Kaupungin yläosassa joutuivat katuojat tulvilleen näistä yhtämittaisista pesuista ja paisuivat alakaupungissa joiksi, ja toisin paikoin hyvinkin likaiseksi tunnustettava mukulakiveys puhdistui välkkymään auringon ystävällisissä säteissä.
Lopuksi varustettiin myöskin musiikkia, ja kaikki pukutarpeiden lipastot tyhjennettiin; varastoon ostettiin ennakolta niin paljon vahakynttilöitä, nauhoja ja miekkaruusukkeita kuin kaupungin myymälöistä oli saatavissa; perheenemännät keräsivät leipää, lihaa ja mausteita. Melkoinen joukko porvareita, joilla oli talonsa varustettuna kuin piiritystä kestämään, ei enää tiennyt muuta tehtävää kuin pukeutua juhla-asuun ja suunnata kulkunsa kaupungin portille, ollakseen ensimmäisinä ilmoittamassa tai näkemässä kuninkaallisen kulkueen. He tiesivät hyvin, että kuningas oli tulossa vasta yöllä, kenties seuraavana aamuna. Mutta mitä on odotus muuta kuin eräänlaista hulluutta, ja eikö hulluus ole vain ylenpalttista toivetta?
Alakaupungissa – tuskin sadan askeleen päässä valtionlinnasta, sen ja keilaradan välissä – kohosi arvokkaan näköinen suippopäätyinen rakennus jokseenkin siistin kadun varrella, joka oli siihen aikaan nimeltään Vanhakatu ja arvattavasti tosiaankin hyvin vanha. Muodoltaan tanakka ja leveä talo sai kadun puolelta valoa kolmesta ala- ja kahdesta välikerran ikkunasta; ylinnä tuijotti pieni "häränsilmä."
Tämän kolmion sivulle oli hiljakkoin rakennettu varsin tilava suunnikas, joka silloisten rakennustapojen mukaan kursailemattomasti tunkeusi katurajan yli. Katu siitä kyllä soukkeni neljänneksellä, mutta eikö ollut riittävänä korvauksena, että rakennus paisui lähes puolella?
Perintätiedon mukaan oli suippopäätyisessä talossa asunut Henrik III: n aikaan muuan valtakunnanneuvos, jonka Katarina-kuningatar oli toisten tietojen mukaan korottanut siellä vieraskäyntiensä kunniaan ja toisten mukaan toimittanut päiviltä kuristamalla. Oli miten oli, ylhäinen rouva oli kai varovasti laskenut jalkansa tämän talon kynnykselle.
Kuolipa neuvos väkivaltaisesti tai luonnollisesti, hänen mentyään manalle oli talo myyty, sitten jätetty kylmilleen ja lopuksi vakiintunut eristettyyn asemaan kadun muiden rakennusten joukossa. Mutta Ludvig XIII: n hallituskauden keskivaiheilla oli muuan marski d'Ancren keittiöstä tiehensä lähtenyt italialainen nimeltä Cropoli ottanut asuntonsa tässä rakennuksessa. Hän oli avannut siinä pikku ravintolan, jossa valmistettiin niin herkullisia makarooneja, että niitä käytiin siellä ostamassa tai nauttimassa monen penikulman piiristä.
Erityistä loistoa antoi talolle se seikka, että kuningatar Maria Mediciläinen, joka oli valtionlinnassa vankina, kuten tiedetään, oli kerran lähettänyt noutamaan niitä.
Se oli tapahtunut juuri samana päivänä, jona hän pakeni kuuluisasta ikkunasta. Makaroonikulho oli jäänyt pöydälle, kuninkaallinen suu oli vain lähestynyt sitä.
Kolmiomaisen talon osalle tulleesta kaksinaisesta suosiosta – kuninkaallisesta kuristamisesta ja makarooniateriasta – oli Cropoli-parka johtunut ajattelemaan uhkeata nimeä ravintolalleen. Mutta italialainen syntyperä ei siihen aikaan ollut mikään suositus, ja huolellisesti kätketty pikku omaisuus pidätteli häntä toimittamasta itseään liian huomatuksi.
Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän – mikä tapahtui v. 1643, kuningas Ludvig XIII: n kuoleman jälkeen – hän kutsui luokseen poikansa, jolla oli mitä lupaavimmat keittiötaiteelliset taipumukset, ja pyysi kyynelsilmin häntä visusti varjelemaan makaroonisalaisuutta, ranskantamaan nimensä, ottamaan vaimokseen ranskattaren ja lopuksi, koska valtiollinen taivas oli kirkastunut sitä peittäneistä pilvistä – jo siihen aikaan tunnettiin tämä lauseparsi, jota meidän päivinämme paljon käytetään johtavissa kirjoituksissa ja eduskunnassa, – leikkauttamaan naapuriston sepällä komean kyltin, jolle hänen nimeämänsä kuuluisan maalarin piti luoda kaksi kuningattaren muotokuvaa ja tunnussanat: Aux Médicis.
