Simon Friesen, 1575
Isoisä lähtee taivaaseen, Simon merelle
Isoisäni oli nimeltään Simon Friesen niin kuin minäkin. Suvussamme on tapana kuljettaa samaa nimeä polvesta toiseen ja sehän on kaunis tapa. Elämme Friisinmaalla Harlingenissa, jossa merenkulku ja kalastus ovat aina olleet tärkeimmät elinkeinot, tosin karjaakin pidetään. Perheestämme oli jäljellä minun lisäkseni isoisä, isoäiti ja vuotta vanhempi veljeni Dietrich. Vanhempamme ja toinen veljeni Arendt kuolivat ikävällä tavalla.
Arendt nimittäin palveli puosuna amsterdamilaisessa laivassa, joka oli juuri tuonut Portugalista viinilastin Englantiin. Arendt kirjoitti Lontoosta, että laiva olisi odotettavissa Amsterdamiin muutaman viikon päästä, kunhan meklarit olisivat saaneet hankittua ruuman täyteen lastia, ennen kaikkea villakangasta.
Vanhempani ottivat nopean purjejahtimme ja seilasivat yli Zuider Zeen Amsterdamiin. Seitsemänkymmentä mailia, vuorokauden purjehdus hyvällä tuulella. Vain päivä laivan saapumisen jälkeen puhkesi kaupungissa paiserutto, yksi pahimpia sen historiassa. Tuhannet kuolivat, heidän mukanaan veljeni ja vanhempani. Puhuttiin, että rutto olisi tullut kaupunkiin samaisen laivan mukana, sillä tauti raivosi myös Lontoossa, mutta kuka sen varmaksi tietää? Onneksi omaiseni eivät joutuneet kauan kärsimään, sillä paiserutto tappaa muutamassa päivässä.
Tuohon aikaan oli Espanjan Alankomaissa suurta huutoa tieteenhaara nimeltä alkemia. Myös isoisä Simon oli siitä kovin innostunut. Hän oli rakentanut talomme viereen olkikattoisen laboratorion, jossa teki kokeitaan. Ovi oli aina tiukasti lukossa – totta kai, sillä majassahan valmistettiin kultaa. Minä sentään sain joskus sinne kurkistaa. Se oli kiehtovaa. Keskellä huonetta oli avoliesi, jonka savu johdettiin ulos kuparisen kuvun ja savutorven kautta. Tukevalla pöydällä oli erikokoisia huhmareita aineiden hienontamiseksi, niitä oli puisia, pronssista tehtyjä ja pienimmät olivat lasia. Seinähyllyillä oli lasisia purkkeja ja purnukoita täynnä ties mitä kemikaaleja. Lieden vieressä kivisellä laskutilalla oli suuri, ainakin kolmenkymmenen tuopin vetoinen kuparikattila, jossa oli siipimuttereilla kiinni ruuvattava kansi. Kaiken tuon lisäksi oli pajassa tavaton määrä erilaisia työkaluja sekä käsipalkeet tulen lietsomiseksi.
Isoisällä oli oma käsityksensä kullan olemuksesta. En tiedä kuinka paljon sillä oli tekemistä toisten alkemistien ajatusten kanssa, mutta isoisän mielestä kaikki metallit ovat yhtä ja samaa ainetta, joka ottaa erilaisia olomuotoja riippuen ympäröivistä kemikaaleista, lämpötilasta ja ja aineesta. Vesikin esiintyy nesteenä, kiinteänä aineena jäänä ja vielä kaasumaisena höyrynä. Kokeiluissaan hän yritti lähteä erilaisista metalleista muuntaakseen niitä toisiksi. Erityistä painoa hän pani lyijylle, joka on raskasta kuin kulta, mutta kiinnostavia olivat hänen mielestään myös kupari, bristolinmessinki ja elohopea. Hän käytti pieniä määriä oikeaa kultaakin houkutellakseen lyijyksi muuntuneen kullan piilostansa ulos. Selvä se, että kokeilut maksoivat paljon. Muuten niin rauhallinen isoäiti välillä motkotti. Se ei isoisää heilauttanut. “Odota vain”, hän myhäili, “kohta voidaan tehdä sinulle keittopatakin kullasta”.
Kukaan ei tiedä mikä oli isoisän viimeinen sekoitus. Edellisellä viikolla hän oli kuitenkin käynyt naapurikaupungissa Leeuwardenissa ja tuonut sieltä entisten myrkkyjensä jatkoksi ainakin rikkiä ja salpietaria ja oliiviöljyä. Jotakin hän kuitenkin pajassaan keitteli, sillä savutorvesta nousi sankka sauhu. Sitten kuului ankara pamaus ja isoisä Simon lähti taivaan tielle eikä noin vain, vaan läpi olkikaton.
Tuskin oli isoisä ollut viikkoakaan haudassa, kun erään päivän illansuussa Leeuwardenista tulla tömisti ratsain yksi uskonveli varoittamaan vainoista. Katoliset olivat ottaneet taas maalitauluiksi wederdooperit eli uudelleen kastetut, jollaisia mekin olimme. Leeuwardenissa oli saatu kiinni yksi meidän saarnamiehistämme, Frans de Kuiper. Henkensä pitämiseksi hän paljasti monia paikallisia uudelleenkastettuja eli anabaptisteja, joita Hollannissa kutsuttiin saarnaaja Menno Simonsin mukaan mennoniiteiksi. Viisikymmentä uskonveljeä ja –sisarta tapettiin. Seuraavaksi hyökättäisiin meille Harlingeniin. Vieläkin oli voimassa entisen hallitsijamme keisari Kaarlen puoli vuosisataa aiemmin antama säädös: “Pyhän kristillisen uskon suojelijana määrään, että jokainen anabaptisti ja uudelleen kastettu täysi-ikäinen henkilö, olkoon mies tai nainen, tulee toimittaa maisesta elämästä kuolemaan tulella, miekalla tai muulla sopivalla tavalla”.
