Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä. Джек Лондон

ja alastomia mustia olentoja tuli rantapuiden välitse kuin apinoita.

      Veneessä oli joka pyssy koholla. Sitten seurasi odotus. Satakunta mustaa, joillakuilla vanhat snider-kiväärit, muilla aseina tomahawkeja, tulessa karkaistuja keihäitä ja luupäänuolia, oli rantapuitten suojassa. Ei sanaakaan puhuttu. Kumpikin puoli piti toistaan silmällä kahdenkymmenen jalan päästä yli veden. Vanha, silmäpuoli, pörhönaamainen musta nojasi snideriä lannettaan vasten pyssyn suu päin Albrightia, joka vuorostaan tähtäsi häntä mauserillaan. Tätä kuvaelmaa kesti muutamia minuutteja. Iskun saaneita kaloja nousi vedenpintaan, ja niitä räpiköi puolipökertyneinä pinnan alla.

      "Selvä on, pojat", sanoi Grief tyynesti. "Laskekaa pyssyt ja yli laidan. Herra Albright, heittäkää tupakkaa tuolle silmäpuoli-peikolle."

      Kun rapa-miehet sukelsivat kaloja ottamaan, heitti Albright puntin tupakkaa rannalle. Silmäpuoli nyökäytti päätään ja väänsi naamaansa ystävyyttä tarkoittavaksi. Aseet laskeutuivat, jouset heltisivät vireestä ja nuolet pistettiin viineen.

      "Tunsivat tupakan", ilmoitti Grief heidän soutaessaan takaisin laivalle. "Saamme vieraita. Avatkaa yksi tupakkalaatikko, herra Albright, ja ottakaa esille joitakin kauppa-veitsiä. Tuossa on kanootti."

      Vanha silmäpuoli, kuten päällikön ja johtajan sopi, souti esille yksin, antautuen vaaraan koko heimon puolesta. Kumartuessaan yli laidan häntä ylös auttamaan käänsi Carlsen päätään sanoen: "Ovat kaivaneet rahat esille, herra Grief. Tällä äijä-rehjulla on niitä lastillinen."

      Silmäpuoli kiertyi kannelle irvistellen leppyisästi ja voimatta salata pelkoaan, jonka oli tukahduttanut, mutta jonka vallassa vielä oli. Hänen toinen jalkansa oli halvattu. Se johtui hirveästä arvesta, joka monta tuumaa syvänä juoksi lantiolta polveen asti. Vaatteita ei ollut minkäänlaisia, ei nauhanpätkääkään, mutta kymmenkunnasta kohdasta oli hänen nenänsä puhki ja joka reiästä törrötti luusta kiskottuja puikkoja, jotka rapisivat kuin piikkisian harjakset. Kaulan ympäri likaiselle rinnalle roikkuen oli kultapunnan rahoista tehdyt vitjat. Korvissa kellui hopeisia puolikruunuja, ja sierainten välisestä rustosta riippui iso Englannin penny, tahrainen ja vihreä, mutta selvästi tunnettava.

      "Hoi, Grief", sanoi Pankburn erinomaisen tyynesti. "Te sanoitte, että nämä ymmärtävät vain koruja ja tupakkaa. Hyvä. Kuulkaapas nyt. He ovat löytäneet aarteen, ja meidän on vaihtokaupalla saatava se pois. Viekää koko miehistö sivulle ja selittäkää, että vain pennyjä otetaan vastaan. Ymmärrättekö? Kultaa ei huolita, hopeaa juuri suvaitaan. Pennyjä yksin halutaan."

      Pankburn kävi kauppoja välittämään. Silmäpuolen nenässä olevasta pennystä hän antoi kymmenen tupakkapötkyä. Kun ne maksoivat David Griefille sentin kappale, oli kauppa huono. Mutta puolikruunusista antoi Pankburn vain yhden pötkyn. Kultavitjoja hän ei huolinut ollenkaan. Mitä enemmän hän torjui, sitä innokkaammin Silmäpuoli tyrkytti. Vihdoin, ilmeisesti kiusaantuneena ja kuin armosta suostuen, hän antoi kaksi pötkyä kymmenestä punnan rahasta.

      "Minä kohotan teille hattuani", sanoi Grief illallista syötäessä.

      "Asema on mainio. Te olette kääntänyt arvoasteikon ylösalaisin.

      He pitävät nyt pennyä aarteena ja puntia arvottomina. Seuraus: he piilottavat pennyt ja tunkevat meille kultaa. Pankburn, maljanne! —

      Poika! – Toinen kuppi teetä herra Pankburnille."

