswig-Holsteiniin. Köyhemmät mennoniitit muuttivat Friisinmaalle, jossa syntyi piankin riitoja uskovien kesken. Totiset friisiläiset syyttivät flaameja heidän pukeutumisensa perusteella maallisesta koreilusta. Flaamit puolestaan sanoivat, että friisit kyllä pukeutuvat vaatimattomasti, mutta heidän kotinsa ovat täynnä mitä hienointa pellavaa ja ylellisiä talouskaluja. Varsin nopeasti syntyi kaksi toisilleen vihamielistä uskovien leiriä, friisit ja flaamit.
Saarnaveli Leenaert Bouwens oli ahkera kastaja, sillä matkoillaan niin Flanderissa kuin Friisinmaalla hän oli kastanut uudelleen yli kymmenentuhatta ihmistä. Molemmat riitapuolet vetosivat hänen auktoriteettiinsä. Alkuun Bouwens tuki flaameja, mutta siirtyi sitten friisiläisten puolelle. Pappiparan niskaan alkoi sataa syytöksiä. Niiden mukaan Bouwensilla oli taipumus komennella uskovia mielivaltaisesti. Sen lisäksi väitettiin, että hän veloitti seurakunnan vanhimpana 50 taaleria hengellisistä palveluista, joiden piti olla ilmaisia. Kaiken kukkuraksi juoruttiin hänen käyttävän saamansa taalerit juopotteluun.
Miestä ei uskallettu erottaa virastaan, mutta hänet pantiin toimintakieltoon useaksi vuodeksi. Tämä herätti katkeruutta friiseissä ja riitely senkuin lisääntyi. Uskonto ei ole leikin asia. Flaameilla ja friiseillä oli omat seurakuntansa ja esimerkiksi seka-avioliitto näiden kahden seurakunnan jäsenten kesken ei tule kuuloonkaan. Jos mies ja nainen kaikesta huolimatta avioituvat, saavat molemmat kenkää omasta seurakunnastaan.
Nukuimme kauan ja heräsimme, kun jotkut kyläläiset tulivat kysymään keitä me olemme ja millä asialla? Sillä pienellä saarellakin oli erikseen friisiläiset ja flaamilaiset seurakunnat. Meille neuvottiin missä elää friisien seurakunnanvanhin Eelke Huisman.
Huisman oli jo kuullut isoisämme kuolemasta, mutta eilinen massamurha Leeuwardenissa oli hänelle järkyttävä uutinen. Emme osanneet kertoa tapettujen nimiä, mutta tietenkin heidän joukossaan saattoi olla Huismanin tuttavia, mahdollisesti sukulaisiakin. Selitimme hänelle, että meidänkin pitäisi jättää Friisinmaa, mutta Vrouw Margaretan kanssa se ei onnistu.
Huisman muisti, että saarella asuu merenkulun lopettanut vanha kippari Dirk Boersma, jolla on 60-jalkainen sloep eli sluuppi, „De Heilige Geest“. Boersma oli kuskannut sillä pientä rahtia Englannin satamiin ja sieltä takaisin Alankomaihin, mieluummin tietysti hinnakasta salakuljetustavaraa. Jos ei muuta kuormaa ollut, hän toi Queenboroughista Thamesin suulta villaa flaamilaisille verankutojille. Laivaan ei mahdu kovin suurta lastia, mutta toisaalta se on nopea. Alus on saaren läntisessä satamassa, joka on saaren paras, mutta sen omistaja asuu Terschellingin itäpäässä.
“Hän on yksi harvoista idän merenkulkijoista, sillä sikäläiset asukkaat ovat enimmäkseen maanviljelijöitä. En tiedä haluaako hän myydä paattinsa, mutta hän käyttää sitä hyvin harvoin. Kun mantereelle on asiaa hän kinuaa mukaansa poikansa tai vävynsä. Sluuppi on liian suuri vanhalle ja sairaalle miehelle yksinään. Epäilenpä, ettei hän jaksaisi edes purjeita nostaa omin päin”.
Selvitimme, ettei meillä ollut rahaa tarpeeksi sluupin ostoon, mutta voisimme vaihtaa sen Vrouw Margaretaan ja maksaa välirahaa. Pienempi paatti olisi vanhalle miehelle helpompi käsiteltävä.
Kysyimme lähtisikö seurakunnan vanhin ikään kuin „puhemieheksi“, mutta hänestä se ei ollut hyvä ajatus:
“Länsipää ja itäpää ovat riidelleet jo monta sataa vuotta, joten minusta olisi vain haittaa. Annan teille kuitenkin lainaksi hevosen ja vankkurit.“
Terschelling on vain kaksi mailia leveä, mutta pituutta sille on siunautunut 16 mailia. Vakuutimme Huismanille, että jaksaisimme kävelläkin.
“Niinpä varmaan, mutta Boersma ei jaksa eikä hänellä ole hevostakaan. Jos kaupoista jotain alkaisi tulla, niin totta kai hän haluaa nähdä teidän paattinne ja tulla kehumaan omaansa”.
Hyvin Boersma sluuppinsa kehuikin, vaikka se oli aika paljon vanhempi, kuin Vrouw Margareta. Silti sluuppi ei vaikuttanut hullummalta. Se oli tammilankuista klinkkeriin rakennettu, varustettu tukevalla emäpuulla ja siihen pultatulla kölillä, sikopalkki vielä vahvistuksena. Mittaa aluksella oli 60 jalkaa ilman keulapuomia, joka lisäsi pituutta vielä kymmenen jalkaa. Leveyttä oli 16 jalkaa ja vettä sluuppi tarvitsi alleen kahdeksan jalkaa. Masto oli 80 jalkainen, isopurje oli kahvelilla, sen ja maston väliin sai panna vielä latvapurjeen, jos tuuli oli heikko. Keulapuomi teki mahdolliseksi käyttää fokan lisäksi halkaisijaa eli klyyvaria.
“Vaikka Geest on vanha ei se vuoda yhtään. Visu kuin muna”, kehui Boersma.
“Sittenhän tuon joutaa heittää menemään”, sanoi Dietrich ja nikkasi minulle silmää. Hän tarkoitti pilssipumppua, joka koostui kannen läpi menevästä puuputkesta, vedenpoistokourusta ja nahkaläpällä varustetusta männästä, jonka puuvarren kiilto kertoi ahkerasta käytöstä.
Saarelainen oli selvästi hyvin kiinnostunut Vrouw Margaretasta. Sitä olisi helppo käsitellä yksinkin, se oli uudempi kuin Geest ja pidetty hyvin kunnossa. Neuvottelimme kauan alusten arvoista ja pitkän tinkimisen jälkeen päädyimme siihen, että maksoimme välirahaa kymmenen guldenia. Ryhdyimme