Tietenkään emme halunneet jäädä moista kohtelua odottamaan, mutta isoäiti ei suostunut pakenemaan:
“Menkää te vain, Simon ja Dietrich. Minä olen liian vanha ja väsynyt. Isoisäkin on kuollut, ehkä kohtaan hänet paratiisissa”.
Harlingen on meren rannalla. Sen ja muun Friisimaan välissä onkin juuri Leeuwarden. Siten pakenemissuuntia oli vain yksi – merelle. Meillä oli käytössämme tasapohjainen, nostettavalla ja laskettavalla sivukölillä varustettu yksimastoinen zolderschuit – isoäidin mukaan nimitetty „Vrouw Margareta“. Sillä olin kuljettanut mummon juustoja markkinoille. Se oli mainio alus kanavilla ja vielä Zuider Zeellakin, mutta Pohjanmerelle sillä ei ollut asiaa. Ryhdyimme raijaamaan paattiin kaikkea tarvittavaa. Isoäiti alkoi kokoilla meille eväitä. Pantuaan pussiin ruisleipää, juustoja ja savukinkun hän alkoi keittää soppaa isoisän kuparikattilassa, joka oli jäänyt räjähdyksessä ehjäksi.
Muori teki keittoa niin että sitä riittäisi. “Sitä tulee nyt niin paljon, että se on lämmintä vielä monta aikaa keittämisen jälkeen. Lämmitätte sitä sitten tulella uudelleen, kunhan pääsette johonkin turvalliseen paikkaan”. Vrouw Margaretassa ei ollut keittomahdollisuutta, eihän siinä ollut edes kanttakaan.
Aluksi isoäiti pani pataan 10 tuoppia vettä. Sitten hän lisäsi 10 naulaa herneitä ja antoi niiden kiehua. Sen aikana hän paloitteli parikymmentä lanttua, kapan suuria sipuleita, pari suurta nippua porkkanaa, kolme kourallista purjoa ja viisi juuriselleriä. Hän pieni myös koko joukon porsaankylkeä ja kuutioi monen monta pekoniviilua. Kiehumaan hän pani puolet vihanneksista, mutta purjosta vain vihreän osan, valkea osa sai odottaa vuoroaan. Soppa kiehui hiljaisella tulella. Kun vihannekset alkoivat olla pehmeitä hän lisäsi kattilaan toisen puolen vihanneksista, purjon valkeat osat, sianlihan ja pekonin ynnä suolaa tietenkin. Kun oli vielä tovi keitetty, oli keitto valmis. Myös Vrouw Margareta oli valmis.
Isoäiti luki lyhyen ruokarukouksen ja sitten ryhdyimme syömään hartaan hiljaisuuden vallitessa. Muorille ei näyttänyt erityisesti maistuvan, mutta me Dietrichin kanssa lusikoimme hyvällä ruokahalulla. Välillä ongimme sopasta pekonia ja sianlihaa ruisleivän päälle. Ai että oli hyvää.
Oli jo aamuyö ja aloimme tehdä lähtöä, sillä vainoojat saapuisivat tietenkin päivän valjettua. Margareta-mummo toi meille kätköistään pussillisen raskaita kolikoita. Katselimme niitä ja huomasimme, että sukumme on ollut säästäväistä. Keisari Kaarle pani valtaan tultuaan liikkeelle hopearahan jota kansa kutsui ”carolukseksi”. Sen tarkoitus oli vaihtaa liikkeellä olleet kultarahat guldenit hopeaan ja vetää kulta valtion kassaan. Pussissa oli paljon enemmän guldeneita kuin caroluksia.
Yritimme suostutella isoäitiä pitämään rahat tai edes osan niistä, mutta emme onnistuneet.
“Mitäs minä niillä. Huomisiltaan mennessä olen ehkä jo kuollut, mutta jos en ole, niin pärjään kyllä. Onhan minulla kasvimaani, lehmäni ja katto pään päällä. Naapurit auttavat ja Simon-vainaan työkaluistakin saa jotakin, kun myy ne toiselle pöljälle, joka luulee osaavansa tehdä kultaa”.
Isoäiti ruuvasi soppakattilan kannen kiinni. Sitten hän takoi puisen tulpan kannen keskellä olevaan reikään, jossa oli ilmeisesti ollut kolonni silloin, kun isoisä oli halunnut tislata jotakin. Niinpä me siis astelimme rantaan, sangoista kattilaa välissämme kantaen, irrotimme köydet, nostimme purjeet ja suuntasimme kohti pohjoista.
Olimme tietenkin väsyneitä, kun koko yö oli mennyt pakomatkaa valmistellessa. Annoin Dietrichin nukkua ja ohjasin itse. 30-jalkaisen veneen jalusten käsittely kävi helposti ohjatessakin. Aloin väkisinkin miettiä tilanteeseemme johtaneita syitä, kun istuin yksin peräsinpinnassa ja aurinko alkoi nousta.
Minäkin olin ottanut aikuiskasteen, en niinkään siksi, että olisin tuntenut sitä hirveästi tarvitsevani, vaan perhesyistä. Me Friesenit olemme aina pitäneet yhtä.
Uudelleenkastamisliike alkoi Sveitsistä, mutta Alankomaista tuli sen merkittävin tukikohta. Saarnamiesten mukaan asian tärkein merkitys on siinä, että kastettavan tulee