Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä. Джек Лондон

heittäytyessään ylös yli laidan ja astuessaan kannelle näkyi hänen näennäisesti painavassa ruumiissaan kissamaisen notkeuden ilmaus. Kuten toisetkin oli hän vähissä vaatteissa. Halpa aluspaita ja valkoinen vaate lonkilla eivät peittäneet kaunisrakenteista ruumista näkymästä. Hänellä oli vankat lihakset, mutta ei hän ollut mikään lihasrykelmä. Ne olivat pehmeästi kaartuvat, ja liikkuessaan liukuivat ne pehmeästi ja solevasti joustavan, päivettyneen pinnan alla. Hehkuvat auringot olivat paahtaneet hänen kasvonsakin tummiksi kuin espanjalaisen. Keltaiset viikset tuntuivat olevan vieraassa ympäristössä, ja kirkkaansiniset silmät panivat niihin katsojan vavahtamaan. Oli vaikea uskoa, että tämän miehen pinta oli kerran ollut vaalea.

      "Mistä teidät tuuli toi?" kysyi Griffiths käsiä puristettaessa.

      "Luulin teidän olevan Santa Cruzissa."

      "Minä olin siellä", vastasi äskentullut. "Mutta purjehdimme nopeasti. Wonder on tuolla Gooman poukamassa tuulta odottamassa. Bushmannit kertoivat täällä olevan kuunarin, ja minä pistäysin katsomaan. Mitäs kuuluu?"

      "Eipä paljoa. Kopra-kasat miltei tyhjät eikä puolta tusinaa norsunluupähkinöitä. Naiset ovat kaikki kuumeessa, eivätkä miehet saa niitä raahatuksi takaisin suolle. Sairasta väkeä. Pyytäisin ryypyille, mutta perämies on ennättänyt juoda jo viimeisenkin pullon. Tulisi vain tuulta."

      Grief katseli tiukan huolettomasti kumpaakin ja nauroi.

      "Minulle tämä tyven teki hyvää", sanoi hän. "Pääsinhän teitä tapaamaan. Päällysmieheni kaivoi esille sen teidän pienen lappunne, ja minä otin sen mukaan."

      Perämies hiipi hiljaa pois jättäen laivurin katsomaan kiusaajaansa silmiin.

      "Ikävä kyllä, Grief, hiton ikävä", sanoi Griffiths, "mutta minulla ei ole sitä rahaa nyt. Saatte antaa minulle vähän aikaa vielä."

      Grief nojasi kajuutan ovenpieltä vasten, kasvoillaan kiusaantuneen hämmästyksen merkit.

      "Sehän on helvetti", sanoi hän. "Kuinka ihmiset oppivat täällä

      Salomoneilla valehtelemaan. Ei ole totuutta heissä. Sekin kapteeni

      Jensen. Olisin voinut vannoa, että hän on rehellinen mies. Vain viisi päivää sitten hän sanoi minulle – tahdotteko tietää mitä hän sanoi?"

      Griffiths nuoleksi huuliaan. "Antakaa tulla."

      "Niin, hän kertoi teidän myyneen – myyneen kaiken pois ja tekevän lähtöä Uusille-Hebrideille."

      "Helvetin vale", kiljaisi Griffiths. Grief nyökkäsi.

      "Sitähän minäkin. Olipa sillä otsaa kertoa, että oli ostanut kaksi asemaa teiltä – Maurin ja Kahulan. Oli maksanut teille seitsemäntoistasataa kultasovereignia kimpsuista ja kampsuista, tynnyreistä, hyvästä tahdosta, kauppatavarasta, krediitistä ja koprasta."

      Griffithsin silmät kapenivat ja välähtivät. Liike oli tajuton, ja

      Grief huomasi sen, silmissään välinpitämätön ilme.

      "Ja Parsons, asiamiehenne Hickimawilla, kertoi Fulcrum-yhtiön ostaneen teiltä sen aseman. Mitä varten hän olisi valehdellut?"

      Griffiths, auringon ja kuumeen vallassa ollen, räjähti. Hänen henkensä kaikki katkeruus kohosi hänen kasvoilleen ja veti hänen suunsa vinoon.

      "Kuulkaas nyt, Grief, mitäs tässä näytellään? Te tiedätte, ja minä tiedän, että te tiedätte. Pysytään sillä pohjalla. Minä olen myynyt ja teen juuri lähtöä. Mitä aiotte tehdä te?"

      Grief kohautti olkapäitään, eikä hänen kasvoillaan näkynyt päättäväisyyden vivahdustakaan. Hänen ilmeensä oli ihan neuvoton.

      "Ei täällä ole lakia", julisti Griffiths etunsa. "Tulagi on sadanviidenkymmenen mailin päässä. Minulla on selvät paperit ja olen omalla aluksellani. Ei mikään estä minua lähtemästä. Ei teillä ole oikeutta estää minua sillä syyllä vain, että olen teille jonkun lantin velkaa. Ja, hitto vieköön, ette te minua pidätäkään. Pistäkää se piippuunne."

