Minä en vastannut, mutta lähestyin kouluhuoneen suljettua ovea.
"Teidän ei tule odottaa apua minulta eikä keneltäkään muulta", hän sanoi. "Se osoittaisi heti että olette kykenemätön toimeenne."
Minä avasin oven ja kumarsin, annoin hänen mennä ja seurasin häntä. Kouluhuoneita oli kolme, kaikki suuria. Toisen osaston huone, jossa minun oli määrä esiintyä, oli huomattavasti suurempi kuin muut, joten siihen mahtui paljon lukuisampi, meluavampi ja äärettömän paljon kesyttömämpi joukko kuin kahteen muuhun. Jonkin ajan kuluttua, kun tunsin maaperän paremmin, ajattelin väliin (jos sellainen vertaus on sallittu), että hiljainen, siisti ja kesy ensi osasto verrattuna reippaaseen, meluavaan ja pelottomaan toiseen osastoon oli kuin Englannin parlamentin ylähuone verrattuna alahuoneeseen.
Jo ensi silmäyksellä näin, että monet oppilaista olivat enemmän kuin tyttöjä – täydellisiä nuoria naisia. Tiesin että muutamat olivat aatelisperheistä (Labassecourin aatelia), ja olin vakuuttunut siitä ettei yksikään heistä ollut tuntematta asemaani madamen perheessä. Kun nousin opettajan paikalle, matalalle lavalle, joka oli askelta ylempänä kuin lattia ja jolla oli opettajan istuin ja pöytä, näin vastassani rivin silmiä ja otsia, jotka uhkasivat myrskyistä säätä – silmiä jotka välkkyivät häikäilemättöminä, otsia jotka olivat kovia ja punastumattomia kuin marmori. Mannermaan "tyttölapsi" on aivan toinen olento kuin saarivaltakunnan samanikäinen ja samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva "tyttölapsi". Tuollaisia silmiä ja otsia en koskaan ole nähnyt Englannissa. Madame Beck esitti minut muutamin kylmin sanoin, purjehti huoneesta ja jätti minut yksin kunniapaikalleni.
En ole koskaan unohtava tuota ensimmäistä tuntia enkä sitä elämän ja luonteiden pohjavirtaa, jonka se avasi eteeni. Silloin vasta aloin oikein nähdä mikä ääretön eroavaisuus on runoilijan ja romaaninkirjoittajan ihannoiman "nuoren tytön" ja todellisuuden "nuoren tytön" välillä.
Kolme arvonimillä varustettua kaunokaista ensi rivissä oli nähtävästi istunut paikalleen lujasti päättäen että lastenhoitaja ei tulisi antamaan heille opetusta englanninkielessä. He tiesivät onnistuneensa karkottamaan vastenmieliset opettajat tätäkin ennen, he tiesivät että madame milloin tahansa antaisi lähtöpassin opettajalle joka ei ollut suosittu koulussa, että hän ei koskaan auttanut heikkoa toimihenkilöä pysymään paikallaan, vaan että tämä sai marssia tiehensä, jollei hänellä ollut voimaa taistella tai tahdikkuutta selviytyä itse. Katsellessaan "neiti Snowea" he arvelivat saavansa helpon voiton.
Neitoset Blanche, Virginie ja Angélique aloittivat taistelun sarjalla kuiskauksia ja kikatuksia; nämä paisuivat pian muminaksi ja lyhyiksi naurunpyrskähdyksiksi, joihin taemmat penkit yhtyivät vieläkin äänekkäämpänä kaikuna. Tämä kuudenkymmenen kasvava kapina yhtä vastaan alkoi pian käydä aika tukalaksi, kun ranskalainen sanavarastoni oli niin riittämätön ja olosuhteet niin julmat.
Jospa vain olisin saanut puhua omaa kieltäni – minusta tuntui että silloin kyllä olisin saanut heidät kuuntelemaan, sillä ensiksikin vaikka tiesin näyttäväni surkealta olennolta ja monessa suhteessa sillä hetkellä sellainen olinkin, oli luonto antanut minulle äänen joka kyllä osasi hankkia kuulijoita, jos kiihtymys korotti tai mielenliikutus syvensi sitä. Toiseksi, vaikka puheeni tavallisissa olosuhteissa ei suinkaan ollut mikään vuolas virta, pikemmin epävarma pieni puronen, olisin kuitenkin, sellaisen yllykkeen kuin tuon kapinallisen lauman kiihottamana, kyennyt englanniksi vyöryttämään lauseita, jotka olisivat häväisseet tyttöjen juonet tavalla minkä ne ansaitsivat, ja sitten tuntui minusta että jonkin verran pilkallisella käytöksellä, jota höysti ylenkatseellinen katkeruus kapinan johtajia ja keveä ivallisuus heikompia ja vähemmän vallattomia seuraajia kohtaan, olisi kenties lopullisesti voinut lannistaa tämän villin lauman ja saada sen seuraamaan opetusta. Kaikki mitä nyt voin tehdä, oli että menin Blanchen – mademoiselle de Melcyn, nuoren vapaaherrattaren, vanhimman, pisimmän, kauneimman ja pahankurisimman luo, pysähdyin hänen pulpettinsa eteen, otin hänen käsistään hänen harjoitusvihkonsa, palasin opettajan paikalle, luin kylmäverisesti hänen harjoitelmansa, jonka havaitsin sangen typeräksi, ja yhtä kylmäverisesti, koko koulun edessä, repäisin tuhritun sivun kahtia.
