Voidaan kernaasti myöntää, että köyhillä on hyveitä, valitettavasti kyllä. Sanotaan usein, että köyhät ovat kiitollisia hyväntekeväisyydestä. Osa on sitä epäilemättä, mutta parhaat köyhälistön joukosta eivät ole koskaan kiitollisia. He ovat kiittämättömiä, tyytymättömiä, vastahakoisia ja kapinallisia. He tietävät, että hyväntekeväisyys on naurettavan riittämätön takaisinmaksumuoto tai hellämielisyyden lahja, jota tavallisesti seuraa häikäilemätön yritys tunkeutua heidän yksityiselämäänsä. Minkä takia he olisivat kiitollisia niistä muruista, joita putoaa rikkaan miehen pöydältä? Heidän oikea paikkansahan olisi pöydän ääressä, se heidän tulisi vähitellen käsittää. Mitä taas tyytymättömyyteen tulee, niin olisihan ihminen, joka olisi tyytyväinen sellaiseen ympäristöön ja niin kurjaan asemaan, oikea nauta. Tyytymättömyys on jokaiselle, joka tuntee historiaa, ihmisen varsinainen hyve. Tyytymättömyyden ja kapinallisuuden kautta on edistykset tehty. Joskus ylistetään kyllä köyhiä säästäväisyyden takia. Mutta säästäväisyyden suositteleminen heille on yhtä luonnotonta kuin loukkaavaakin. Se on sama kuin kehoittaa nälkään kuolevaa syömään vähemmän. Jos kaupunki- tai maatyöläinen koettaisi säästää, olisi se suorastaan epämoraalista. Sillä kukaan ei kai tahdo näyttää voivansa elää huonommin kuin huonosti ruokittu kotieläin. Monet hylkäävätkin sen pitäen parempana ruveta varastelemaan tai mennä vaivaistaloon, mikä monen mielestä on sama kuin varastaa. Mitä kerjäämiseen tulee, niin on kyllä varmempaa kerjätä kuin varastaa, mutta jalompaa on sittenkin varastaa kuin kerjätä. Itse asiassa on köyhä mies, joka on kiittämätön, säästämätön, tyytymätön ja kapinoiva, kukaties todellinen henkilöllisyys, jolla on päässään muutakin kuin täitä. Joka tapauksessa hän on ainakin terveellinen vastalause. Mitä taas kunnon köyhiin tulee, niin voidaan tietysti tuntea myötätuntoa heitä kohtaan, mutta arvoa heille on vaikea antaa. He ovat antautuneet neuvotteluihin vihollisensa kanssa ja myyneet esikoisoikeutensa hernerokkaan. Heidän täytyykin olla äärettömän tyhmiä. Voin täydellisesti ymmärtää, että mies antaa arvoa laeille, jotka suojaavat ja sallivat koota yksityisomaisuutta, niin kauan kuin hän itse näissä olosuhteissa saattaa luoda itselleen kauniin ja ihanan elämän. Mutta se on minulle ihan käsittämätöntä, kuinka kukaan, jonka elämän sellaiset lait sotkevat ja pilaavat, voi suvaita niitä yhä edelleen.
Kuitenkin on selitys tähän itse asiassa helppo löytää. Se kuuluu aivan yksinkertaisesti näin: Köyhyys ja kurjuus vievät niin täydellisesti rappiolle ja lamauttavat ihmisluonteen niin, ettei joku luokka koskaan tule oikein tietämään omia kärsimyksiään. Se täytyy heille muiden sanoa, ja usein he eivät edes usko näitäkään. Mitä monet työnantajat sanovat agitaattoreita vastaan, on kieltämättä totta. Agitaattorit ovat jonkunlaisia rauhanhäiritsijöitä, jotka lähtevät liikkeelle aivan tyytyväisten kansankerrosten joukkoon ja kylvävät tyytymättömyyttä heidän keskuuteensa. Senpä tähden juuri agitaattorit ovat niin tuiki välttämättömiä. Ilman heitä ei meidän vaillinaisessa yhteiskunnassamme tehdä ainoatakaan kehitysaskelta. Kun orjuus poistettiin Amerikassa, ei se tapahtunut minkään liikkeen johdosta orjien puolelta, ei edes minkään heidän taholtaan esitetyn halun perusteella tulla vapaiksi. Se tuli itse asiassa poistettua muutamien agitaattorien jyrkästi lainvastaisen menettelyn kautta Bostonissa ja muilla seuduilla, miesten, jotka itse eivät olleet orjia eivätkä orjien omistajia ja joilla ei oikeastaan ollut mitään tekemistä koko asian kanssa. Ja kummallista on, etteivät he orjilta itseltään saaneet mitään mainittavaa apua ja tuskin näiden myötätuntoakaan. Kun orjat sodan loputtua pääsivät vapauteen, niin täydelliseen vapauteen, että heillä oli mahdollista kuolla nälkäänkin, kärsivät he katkerasti uudesta asiaintilasta. Ajattelevalle ihmiselle on murheellisin tapaus Ranskan vallankumouksen aikana – ei Maria Antoinetten mestaus, joka otettiin hengiltä sen takia, että oli kuningatar, vaan Vendén puti puhtaaksi ryöstettyjen talonpoikien kapina, he kun vapaaehtoisesti syöksyivät kuolemaan läänitysaatelin kauniin asian puolesta!