Näiden kehoitustensa lopuksi jaksoi kunnon Cropoli enää vain osoittaa nuorelle jälkeläiselleen tulisijaa, jonka etupaaden alle hän oli kaivanut tuhannen louisdoria, ja samassa hän hengähti viimeisen kerran.
Urhean miehen lailla Cropoli nuorempi otti alistuvasti vastaan häviönsä ja ylpistymättä voittonsa. Hän aloitti totuttelemalla yleisön lausumaan nimensä loppu-i: tä niin heikosti, että hän yleisen kohteliaisuuden tultua avuksi oli vain hra Cropole,9 ja sehän on aito ranskalainen nimi.
Sitten hän meni naimisiin, hänellä kun oli lähellään pikku ranskatar, johon hän oli rakastunut, ja tytön vanhemmilta hän sai liesipaaden alustaa näyttämällä heltiämään kohtuulliset myötäjäiset.
Nämä kaksi ensimmäistä tehtävää täytettyään hän kävi etsimään taiteilijaa, jonka piti maalata kyltti.
Maalari löytyi kädenkäänteessä.
Hän oli muuan iäkäs italialainen Rafaelin ja Carraccien kilpailija, mutta kovaosainen pyrkimyksissään. Hän sanoi kuuluvansa venetsialaiseen taidesuuntaan, varmaankin syystä että hänen ei tehnyt mielensä säästellä väriä. Hänen taulunsa, joista ei ollut koskaan ainoakaan mennyt kaupaksi, paistoivat silmään sadan askeleen päästä ja miellyttivät porvareita niin tuiki huonosti, että hän oli viimein heittänyt siveltimensä loukkoon.
Hän kehui maalanneensa marski d'Ancren puolison kylpyhuoneen ja valitti, että tulipalo oli marskia kohdanneen tihutyön10 tapahtuessa tärvellyt tämän kammion.
Hänen maanmiehenään Cropoli oli suopea Pittrinoa kohtaan – se oli taiteilijamme nimeltään. Kenties hän oli nähnyt kylpyhuoneen mainiot seinämaalaukset. Joka tapauksessa hän piti kuulua Pittrinoa niin suuressa arvossa ja suosiossa, että otti taiteilijan luoksensa asumaan.
Pittrino kiitollisena ja makarooneilla ravittuna ryhtyi levittämään tämän kansallisherkun mainetta, ja liikkeen perustajan eläessä hän oli väsymättömällä kielellään tehnyt suuriarvoisia palveluksia Cropolin ravintolalle.
Vanhentuessaan hän kiintyi poikaan kuten isäänkin, ja vähitellen hänestä tuli jonkunlainen katsastusmies taloon, missä hänen taattu rehellisyytensä, tunnettu kohtuullisuutensa, horjumaton siveytensä ja lukuisat muut avunsa, joita katsomme tarpeettomaksi tässä luetella, soivat hänelle ikuisen sijan pankon korvalla ja palveluskunnan valvontaoikeuden. Hän se lisäksi maisteli makarooneja, jotta maku säilyi puhtaana vanhan perintätiedon kannalta; on sanottava, että hän ei suvainnut muruakaan pippuria liikaa tai parmalaisjuuston hivenenkään vajausta tässä ruokalajissa.
Peräti suuri oli hänen ilonsa sinä päivänä, jona hän Cropole nuoremman salaisuudesta osalliseksi kutsuttuna sai toimekseen muhkean kyltin maalaamisen. Hänen nähtiin kiihkeästi pöyhivän vanhaa kirstua; sieltä hän löysi siveltimiä hiukan rottien järsiminä, mutta vielä välttävässä kunnossa, maaleja melkein kuivettuneissa häränrakoissa, pellavaöljyä pullossa ja värilautasen, jonka oli aikoinaan omistanut Bronzino, tuo dieu de la pittoure (maalaustaiteen jumala), kuten alppientakainen taiteilijamme ainiaan nuorekkaassa innostuksessaan sanoi murteellisella ranskankielellä.
Pittrino oli ihan tullut päätänsä pitemmäksi siitä riemusta, että hän nyt pääsi oikein näyttämään kuntoansa.
Hän menetteli kuten Rafael, vaihtaen tyyliä ja maalaten Albanin tapaan pikemmin kaksi jumalatarta kuin kuningatar-parin. Nämä ylhäiset naiset esiintyivät kyltissä sellaisina sulottarina, – he esittivät hämmästyneille katseille niin ylenpalttisen paljouden liljoja ja ruusuja, tenhoavana tuloksena Pittrinon tyylin muutoksesta, ja näyttäysivät niin kepeitä keijukaisia muistuttavissa asennoissa, että pormestari päästessään katsomaan mestariteosta Cropolen salissa äkkipikaa selitti näiden naisten olevan liian kauniita ja liian elävästi lumoavia, riippuakseen kylttinä ohikulkijain näkyvissä.
"Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur", sanoi hän Pittrinolle, "joka