7

      Seurasi kultainen viikko. Aamunkoitosta pimeään asti oli kanoottirivi kahdensadan jalan päässä. Se oli kuoleman raja. Kivääreillä asestetut rapa-merimiehet pitivät sitä siinä etäisyydessä. Vain yksi kanootti kerrallaan pääsi laivan sivulle ja vain yksi musta kerrallaan oli oikeutettu tulemaan yli laidan. Ja aurinkoteltan alla teki neljä miestä nyt kauppaa kaiket päivät. Vaihdon mittapuuna oli Pankburnin silmäpuolelle aluksi käyttämä asteikko. Viisi puntaa vastasi tupakkapötkyä; sadalla punnalla sai kaksikymmentä. Ja niin saattoi ihmissyöjä, joka kauppa-ilme kasvoillaan oli lyönyt pöytään tuhat dollaria kullassa, kiivetä veneeseensä hyvin tyytyväisenä kantaen neljänkymmenen sentin arvoista tupakkakääröä.

      "Toivonpa, että tupakkamme riittää", mutisi Carlsen epäillen, kun toinen laatikko sahattiin kahtia.

      Albright nauroi: "Meillä on viisikymmentä laatikkoa, ja kolmella saa jo satatuhatta dollaria. Miljoonahan niillä pitäisi olla, niin että kaipa kolmekymmentä laatikkoa riittää. Vaikkakin, tietysti, hopea ja lantit on myös otettava huomioon. Tuo ecuadorilainen sakki näyttää haudanneen kaiken saatavissa olleen rahan."

      Vain harvoja pennynlantteja ja hopeashillinkejä esiintyi, vaikka Pankburn aina niitä halukkaasti haki. Hän näytti himoitsevan pennyjä, ja hänen silmänsä kiiluivat, kun lantin näki. Teorialleen uskollisina nuo raakalaiset päättivät, että arvoton kulta oli ensin saatava menemään. Penny, joka oli viisikymmentä kertaa puntaa arvokkaampi, oli pidettävä aarteena. Epäilemättä harmaapartaiset viisaat viidakkopesissään neuvottelivat ja päättivät kohottaa pennyn hintaa, kun arvottomasta kullasta oli päästy. Kuka tiesi? Ehkäpä nuo vieraat valkoiset miehet saataisiin antamaan kaksikymmentäkin tupakkapötkyä penny-aarteesta.

      Viikon lopulla alkoi kauppa laimeta. Kultaa tuli vain vähän. Joku penny annettiin viivytellen kymmenestä pötkystä, mutta hopeaa tuli tuhansin dollarein.

      Kahdeksannen päivän aamuna kauppa pysähtyi. Harmaapartain suunnitelma oli kypsynyt, ja nyt vaadittiin kahtakymmentä pötkyä pennystä. Silmäpuoli ilmoitti uuden taksan. Valkoiset miehet näkyivät ottaneen asian vakavalta kannalta ja neuvottelivat matalin äänin. Jos silmäpuoli olisi ymmärtänyt englanninkieltä, olisi hän vähän valistunut.

      "Olemme saaneet vähän yhdeksättä sataa tuhatta, hopeita laskematta", sanoi Grief. "Ja siinä lienee koko niiden varasto. Peremmällä asuvat metsäheimot ovat luultavasti saaneet pari sataa tuhatta. Jos palaamme kolmen kuukauden kuluttua, niin ovat rannikkoheimot vaihtaneet ne itselleen ja tarvitsevat taas tupakkaa."

      "Olisi synti ostaa kuparilantteja", irvisteli Albright. "Sitä ei kauppasieluni siedä."

      "Maatuuli puhaltaa", sanoi Grief Pankburniin katsahtaen. "Mitäs sanotte?"

      "Hyvä on."

      Grief tunnusteli poskellaan tuulen liepeyttä ja säännöttömyyttä. "Herra Carlsen, ankkuriketjut kireälle, purjesiteet auki. Veneet valmiiksi vetämään. Tuuleen ei voi luottaa."

      Hän otti laatikonosan, jossa oli kuusi- tai seitsemänsataa tupakkapötkyä, pisti sen silmäpuolen kainaloon ja auttoi hämmästyneen villin yli laidan. Ja kun keulapurje kohosi, nousi ällistyksen huuto odottavain kanoottien rivistä. Ja kun ankkuri nousi sekä Kittiwaken keula kääntyi hitaasti myötäiseen, meloi vanha silmäpuoli uhmaten häntä kohti ojennettuja pyssyjä ja innokkain merkein halusi selittää, että hänen heimonsa on valmis antamaan pennyn kymmenestä pötkystä.

      "Poika! – Juomapähkinä", sanoi Pankburn.

      "Siis Sydneyhin mennään", sanoi Grief. "Mihinkäs te sitten?"

      "Tulen takaisin noutamaan niitä kahtasataa tuhatta", vastasi Pankburn. "Sillä välin rakennutan saarikuunarin. Myös haastan holhoojani oikeuteen tekemään tiliä siitä, miks'ei isäni rahoja minulle makseta. Näytän niille."

      Hän ojensi käsivartensa, tarttui kahteen mustaan kokkipoikaan ja löi ne päänsä yllä yhteen kuin nostopainot.

      "Hohoi! – Hellittäkää tuota etupuomin nuoraa", huusi Carlsen perästä, jossa isoapurjetta leviteltiin.

      Pankburn laski maahan pojat, ja voittaen kahdella loikkauksella rapa-merimiehen tarttui köyteensä.