Mutta kuitenkin, kun nuori ja korkeasyntyinen aatelismies astui purteen, lähteäkseen ruhtinaansa eteen sellaisen henkilön suojeluksessa, jonka parhaana tai mainioimpana ansiona oli hänen kuulumisensa etevänä jäsenenä kultaseppien ammattikuntaan, ihmetytti häntä hiukan oma asemansa, jollei hävettänytkin; ja astuessaan porraslaudan yli ottamaan paikkaansa veneen keulapäästä ei Richie Moniplies voinut olla mutisematta: "Paljon on aika muuttunut mestari Heriotin ja hänen Kraemesissa uurastaneen kelpo isänsä välillä; mutta kyllähän sillä onkin eroa, kilisteleekö kultia ja hopeita vai kalkutteleeko tinakaluja."
Neljän vankan venemiehen soutamina soluivat he eteenpäin pitkin Thamesia, joka oli silloin enimmin käytettynä valtatienä Lontoon ja Westminsterin välillä, sillä harvat uskaltausivat ratsain kaupungin soukille ja väkirikkaille kaduille, ja vaunut olivat siihen aikaan vain korkeammalle aatelille varattu ylellisyys, jota äveriäinkään porvari ei juljennut tavoittaa. Nigelin ystävällinen ohjaaja osoitteli hänelle turhaan äyräitten kauneutta etenkin pohjoisrannalla, missä ylimystön hotellien puutarhat monin paikoin laskeusivat vesirajaan asti. Glenvarlochin loordin mieli oli täynnä aavisteluja, eikä kaikkein mieluisimpia, miten hänet ottaneekaan vastaan hallitsija, jonka hyväksi uhrautuessaan hänen sukunsa oli melkein joutunut häviöön, ja tuollaisessa asemassa tavallinen sielullinen kiihtymys sai hänet sommittelemaan kuviteltuja kuninkaan kysymyksiä ja rasittamaan aivojansa vastauksien keksimisellä niihin.
Hänen ohjaajansa näki Nigelin vaivaantuneen mietiskelyn ja vältti lisäämästä hänen kiusaannustaan enemmällä keskustelulla. Hänen siis lyhyesti selitettyään tällaisissa hoviesittelyissä noudatettuja menoja kului loppumatka äänettömästi. He laskivat Whitehallin rantaportaisiin ja astuivat palatsiin ilmoitettuaan nimensä, jolloin vartio osoitti loordi Glenvarlochille hänen arvoonsa kuuluvaa kunnioitusta, suoden hänelle senmukaisen tervehdyksen.
Nuoren miehen sydän pamppaili rajusti hänen tullessaan kuninkaalliseen huoneustoon. Hänen ulkomainen kasvatuksensa oli ollut ahtaisiin rajoihin supistunutta, joten hän oli saanut vain hämäriä käsityksiä hovin suuruudesta; ja ne viisaustieteelliset mietteet, jotka opettivat häntä välinpitämättömyyteen muodollisesta ja ulkonaisesta loistosta, jäivät tehottomiksi kuten muutkin pelkän järkeilyn ohjaukset, kun niitä vastaan joutui vaikutelma, jonka luonnollisesti teki kokemattoman nuorukaisen mieleen näyttämön tavaton mahtavuus. Heidän samoamansa uhkeat suojamat, kamaripalvelijain, vartiosoturien ja muun huonekunnan muhkea vaatetus sekä kaikki juhlalliset menot, joiden mukaan tapahtui heidän kulkunsa laajan huonerivin läpi, saattoivat kyllä esittää harjaantuneille hovilaisille pelkkää vähäpätöistä ja jokapäiväistä, mutta tuossa kaikessa oli hämmennyttävää ja pelottavaakin tulokkaalle, joka ensi kertaa suoriutui näistä muodoista ja oli epätietoinen, millainen vastaanotto kohtaisi hänen ensimäistä ilmestymistään hallitsijansa näkyviin.
Huolellisen huomaavaisena oli Heriot tahtonut pelastaa nuorta ystäväänsä joutumasta minkään tilapäisen saamattomuuden kiusaamaksi ja antanut tarpeellisen tunnussanan ovenvartijoille, kamaripalvelijoille, johdemiehille, ja minkä kaiken nimellisiä he olivatkaan, joten he pääsivät etenemään keskeytyksittä. Tähän tapaan he jättivät taakseen useita etuhuoneita. Näissä näkyi etupäässä vartijoita, hovin käskyläisiä ja heidän tuttaviaan, mies- ja naispuolisia, jotka parhaaseen asuunsa pukeutuneina ja silmät kiihkeästä uteliaisuudesta pyöreinä tahtoivat täydessä mitassa käyttää tilaisuuttansa, mutta seisoivat säädyllisen vaatimattomasti asettuneina riveihin pitkin seiniä, mikä osoitti heidän olevan hovielämän esityksen katselijoita eikä sen henkilöitä.
Näistä ulkosuojamista loordi Glenvarloch ja hänen kaupunkilaisystävänsä joutuivat avaraan ja komeaan vierashuoneeseen. Tähän vastaanottohuoneen viereiseen etusuojamaan päästettiin ainoastaan niitä, joilla syntyperänsä, valtion tai hovin palveluksessa hoitamansa aseman tai kuninkaan erityisen myönnytyksen perusteella oli oikeus esiintyä hovissa hallitsijalleen kunnioitustansa ilmaisevina henkilöinä. Tässä suositussa valioseurueessa huomasi Nigel Sir Mungo Malagrowtherin. Niiden karttelemana ja nurjasti kohtelemana, jotka tiesivät hänen alhaisen sijansa hovin vaikutus- ja suosiopiirissä, oli ritari varsin hyvillään, kun sai tilaisuuden takertua loordi Glenvarlochin arvoiseen henkilöön, joka oli vielä niin kokematon, että tunsi vaikeaksi pudistautua irti mistään tunkeilijasta.
