Jos Landry otti hänet mukanaan isäntänsä puutarhaan ja siellä kesken heidän puhettaan keskeytti lauseensa katkaistakseen hedelmäpuusta kuivan oksan tai nyäistäkseen ryytimaasta rikkaruohon, niin se harmitti Sylvinetiä että veljensä aina ajatteli miten hommata talon hyväksi, sensijaan että olisi, niinkuin hän, ahminut toisen vähäpätöisimmätkin sanat. Hän kuitenkaan ei ilmaissut ajatuksiaan, koska häntä hävetti näyttäytyä niin helposti loukkaantuvalta, mutta jäähyväisiä sanoessa hän virkkoi usein: "No niin, nyt olet kai jo saanut minusta kylläsi tänäpäivänä; ehkä olet saanut liiaksikin, ja olet minuun ikävystynyt".
Landry ei ymmärtänyt tuollaisia moitteita. Ne saivat hänet pahalle mielelle ja hän vuorostaan moitti veljeään, joka ei voinut eikä tahtonut selittää mistä tuo kaikki johtui.
Poikaraukka oli siis mustasukkainen vähäpätöisimmällekin esineelle, jonka suhteen Landry osotti mielenkiintoa, ja vieläkin mustasukkaisempi niille henkilöille, joille Landry oli ystävällinen. Hän ei voinut sietää että Landry oli hyvässä toveruus- ja ystävyyssuhteessa toisiin Prichen poikiin, ja kun hän näki veljensä puuhailevan pikku Solangen kanssa, hyväilevän häntä tai leikkivän hänen kerallaan, syytti hän häntä siitä, että oli kokonaan unohtanut pikku Nanette-sisarensa, joka hänen mielestään oli sata kertaa hauskempi, hienompi ja rakastettavampi kuin tuo häijy tytönletukka.
Mutta ihmiset ovat aina epätasaisia ja vääriä, kun mustasukkaisuus kalvaa heidän sydäntään, ja kun Landry tuli Kaksolaan, harmitteli Sylvinet taas että hän askaroi aivan liian paljon pikku Nanetten kanssa. Hän syytti veljeään siitä, ettei tämä välittänyt kenestäkään muusta kuin tuosta tyttösestä ja että hänen oli ikävä veljensä kanssa.
Sylvinet muuttui lopulta niin vaativaiseksi ja hänen mielialansa niin synkäksi, että Landry alkoi siitä suorastaan kärsiä eikä välittänyt vaikkeivät he tavanneetkaan kovin useasti toisiaan. Häntä alkoi väsyttää nuo alituiset nuhteet siitä, että hän oli kohtaloonsa tyytyväinen, jopa näytti siltä kuin Sylvinet olisi ollut vähemmän onneton, jos olisi voinut tehdä veljensäkin yhtä onnettomaksi kuin itse oli. Landry käsitti selvästi ja tahtoi saada veljensäkin oivaltamaan, että liiallinen ystävyys voi toisinaan olla onnettomuudeksi. Mutta Sylvinet ei ottanut hänen puhettaan kuuleviin korviinsakaan, jopa väitti että veljensä puhui sydämettömästi. Hän oli ajoittain varsin epäystävällinen veljeään kohtaan eikä mennyt toisinaan moneen viikkoon Pricheen; mieli kyllä paloi, mutta hän piti kunnia-asianaan pysyä kotona.
Kun näin sana seurasi sanaa ja ikävyys ikävyyttä, kehittyi asia lopulta niin pitkälle, että Sylvinet-raukka, joka aina pahastui Landryn ystävällisistä ja viisaista kehotuksista, katkeroitui ja sydämistyi niin, että hän väliin kuvitteli vihaavansa noin suuren rakkauden esinettä. Eräänä sunnuntaina hän läksi kotoa pois, jottei tarvitseisi viettää päivää yhdessä veljensä kanssa, joka kaikesta huolimatta kävi joka pyhä kotona.
Tuollainen lapsekas ilkeys harmitti suuresti Landryta. Hän rakasti huvia ja liikettä, sillä hän varttui päivä päivältä yhä vahvemmaksi ja notkeammaksi. Kaikissa leikeissä hän jo oli ensimäinen sekä ketteryytensä että tarkan silmänsä vuoksi. Siksi hänelle olikin pieni uhraus jättää veljensä tähden Prichen iloiset pojat, ollakseen joka sunnuntai Kaksolassa, jossa hänen ei milloinkaan onnistunut saada veljeään kylän torille leikkimään tai kävelemään. Sylvinet, joka oli veljeään paljoa lapsellisempi sekä ruumiinsa kehitykseltä että mieleltään ja joka ei ajatellut muuta kuin tuota ainaista asiaa, mitenkä voisi rakastaa veljeään yli kaiken ja saada häneltä vastarakkautta, tahtoi että he menisivät yhdessä heidän paikoilleen, niinkuin hän niitä nimitti, katsomaan kaikellaisia lymypaikkoja ja pensastoja, joissa he olivat ennen leikkineet, laatien pieniä pajukärryjä tai myllyjä tai ansoja pikkulinnuille, taikka huoneita pikkukivistä ja nenäliinan suuruisia peltotilkkuja, jommoisia lapset tekevät jäljitellen pienoiskoossa vanhempien puuhia: kyntöä, kylvöä, äestämistä, niittämistä ja korjaamista ja suorittaen tunnissa kaikki vuoden kuluessa esiintyvät maanviljelystyöt.