On siis selvää, ettei omavaltainen sosialismi sovi. Nykyisen järjestelmän aikana voi ainakin hyvin suuri luku ihmisiä elää jossakin määrin vapaasti, itsetietoisesti ja onnellisesti, mutta teollisuuskasarmijärjestelmän eli taloudellisen tyranniuden aikana ei kenelläkään ole tilaisuutta siihen. On huonosti, että osa meidän yhteiskuntamme jäsenistä todella on orjuudessa, mutta se ehdotus, että kysymys ratkaistaisiin niin, että koko yhteiskunta orjuutettaisiin on lapsellinen. Jokaisella täytyy olla täydellinen vapaus valita itse työnsä. Pakkoa ei saa olla missään muodossa. Jos pakkoa käytetään, ei työ tule hyvää tekijältään eikä tyydytä muita.
Voin tuskin uskoa, että kukaan nykyaikainen sosialisti ehdottaisi, että jonkun tarkastajan olisi joka aamu käytävä huoneissa katsomassa, että kaikki kansalaiset ovat nousseet ylös ja valmistuneet 8-tuntista ruumiillista työtään varten. Ihmiskunta on päässyt tämän kehityskauden yli ja se jättää sen elämistavan niille ihmisille, joita järjettömästi kyllä kutsutaan rikollisiksi. Mutta myönnän, että monta sosialistista katsantokantaa, joihin olen perehtynyt, minusta näyttää haittaavan jonkunlainen kuviteltu omavaltaisuus, jos kohtakaan ei todellinen pakko. Omavaltaisuus ja pakko eivät tietenkään voi tulla kysymykseen. Kaikki yhtyminen pitää olla vapaaehtoista. Vain vapaaehtoisissa yhdistyksissä on ihminen kaunis.
Mutta voidaan kysyä, missä määrin yksilöllisyys, jonka kehitys nyt enemmän tai vähemmän riippuu yksityisomaisuudesta, tulee saamaan hyötyä sen poistamisesta. Vastaus siihen on hyvin yksinkertainen. Totta kyllä, että nykyisissä oloissa monet miehet, joilla on ollut varoja, kuten Byron, Shelley, Browning, Viktor Hugo, Baudelaire ja muut, ovat voineet kehittää enemmän tai vähemmän täydellisesti henkilöllisyyttään. Ainoakaan näistä miehistä ei tehnyt yhtä päivätyötä palkan takia. He olivat vapaita köyhyydestä. Siitä heille oli tavaton etu muiden rinnalla. Kysymys on siis siitä, tulisiko yksilöllisyyttä hyödyttämään, jos näin suuri etu poistettaisiin. Olettakaamme niin ollen, että se poistetaan. Miten käy silloin yksilöllisyyden? Mitä hyötyä sille olisi siitä?
Siitä olisi se hyöty, että uusissa olosuhteissa yksilöllisyys tulisi paljon vapaammaksi, kauniimmaksi ja voimakkaammaksi. En puhu vain yksilöllisyyden suurista mielikuvitustöistä sellaisissa runoilijoissa, joista äsken mainitsin, vaan siitä todella suuresta yksilöllisyydestä, joka on tavattavissa kaikkialla ihmiskunnassa. Sillä yksityisomaisuus on itse asiassa vahingoittanut ja himmentänyt yksilöllisyyttä siinä, että se sekoittaa ihmisen siihen, mitä hän omistaa. Se on johtanut yksilöllisyyden harhateille. Se on asettanut hänen määräkseen ei kasvamisen vaan voiton saamisen. Ihminen on ruvennut luulemaan, että pääasia on omistaminen, eikä tiedä, että se on oleminen. Kuitenkaan ei ihmisen tositäydellisyys ole siinä, mitä hän omistaa, vaan siinä, mitä hän on. Yksityisomaisuus on hävittänyt oikean yksilöllisyyden ja luonut sijaan väärän. Näännyttämällä yhden osan yhteiskuntaa nälkään on se riistänyt tältä osalta mahdollisuuden yksilöllisyyteen. Mutta se on riistänyt myös muultakin osalta yhteiskuntaa mahdollisuuden yksilöllisyyteen sillä, että se on vienyt sen väärälle tielle ja rasittanut sitä. Ihmisen yksilöllisyys on niin imeytynyt hänen omaisuuteensa, että Englannissa esimerkiksi lain mukaan rikosta, joka kohdistuu ihmisen omaisuuteen, käsitellään tavallisesti ankarammin kuin rikosta, joka kohdistuu henkilöön itseensä. Ja hyvän porvarin tuntomerkkinä katsotaankin yhä olevan, että hänellä