Tämä teko onnistui herättämään huomiota ja hillitsemään metelin. Vain yksi tyttö kaukana takapenkillä jatkoi elämöimistään vähentymättömällä tarmolla. Katsoin häneen tarkkaavasti. Hänellä oli kalpeat kasvot, tukka musta kuin yö, paksut leveät kulmakarvat, jyrkät piirteet ja tummat, kapinalliset, synkät silmät. Panin merkille että hän istui pienen oven vieressä, ja tiesin tämän oven johtavan pieneen komeroon, jossa säilytettiin kirjoja. Hän oli noussut seisomaan saadakseen metelöimisensä vieläkin pontevammaksi. Mittelin hänen vartaloaan ja arvioin hänen voimansa. Hän näytti sekä kookkaalta että jäntevältä, mutta jos taistelu olisi lyhyt ja hyökkäys odottamaton, luulin selviäväni hänestä.
Kävelin huoneen perälle niin huolettoman ja levollisen näköisenä kuin mahdollista, lyhyesti sanoen täysin viattomana, työnsin ovea hiljaa ja huomasin sen olevan raollaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin navakasti iskenyt kiinni tyttöön. Silmänräpäys vielä ja hän istui komerossa, ovi oli lukossa ja avain minun taskussani.
Sattui niin että tämä tyttö, Dolores nimeltään ja katalonialainen sukuperältään, oli sellainen luonne, jota kaikki toverit pelkäsivät ja vihasivat. Edellä kerrottu pikainen oikeudenkäyttö osoittautui olevan kaikille mieleen: ei ainoakaan läsnäolija syvimmällä sydämessään voinut muuta kuin iloita siitä. Ensin he hiljenivät, sitten hiipi hymy – ei nauru – pulpetilta pulpetille, sitten – kun olin vakavana ja levollisena palannut paikalleni, kohteliaasti pyytänyt heitä olemaan hiljaa ja aloittanut sanelun ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut – kynät liukuivat rauhallisesti yli sivujen ja lopputunti kului järjestyksessä ja ahkeruudessa.
"C'est bien",16 sanoi madame Beck, kun tulin luokasta kuumissani ja hieman uupuneena, "ça ira".17
Hän oli kuunnellut ja tirkistellyt avaimenreiästä koko ajan. Siitä päivästä lakkasin olemasta lastenhoitaja ja ylenin englanninopettajaksi. Madame kohotti palkkaani mutta sai puserretuksi minusta työtä kolme kertaa enemmän kuin herra Wilsonista, ja puolella hinnalla.
IX
ISIDORE
Aikani tuli nyt hyvin ja hyödyllisesti käytetyksi. Opetin toisia, opiskelin itse ahkerasti, ja vapaata hetkeä minulle jäi tuskin ollenkaan. Se oli hauskaa. Tunsin edistyväni, tunsin että nyt en jäänyt paikalleni homeen ja ruosteen saaliiksi, vaan kiillotin ja kehitin taipumuksiani ja alituisen käytön avulla hioin ne teräviksi. Edessäni oli mahdollisuus saavuttaa eräänlaisia kokemuksia, eikä niinkään ahtaalta alalta. Villette on yleismaailmallinen kaupunki, ja koulussa on tyttöjä miltei kaikista Euroopan kansallisuuksista ja myös hyvin erilaisilta arvoasteilta. Labassecourissa harrastetaan tasa-arvoisuutta; joskaan ei muodollisesti, on maa todellisuudessa melkein tasavalta, ja madame Beckin oppilaitoksen tuoliriveillä istuivat nuori kreivitär ja nuori porvaristyttö rinnan. Eikä suinkaan aina voinut ulkonaisista merkeistä päättää kumpi oli aatelinen ja kumpi alhaissäätyinen, jollei kenties siitä, että jälkimmäisellä usein oli suorasukaisempi ja kohteliaampi käytös, kun taas edellisen erikoisalana oli hienonhieno yhdistelmä julkeutta ja vilpillisyyttä. Edellisessä yhtyi usein vilkas ranskalaisveri marskimaitten flegmaattisuuteen, ja minun täytyy mielipahakseni myöntää, että tuon eloisan nesteen vaikutus ilmeni etupäässä kielen liukkaammassa kerkeydessä laskettelemaan mairitteluja ja sepitettyjä juttuja sekä vilkkaammassa ja kevyemmässä mutta läpeensä sydämettömässä ja epärehellisessä käytöksessä.
Jotta kaikille tapahtuisi oikeus, mainittakoon että kunniallisilla syntyperäisillä Labassecourin tytöillä oli oma