Tuollaiset huvitukset eivät enää olleet Landryn mieleen; hän jo nykyään itse suoritti sellaisia toimia aikaihmisten tavoin tai oli ainakin niissä mukana, ja hän tahtoi mieluummin ajaa suurta heinäkuormaa, jonka eteen oli valjastettu kuusi härkää, kuin valjastaa koiransa pienten pajurattaiden eteen. Häntä olisi huvittanut painiminen Prichen suurten, vahvojen poikien kanssa ja keilan heittäminen, sillä hän oli varttunut oikein taitavaksi suuren kuulan heittäjäksi ja kaatoi koko pataljoonan kolmenkymmenen askeleen päästä. Ja jospa Sylvinet joskus suostuikin tulemaan mukaan, ei hän leikkinyt lainkaan, vaan istuutui johonkin nurkkaan mitään puhumatta, lopen ikävystyneenä ja pahoillaan, jos leikki näytti Landryta liiaksi huvittavan.
Landry oli sen lisäksi oppinut Prichessä tanssimaankin, ja vaikka hänen karkeloimishalunsa oli herännyt niin myöhään – Sylvinet kun ei koskaan ollut siitä välittänyt – liikkui hän kuitenkin jo tanssissa yhtä notkeasti kuin ne, jotka oppivat tanssimaan melkein yhtä rintaa kävelemään oppiessaan. Häntä pidettiin Prichessä hyvänä burreen tanssijana, ja vaikka häntä ei vielä huvittanut tuo joka tanssin jälkeen tavallinen tyttöjen suuteleminen, niin hän sentään mielellään teki sitäkin, koska se näytti niin miesmäiseltä, jopa olisi toivonut että tytöt olisivat tehneet vähän vastarintaakin, kuten aikamiehille. Mutta sitä ne eivät vielä tehneet, päinvastoin vanhemmat tytöt kiersivät nauraen kätensä hänen kaulaansa, ja se häntä hiukan harmitti.
Sylvinet oli erään kerran nähnyt hänen tanssivan ja suuttui siitä aivan silmittömästi. Hän raivostui nähdessään Landryn suutelevan muuatta Caillaudin tytärtä, niin että hän itki mustasukkaisuudesta ja piti semmoista tekoa kokonaan sopimattomana ja synnillisenä.
Joka kerta kun siis Landry ystävyydestä veljeään kohtaan uhrasi oman huvinsa, oli hänellä varsin ikävä sunnuntaipäivä, mutta hän ei kuitenkaan jäänyt koskaan tulematta, sillä hän arveli että Sylvinet oli hänelle siitä kiitollinen, eikä hän välittänyt vähästä ikävästä, kunhan vaan voi tuottaa veljelleen iloa.
Kun nyt Landry näki että veljensä, joka oli ollut hänelle epäystävällinen kaiken viikkoa, oli livistänyt tiehensä, välttääkseen sovintoa hänen kanssaan, niin hän vuorostaan suuttui ja itki katkerasti vetäytyen piiloon, sillä häntä hävetti näyttää suruaan vanhemmilleen ja hän pelkäsi siten vain enentävänsä heidän huoliaan.
Landrylla, jos kellään, olisi kuitenkin ollut syytä mustasukkaisuuteen. Sylvinet oli äidin lemmikki ja jopa isä Barbeaukin, vaikka salaa pitikin enemmän Landrysta, osotti Sylvinetille paljoa suurempaa myöntyväisyyttä ja anteeksiantavaisuutta. Poikaraukkaa, joka oli sekä hennompi että heikommalla järjellä varustettu, oli kuitenkin enin hemmoteltu ja koetettu välttää tuottamasta hänelle ikävyyksiä. Hänellä oli paras osa, sillä hän sai olla omassa kodissaan, jotavastoin kaksoisveljen osaksi oli tullut ero ja palvelushuolet.
Ensi kertaa selvitti Landry nyt noita asioita itselleen ja tuli siihen johtopäätökseen, että hänen veljensä oli menetellyt kovin väärin häntä kohtaan. Tähän saakka oli hänen hyvä sydämensä estänyt häntä veljeään paheksumasta, ja sensijaan että olisi häntä syyttänyt, oli hän mieluummin moittinut itseään liiallisesta elonhehkeydestä ja liiallisesta työ- ja huvihalusta sekä siitä, ettei voinut puhua yhtä kauniisti eikä olla yhtä hieno ja huomaavainen kuin veljensä. Mutta tällä kertaa hän ei voinut havaita rikkoneensa vähääkään heidän keskinäistä ystävyyttään vastaan. Sillä voidakseen viettää tämän päivän kotonaan, oli Landry kieltäytynyt hauskasta kravustusretkestä, josta Prichen pojat olivat puhuneet koko viikon ja vakuuttaneet siitä tulevan oikein repäsevän hauskaa, jos Landry tulisi mukaan. Hän oli siis tehnyt suuren kieltäymyksen, ja se on hyvin paljo siinä ijässä. Itkettyään pitkän ajan hän vihdoin herkesi ja rupesi kuuntelemaan: oli joku toinenkin, joka itki aivan lähellä ja puheli itsekseen ääneen, niinkuin maalaisnaisilla on tapana, kun heillä on suuri suru. Landry huomasi heti että itkijä oli hänen äitinsä, ja kiirehti hänen luokseen.
"Oi", nyyhkytti äiti, "millaista