Monsieur oli jaellut ohjeensa. Upseerinsa johtamat muskettisoturit astuivat pieneen käytävään, joka yhdisti linnan toisen siivekkeen toiseen. Sen alkupäänä oli pieni, neliskulmainen ja kauneinakin päivinä synkkä eteinen.
Monsieur pysähdytti Ludvig XIV: n.
"Nyt, sire", hän huomautti, "sivuutatte juuri sen paikan, missä Guisen herttua sai ensimmäisen tikariniskun."
Historiallisiin seikkoihin hyvin vaillinaisesti tutustunut kuningas tunsi tapauksen, mutta hänellä ei ollut tietoa sen paikasta tai lähemmistä yksityiskohdista.
"Ahaa!" virkkoi hän värähtäen.
Ja hän seisahtui.
Kaikki muut pysähtyivät hänen edessään ja takanaan.
"Herttua, sire", kertoi Gaston, "oli jokseenkin tällä paikalla, missä nyt minä; hän oli menossa samalle suunnalle kuin nyt teidän majesteettinne. Herra de Loignes seisoi muskettiluutnanttinne paikalla; de Sainte-Maline ja hänen majesteettinsa saattue olivat hänen takanaan ja ympärillään. Silloin häntä iskettiin."
Kuningas kääntyi upseeriinsa päin ja näki ikäänkuin pilven synkistävän tämän sotaisia ja urheita kasvoja.
"Niin, takaapäin", mutisi luutnantti tehden äärimmäistä halveksimista ilmaisevan liikkeen.
Ja hän yritti lähteä jälleen eteenpäin ikäänkuin tuntien mieltänsä painostavan näiden seinien sisällä, jotka olivat aikoinaan nähneet kavalluksen.
Mutta kuningas ei tuntunut parempaa pyytävän kuin saada kuulla lisää; häh näytti halukkaalta luomaan vielä silmäyksen tähän kolkkoon paikkaan.
Gaston tajusi veljenpoikansa toivomuksen.
"Katsokaa, sire", hän sanoi ottaen herra de Saint-Remyn kädestä kynttilän, "tähän hän sitten kaatui. Tässä oli makuusija, jonka uutimet hän repäisi tarttuessaan niihin."
"Mikä syvennys tuossa on, lattiassa?" kysyi Ludvig.
"Siihen kohtaan valui veri", selitti Gaston, "ja tunkeusi niin syvälle tammilaahkoon, että laikkaa ei saanut poistetuksi muutoin kuin kovertamalla. Ja kuitenkin", hän lisäsi ojentaen kynttiläänsä lähemmäksi, "punerrus on vastustanut kaikkia häivytysyrityksiä."
Ludvig XIV kohotti jälleen päänsä. Kenties hän ajatteli sitä veritahraa, jota hänelle oli eräänä päivänä näytetty Louvre-palatsissa ja jonka siihen oli Concinin verellä leimannut hänen kuninkaallinen isänsä ikäänkuin Bloisin täplän pariksi.
"Menkäämme!" hän sanoi.
Kulkue lähti jälleen heti etenemään, sillä mielenliikutus oli ilmeisesti antanut nuoren kuninkaan äänelle käskevän soinnun, jollaista ei ollut hänen taholtaan totuttu kuulemaan.
Heidän tultuaan kuninkaalle varattuun huoneistoon, jonne pääsi sekä tästä pikku käytävästä että isoja portaita myöten pihan puolelta, Gaston sanoi:
"Suvaitkoon teidän majesteettinne vastaanottaa tämän asunnon, niin arvoton kuin se siihen tarkoitukseen onkin."
"Hyvä setä", vastasi nuori hallitsija, "kiitän teitä sydämellisestä vieraanvaraisuudestanne."
Gaston toivotti hyvää yötä veljenpojalleen, joka syleili häntä ja poistui.
Kuningasta saattaneista kahdestakymmenestä muskettisoturista vei kymmenen Monsieurin takaisin vastaanottohuoneisiin, jotka eivät hänen majesteettinsa lähdöstä huolimatta olleet vielä tyhjentyneet.
Toiset kymmenen asetti upseeri vartiopaikoilleen; viidessä minuutissa hän itse tutki joka sopen sillä kylmäkiskoisella ja varmalla katseella, jota ei aina luo tottumus, sillä siihen vaaditaan nerokkuutta.
Kaikkien sitten sijoituttua hän valitsi päämajakseen etuhuoneen, missä hän tapasi ison nojatuolin, lampun, viiniä, vettä ja kuivaa leipää.
Hän kiersi ylös lampun sydämen, joi puoli lasillista viiniä, veti huulensa ilmeikkääseen hymyyn, asettui isoon nojatuoliin ja valmistausi nukkumaan.