Ritari siis muikisti kolkot kasvonpiirteensä aaveelliseen hymyyn, ja alustavasti ja alentuvasti nyökättyään sekä ylemmyyttä ja suojelusta ilmaisevasti heilautettuaan kättänsä George Heriotille hän tyyten syrjäytti kunnon porvarin, jolta oli saanut monet päivälliset, liittyäkseen yksinomaan nuoreen loordiin, vaikka aavisteli tämän saattavan toisinaan joutua samanlaiseen ikävään tarpeeseen kuin hän itsekin porvariston pöytävierailijana. Ja tämänkään omituisen olennon huomaavaisuus, niin eriskummallinen ja jyrkeä mies kuin hän olikin, ei ollut aivan merkityksetön loordi Glenvarlochille. Siten huojentui hänen hyvän ystävänsä Heriotin hiukan väkinäinen mykistyminen, joka jätti hänet vapaasti syventymään omien kiihtyneiden aatoksiensa kiusalliseen pohdintaan. Nyt sitävastoin ei hän voinut olla suomatta huomiotaan teräville ja ivallisille tiedoille, joilla hänen mieltään valaisi tarkkasilmäinen, vaikka tyytymätön hovilainen. Tälle oli kärsivällinen kuulija, varsinkin ylimystöön kuuluva, yhtä mieluinen etu kuin hänen pirteä puheliaisuutensa sai hänen seuransa tervetulleeksi Nigel Olifauntille. Sir Mungon laiminlyömänä ja torjuen kaikkia loordi Glenvarlochin kiitollisen kohteliaisuuden yrityksiä hänen yhdyttämisekseen keskusteluun seisoi Heriot sillävälin sivummalla, jonkunlainen puolinainen hymy kasvoillaan, mutta oliko se ritarin sukkeluuden herättämää vai hänen kustannuksellaan syntynyttä, se ei selvästi ilmennyt.
Kaikki kolme asettuivat erääseen etuhuoneen soppeen lähimmäksi vastaanottohuoneen ovea, jota ei oltu vielä heitetty auki. Silloin tuli virkasauvoineen Maxwell touhuten huoneeseen, missä useimmat miehet, korkea-arvoisia lukuunottamatta, väistyivät hänen tieltään. Hän seisahtui kuvaamamme seurueen viereen, silmäili tovin nuorta skotlantilaista aatelismiestä, taivutti sitte hiukan päätänsä Heriotille ja lopuksi Sir Mungo Malagrowtheria puhutellen alkoi tälle hätäisesti valittaa herrasmiesten kunniavartion ja ovipalvelijain huonoa menettelyä, kun nämä sallivat kaikenkarvaisten kaupunkilaisten, anojain ja kirjurien, hiipiä ulkosuojamiin mitään kunnioituksen tai säädyllisyyden vaatimuksia voimassapitämättä. "Englantilaiset", hän sanoi, "ovat häpeissään, sillä tällaista ei rohjettu yrittääkään kuningattaren päivinä. Hänen aikanaan oli palatsin piha alhaisoa ja suojamat ylhäisöä varten; ja kunniaa ei tuota teillekään, Sir Mungo, kun kerran kuulutte huonekuntaan, että sellaista epäkohtaa ei korjata paremmin."
Kuten usein tapahtui tällaisissa tilanteissa, vaivasi Sir Mungoa taaskin huono kuulonsa, ja hän vastasi, ettei käynyt ihmetteleminen alhaison ottamia vapauksia, kun ne, joita se näki viroissa, eivät olleet syntyperältään ja varoiltaan paljoakaan paremmalla tasolla kuin häiritsijät itse.
"Olette oikeassa, sir – aivan oikeassa", sanoi Maxwell, laskien kätensä vanhan ritarin hihan himmentyneelle kirjaukselle; "kun sellaiset ihmiset näkevät virkailijoita hyljätyissä pukimissa kuin viheliäisinä näyttelijöinä, ei ole kumma että hoviin tungetellaan".
"Kiittelittekö koruompeleitteni aistikkuutta, mr. Maxwell?" vastasi ritari näköjään tulkiten apulais-kamariherran tarkoituksen pikemmin hänen liikkeestään kuin sanoistaan. "Se on vanha ja hieno kuosi, ja senhän ompelikin teidän äitinne isä, vanha James Stitchell, Merlinin kujassa kunniallisen maineen saavuttanut leikkaajamestari, jota minä vakinaisesti käytin, kuten minulla nyt on onni muistaa sen johdosta, että isänne katsoi soveliaaksi viedä vihille sellaisen henkilön tyttären."
Maxwell näytti tuimalta, mutta peitti äkänsä olkapään kohautuksella, tietäen mahdottomaksi saada Sir Mungolta minkäänlaista hyvitystä ja oivaltaen, että riidan jatkaminen moisen vastustajan kanssa tekisi hänet vain naurettavaksi ja saattaisi julkisuuteen epäsäätyisen avioliiton, josta hänellä ei ollut mitään syytä ylpeillä. Lausuen pahoittelevansa, että