"Suoritusta", vastasi käsityöläinen, "suuresta velasta, johon teidän majesteettinne rahasto on jäänyt teidän majesteettinne saadessa lainan tärkeään valtiotarpeeseen Ruthvenin partioretken aikana".
"Kyllä muistan sen hyvin", myönsi Jaakko-kuningas. "Perhana, minä olin juuri päässyt Glamisin herran ja hänen apuriensa kynsistä, ja milloinkaan ei ole raha ollut tervetulleempaa synnynnäiselle valtiaalle, – sitä suurempi häpeä ja sääli, että kruunatun kuninkaan piti olla niin pienen summan puutteessa. Mutta mitä tarvitsee hänen karhuta meitä siitä, hyvä mies, niinkuin leipuri pyhäin edellä? Me olemme hänelle velkaa ne rahat ja maksamme tilaisuuden tullen, taikka selvitämme asian muulla tavoin hänen kanssaan, ja sehän riittää valtiaan ja alamaisen välillä. Me emme ole in meditatione fugae, mies, jotta meidät näin rutosti pidätettäisiin."
"Voi, sallikoon teidän majesteettinne minun selittää!" virkkoi kultaseppä päätänsä pudistaen. "Nuoren ylimysparan äärimäinen hätä häntä hoputtaa, eikä oma tahto, sillä hänen täytyy saada rahaa, ja hyvinkin pian, suorittaakseen langenneen velan Peregrine Petersonille, etuoikeuksien valvojalle Campveressä; muutoin hänen koko perintönsä, Glenvarlochin paroonius ja sukutila, tulee menetetyksi lunastamattoman kiinnekirjan perusteella."
"Mitä sanotkaan, mies – mitä sanotkaan?" huudahti kuningas kärsimättömästi. "Valvojan pahainenko, alamaalaisen laivurin poika, riistäisi Olifauntin suvun vanhan maaomaisuuden ja herruuden? Taivasten tekijä, mies, se ei saa tapahtua – meidän täytyy keskeyttää ne toimet suosiokirjelmällä tai muulla tavoin."
"Näinköhän tuo voinee käydä päinsä", vastasi porvari, "sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa. Oppinut skotlantilainen laintuntijanne on lausunut käsityksenään, ettei ole muuta apua kuin maksu."
"Saakeli", noitui kuningas, "pidättäköön hän miestä väkisin, kunnes ennätämme jotenkuten järjestää hänen asiansa."
"Voi!" intti kultaseppä, "suvaitkoon teidän majesteettinne huomata, että oma rauhaarakastava hallituksenne ja tasapuolisuutenne kaikkia ihmisiä kohtaan on tehnyt käsivoiman hyvin täpäräksi apukeinoksi, paitsi ehkä juuri ylämaan rajojen sisällä."
"No – no – no, mies", sanoi ymmälle joutunut hallitsija, jonka käsitykset oikeudesta, sopivaisuudesta ja mukavuudesta kummallisesti sekosivat tuollaisissa tilanteissa, "kohtuullista on, että me maksamme kaikki velkamme ja että nuori mies maksaa omansa; ja hänelle on maksettava, ja in verbo regis hänelle maksetaan – mutta miten päästä rahoihin, mies, siinä paha pykälä, – sinun pitää koettaa kaupunkia, Geordie".
"Totta puhuakseni", vastasi Heriot, "teidän armollisen majesteettinne luvalla, – kaikkine lainoineen ja lahjoineen ja kannatusmaksuineen on kaupunki nykyään – "
"Älä minulle kerro, mitä kaupunki on", kielsi Jaakko-kuningas. "Valtiorahastomme on kuiva kuin tuomiorovasti Gilesin saarnat katumuspsalmeista. Ex nihilo nihil fit – villiltä ylämaalaiselta24 ei ole helppo siepata housuja – niiden, jotka tulevat perimään minulta rahoja, tulisi sanoa minulle, mistä niitä otan. Kaupunkia sinun pitää koettaa, Heriot, äläkä luule tyhjän päiten olevasi Kilkku-Geordie nimeltäsi. Ja in verho regis minä maksan muukalaiselle, jos hankit minulle lainan. En tahdo tinkiä ehdoista, ja kahteen mieheen me, Geordie, lunastamme Glenvarlochin uljaan vanhan maatilan. Mutta miksei nuori loordi tule hoviin, Heriot, – onko hän komea – onko esittelykuntoinen hallitsijansa silmiin?"
"Ei kukaan paremmin", vakuutti George Heriot; "mutta – "
"Haa, kyllä ymmärrän", jatkoi hänen majesteettinsa, "kyllä ymmärrän sinut. Res angusta domi – poika-parka – poika-parka! – ja hänen isällään oli oikea uskollisen skotlantilaisen sydän, vaikka hän oli jäykkä joissakuissa mielipiteissä. Kuules, Heriot, anna pojan saada kaksisataa puntaa varustuksekseen. Ja tässä – tässä" – ottaen vanhasta hatustaan rubiinikääryksen – "sinulla on ollut nämä panttina ennen isommasta summasta, senkin vanha leviitta. Pidä ne vakuutena, kunnes annan sinulle rahat seuraavasta apumaksustani."
"Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee antaa sellaisen määräyksen kirjallisesti", sanoi varova porvari.
"Lempo sinun turhantarkkuutesi periköön, George", pahaksui kuningas. "Sinä olet tunnollinen kuin puritani muotoseikoissa ja ihan uskoton pakana asian ytimeen nähden. Eikö kuninkaan sana kelpaa sinulle vaivaisten kahdensadan puntasi antamiseen?"
"Ei kruunun jalokivien pidättämiseen", vastasi George Heriot.
Ja kuningas, jonka oli pitkällinen kokemus totuttanut tekemisiin epäluuloisten saamamiesten kanssa, kirjoitti määräyksen George Heriotille, rakkaalle kultasepälleen ja jalokivikauppiaalleen, kahdensadan punnan maksamisesta hetimiten Nigel Olifauntille, Glenvarlochin loordille, hänen saamisenaan valtiolta, valtuuttaen panttina pidettäväksi balas-rubiineista punotun ja isolla timantilla koristetun käädyn, niinkuin oli kuvattuna hänen majesteettinsa jalokivien luettelossa, ja jätettäväksi sanotun George Heriotin, sanotun summan lainaajan haltuun, kunnes hän oli saanut lainmukaisen hyvityksen ja maksun siitä. Toisella määräyksellä hänen majesteettinsa valtuutti sanotun George Heriotin ryhtymään toimiin muutamien rahamiesten kanssa, kohtuullisilla ehdoilla hankkiakseen hänen majesteettinsa nykyisiin tarpeisiin rahasumman, ei 50,000 markkaa vähempää, mutta niin paljoa enemmän kuin oli sopivasti saatavissa.
"Ja onko hänellä mitään opillista tietoa, tällä loordi Nigelillämme?" kysyi kuningas.
George Heriot ei kyennyt antamaan täsmällistä vastausta, mutta hän arveli nuoren loordin tutkiskelleen ulkomailla.
"Me neuvomme häntä itse", lupasi kuningas, "miten hän voi jatkaa lukujaan edullisimmin; ja kenties otamme hänet hoviin lueskelemaan Steenien ja Charles-lapsosen kanssa. Ja nyt kun muistamme, tiehesi – tiehesi, George – sillä poikaset tulevat pian kotiin, ja me emme vielä haluaisi antaa heille vihiä tästä asiasta, joka on ollut puheenamme. Propera pedem, oi Geordie. Painalla muuli polviesi väliin, ja Herra olkoon kanssasi."
Siten päättyi leppeän Jaakko-kuninkaan ja hänen hyväntahtoisen kultaseppänsä ja jalokivikauppiaansa neuvottelu.
6. LUKU.
Kiusallinen ritari
Vieraanvaraisen porvarin kutsuma kunnon seurue kokoontui hänen taloonsa Lombard-kadulle puolipäivän "tyhjänä ja nälkäisenä hetkenä" aterialle, joka jakaa päivän kahtia, ollen jokseenkin se vaihe, jolloin nykyajan muodinmukaiset ihmiset kääntävät kylkeänsä vuoteellaan ja alkavat monin epäilyksin ja epäröiden ajatella, että he nyt vähin erin alottavat päivänsä. Sinne tuli nuori Nigel kylläkin yksinkertaisessa asussa, mutta hänen pukunsa oli kuitenkin soveliaampi hänen ikäänsä ja arvoonsa kuin ennen käyttämänsä. Melkoisesti oli myöskin parantunut ulkomuodoltaan hänen saattolaisenaan saapunut palvelijansa Moniplies. Hänen juhlalliset ja ankarat kasvonpiirteensä tuijottivat sinisen samettilakin alta, joka oli veikeästi asetettu kallelleen päähän, ja yllään oli hänellä eheä ja vankka takki englantilaista sinistä verkaa, joka olisi kestänyt kaikkien Fleet-kadun oppipoikien tempomista, päin vastoin kuin hänen entinen vaatekappaleensa. Kilpeä ja lyömämiekkaa hän kantoi asemaansa kuuluvina aseina, ja sievä loordin vaakunalla varustettu hopealaatta ilmoitti, että hän oli ylimystön lisäke. Hän istuutui kelpo ammatinharjoittajan ruokakammioon, hyvillä mielin huomaten, että hänen pöytäpalvelustaan pitohuoneessa arvattavasti palkittaisiin osuudella ateriaan, jollaiseen hän oli harvoin päässyt käsiksi.
Mr. David Ramsay, syvämielinen ja nerokas käsityöläinen, saatettiin lupauksen mukaan turvallisesti Lombardkadulle hyvin pestynä, harjattuna ja puhdistettuna sulatusuunin ja ahjon noesta. Mukana tullut tytär oli noin kahdenkymmenen vanha, hyvin sievä ja säveä, vaikka vilkkaat mustat silmät