9.
Médicis-ravintolan tuntematon esittelee itsensä
Siten uinahtamaan laittautuneella upseerilla oli tyynestä sävystään huolimatta raskas vastuu.
Kuninkaan muskettisoturien luutnanttina hän johti koko Pariisista tullutta komppaniaa, johon kuului satakaksikymmentä miestä; mutta paitsi jo mainittuja kahtakymmentä olivat muut leskikuningattaren ja eritoten kardinaalin vartiona.
Signor Giulio Mazarini tahtoi säästää oman henkivartionsa matkakustannukset. Senvuoksi hän käytti hyväkseen kuninkaan vartiota, ja runsaassa määrin, koskapa hän otti osalleen viisikymmentä; sen seikan olisi täytynyt näyttää kovin sopimattomalta jokaisesta tämän hovin tapoja tuntemattomasta.
Niinikään olisi muukalaisesta näyttänyt ainakin oudolta, että kardinaalille määrätty osa linnaa oli loistavasti valaistu ja että siellä vallitsi vilkas elämä. Muskettisoturit vartioitsivat siellä jokaista ovea eivätkä päästäneet sisälle muita kuin niitä kuriireja, jotka matkoillakin seurasivat kardinaalia hänen kirjeenvaihtonsa välittäjinä.
Kaksikymmentä miestä palveli leskikuningattaren luona; kolmekymmentä oli levolla, seuraavana päivänä asettuakseen toveriensa sijalle.
Siellä päin sitävastoin, missä kuningas asui, oli vallalla pimeys, hiljaisuus ja yksinäisyys. Ovien sulkeuduttua ei siellä enää ilmennyt mitään kuninkaallisuutta. Kaikki palvelussaattueen henkilöt olivat vähitellen poistuneet. Hänen korkeutensa prinssi oli kuulustuttanut, tarvitsiko hänen majesteettinsa hänen apuaan, ja siihen kysymykseen tottuneelta muskettiluutnantilta oli saatu vastaukseksi tavanmukainen ei, jonka jälkeen kaikki kävivät makuulle kuin kunnon porvarin talossa.
Kuitenkin oli nuoren kuninkaan huoneistoon helppo kuulla juhlasalista soiton pauhua, ja sen kirkkaasti valaistut ikkunat näkyivät sinne.
Kymmenen minuutin kuluttua tulostaan Ludvig XIV huomasi suuremmasta hälinästä kuin hänen lähtönsä oli aiheuttanut, että kardinaali vuorostaan siirtyi asuntoonsa lukuisten aatelismiesten ja – naisten saattamana.
Tätä kulkuetta tarkatakseen tarvitsi kuninkaan vain katsella ikkunastaan, jonka luukkuja ei ollut suljettu.
Itse Monsieur johti kynttilä kädessä hänen ylhäisyyttänsä pihan poikki; sitten tuli leskikuningatar, jolle Madame oli tuttavallisesti tarjonnut käsivartensa, ja kävellessään he kuiskailivat keskenään kuin vanhat ystävykset.
Näitä kahta paria saattoivat kaikki muut, – ylhäiset naiset, paashit ja upseerit; soihdut valaisivat liehuvalla loimullaan koko pihaa kuin tulipalo. Sitten askelten ja äänten kaiku kuoleutui yläkertoihin.
Nyt ei enää kukaan ajatellut kuningasta, joka seisoi kyynärpää ikkunalautaan tuettuna ja oli surumielisesti nähnyt kaiken tämän loiston katoavan, kuullut koko hälinän etääntyvän, – ei kukaan muu kuin se Médicis-ravintolan tuntematon vieras, jonka olemme nähneet lähtevän liikkeelle mustaan viittaansa verhoutuneena.
Hän oli noussut suoraan linnan luo ja alkanut synkkänä kierrellä palatsin lähistöllä, jota väkijoukko yhä ympäröitsi. Nähdessään sitten, että kukaan ei vartioinut pääporttia eikä holvikäytävää, – Monsieurin huovit nimittäin hieroivat veljeyttä kuninkaallisten soturien kanssa runsaiden beaugencypikarillisten välityksellä, – tuntematon tunkeusi yleisön läpi, astui pihan poikki ja pääsi portaille asti, jotka johtivat kardinaalin huoneistoon.
Hänet sai nähtävästi suuntaamaan askeleensa tälle taholle vahakynttiläin hohde sekä paashien ja virantoimittajien puuhakas sävy.
Mutta hänet pysähdytti rutosti musketin heilahdus ja etuvartijan huuto.
"Minne matka, ystävä?" kysyi vahtisotilas.
"Aion