      Tuskaisen hämmästyksen ilme Griefin kasvoilla syveni. "Ette kai tarkoita, että aiotte petkuttaa minulta ne kaksitoistasataa, Griffiths?"

      "Juuri sen aion tehdä, vanha rehju. Eikä siinä auta kovat sanat. Tuuli on tulossa. Teidän on paras kiivetä yli laidan, ennenkuin lähden, tai jää kanoottinne alle."

      "Tosiaankin, olette melkein oikeassa. En voi teitä pidättää." Grief tavoitti laukkua, joka riippui hänen revolverivyönsä vierellä, ja veti esille joitakin ryppysiä virallisennäköisiä papereita. "Mutta ehkäpä tämä pidättää teidät. Siinä on töskää teidän piippuunne. Polttakaa pois vaan."

      "Mitä siinä on?"

      "Amiraliteetin tuomio. Uusille-Hebrideille pako ei teitä pelasta.

      Tämä voidaan panna täytäntöön missä vain."

      Griffiths epäröi ja nielaisi katsottuaan asiakirjaan.

      Otsa rypyssä harkitsi hän tätä asiain uutta käännettä! Sitten, äkkiä, hän katsahti ylös ja sanoi oikoisesti:

      "Olittepa ovelampi kuin luulinkaan, mies. Saitte minut satimeen. Minun olisi pitänyt tietää eikä yrittää peijata teitä. Jacobsen sanoi, etten voisi. Ei uskonut häntä. Mutta hän oli oikeassa, ja oikeassa olette tekin. Minun rahani ovat tuolla alhaalla. Tulkaa sinne ja teemme välit selviksi."

      Hän lähti kajuutan ovelle päin, astui sitten sivuun ja laski vieraansa edelle, samalla katsahtaen merelle päin, missä nouseva tuuli juuri pani merenpinnan tummana karehtimaan.

      "Vetäkää ankkuri kireälle", sanoi hän perämiehelle. "Nostakaa purjeet ja olkaa valmiit lähtöön."

      "Oh, enpä välitä, vaikka jäinkin kiinni likaisen tempun yrittämisestä", sanoi Griffiths ylimielisesti.

      Istahtaessaan perämiehen makuulaverille kajuutassa pienen pöydän ääreen huomasi Grief revolverinperän pistävän esille pieluksen alta. Pöydällä, joka riippui saranain varassa seinästä, oli kynä ja paperia sekä kulunut lokikirja.

      "Olen ollut tropiikissa liian kauan. Olen sairas mies, kirotun sairas mies. Ja whisky ja aurinko ja kuume ovat tehneet minut moraaliltanikin sairaaksi. Ei ole mitään liian alhaista minulle nyt; ymmärränpä hyvin, miksi neekerit syövät toisiaan ja ottavat toisiltaan pään ja muuta sellaista. Voisin tehdä niin itsekin. Niinpä pidänkin yritystäni päästä teille tuota pikku summaa maksamasta varsin vähäpätöisenä temppuna. Tahtoisinpa tarjota teille ryypyt."

      Grief ei vastannut, ja toinen oli touhuissaan yrittäen saada auki isoa ja moninaarmuista kassa-arkkua. Kannelta kuului falsettiäänisiä huutoja ja pyöryköiden kitkunaa sekä mäjähdyksiä mustain merimiesten kiskoessa ylös isoapurjetta ja halkaisijaa. Grief katseli isoa torakkaa, joka asteli likaisella maalauksella. Griffiths kirosi ja kantoi kassa-arkun portaille paremmin nähdäkseen. Hänen seisoessaan näin, selin vieraaseensa kumartuneena yli kassa-arkun, hänen kätensä äkkiä ampuikin käsiksi pyssyyn, joka oli asetettu portaiden vierustalle, ja samassa hän pyörähti ympäri.

      "Älkääpäs liikahtako nyt", komensi hän.

      Grief hymyili, kohotti kulmakarvansa kujeellisesti ja totteli. Hänen vasen kätensä oli vuoteella, oikea nojasi pöytään. Hänen revolverinsa riippui oikealla puolella näkyvissä. Mutta hän muisti sen toisen, vuoteella olevan revolverin.

      "Hoh!" irvisteli Griffiths. "Kaikki te olette Salomonin-saarilla saanut hypnotisoiduiksi, ettepä minua. Nyt heitän teidät ulos aluksestani vangitsemiskäskyinenne, mutta sitä ennen on teidän tehtävä jotakin. Nostakaa ylös tuo lokikirja."

      Toinen katsahti uteliaana lokikirjaan, mutta ei liikahtanut.

      "Minä sanoin teille, Grief, että minä olen sairas mies; ja minä voin ampua teidät yhtä helposti kuin tapan torakan. Nostakaa ylös tuo lokikirja, sanon minä."

      Sairaalta hän näyttikin; laihat kasvot vääntyivät hermostuneesti kuvastaen hänessä kiehuvaa raivoa. Grief nosti kirjan sivuun.