Tom Sawyer ilmailija. Марк Твен

nyt?"

      "Joo, nyt on niin, että tää vanha ilmarakko on luistanut yli Illinoisin ja Indiaanan ja Ohion kuin tyhjän, ja tämä seutu, missä nyt ollaan, on itäosa Pennsylvaniasta tai Newyorkista tai joku maanääri niillä paikoin."

      "Ethän sinä sitä meinaa, Tom Sawyer."

      "Meinaanpa jumaliste, ja s'on niin. Me ollaan kulettu viistoista astetta lonkituuttia, sitten kun jätettiin St. Louis eilen iltapäivällä, ja kellot on oikeassa. Me ollaan kulettu lähes kaheksan sataa penikulmaa."

      Minä en uskonut sitä, mutta tuntuipa yhtäkaikki kuin olis valettu kylmää vettä pitkin selkärankaani. Tiesinhän kokemuksesta, että meni lähes kaks viikkoa Mississippi joen laskuun lautalla.

      Jim koki selvitellä päätään voimiensa takaa. Hän sanoi sitten:

      "Kuulkaahan, Tommi herra, sanoitteko te että noi kellot käy oikeen."

      "Sanoin. Oikein ne käy."

      "Eikö teitin kellonne myös käy oikeen?"

      "Kyllä se käy oikein St. Louisin mukaan, mutta täällä s'on tuntia hullusti."

      "Tommi herra, tahotteko te sotkia kalloomme, ettei aika oo justiin se sama mukamas joka paikassa?"

      "Ei s'ole sama, ei lähimainkaan."

      Jim näkyi olevan pahoillaan ja sanoi:

      "Oikein tekee pahhaa, ku kuulee teitin puhuvan tolla viisin. Minä jumalauta häppeen, ku kuulen teitin noin puhuvan, jok' ootta saanu niin hyvän kurin ja kasvatuksen. Totta tosiaan, teitin Polly tätinne syän halkeis, jos kuulis teitä."

      Tom hämmästyi. Hän vain tuijotti Jimiin eikä sanonut halkaistua sanaa, ja Jim hän vain kävi päältä:

      "Tommi herra, kuka istutti ihmiset St. Louisiin? Joo, sen teki Jumala.

      Kuka istutti ihmiset tänne, jossa me nyt oomma? Joo, sen teki Jumala.

      Eikö he kaikki oo hänen lapsians? Tietysti, sitä he on. No, hyvä!

      Kuinka hän sitten saattaa tehä erotuksen heiän välillä?"

      "Erotuksen! En koskaan oo kuullut tuommosta tyhmää lörpötystä. Mitä pirun erotusta siin' on? Kun Hän tekee sinun ja muutamat muut Hänen lapsistaan mustiksi ja meidät toiset valkosiks, mitä se sitten on sinun mielestäs?"

      Jim huomas pistoksen. Ja hän tunsi sen. Hän ei voinut vastata. Tom sanoi:

      "Hän tekee erotusta, katsokaas, milloin Hän tahtoo, mutta tässä kohden ei ole mitään erotusta, jota Hän olis tehnyt, vaan ihmisten tekemä erotus. Jumala teki päivän, ja Hän teki yön; mutta Hän ei ole keksinyt tuntia eikä jaellut niitä, vaan ne on tehnyt ihmiset."

      "Tommi herra, onkohan niin? Ihimisetkö sen on teheny?"

      "Niin kyllä, ihmiset."

      "Kuka sano heille että he sen osasit?"

      "Ei kukaan. He ei kysyneet."

      Jim funteeras vähäsen ja sanoi sitten:

      "No, se osas naulaan. Min' en olis sitä koskaan uskaltanu semmosta. Mutta muutamat ihimiset n'ei pelekää mittään. He vai antaa mennä – eivät kysy mitä siittä lähtee. No, sitte on joka paikassa yhen tunnin erotus."

      "Yhenkö tunnin? Ei! S'on neljän minuutin erotus joka asteelta lonkituuttia, tietäkää. Yks tunti joka viideltätoista asteelta, kaks tuntia joka kolmaskymmeneltä ja niin eespäin. Kun on tiistaiaamuna kello yks Englannissa, on edellisenä iltana kello kaheksan Newyorkissa."

      Jim muutti vähän tuonnemaks penkillä, ja te voitte nähdä hänet loukatuks. Hän ravisti päätään ja mumis jotain, ja minä pujahutin hänen viereensä ja taputin häntä säärelle ja puhuin kauniisti hänen kanssaan ja sain hänet luopumaan murruistansa, ja sitte hän sanoi:

      "Voi Tommi herra, niitä lörpötyksiä – tiistaina yhessä paikassa ja maanantaina toisessa, molemmat yhessä päivässä. Huck, eihän täss' oo oikee paikka leikin tekoon – tässä näin korkeella ilimassa. Kaks päivää yhessä päivässä! No, kun te saatta menemään kaks päivää yhteen päivään – niin saatta kai myös menemään kaks tuntia yhteen tuntiin, vai mitä? Saatattako panna kaks neekeriä yhen neekerin nahkaan, hä? Saatattako panna kaks kannua viinaa yhen kannun pulloon, hä? Ei, että saata, että piru vie saatakkaan! Silloinhan pullo halakeis. Ja jos sen saattasittakin tehä, niin min' en sit' uskos. Kuule, Huck sinä, jos toi tiistaipäivä nyt olis uuen vuoen päivä – no? Tahottako nyt väittää että s'on tänä vuonna yhessä paikassa ja menny vuonna toisessa, molemmat samassa minuutissa? S'on kaikkein hulluinta hassutusta – min' en taho kuulla sit' ennää."

      Sitten rupes hän vapisemaan ja kalpenemaan ja Tom sanoi:

      "No, mikä nyt on? Mikä sua vaivaa?"

      Jim voi tuskin puhua, mutta hän sanoi kuitenkin:

      "Tommi herra, ettähän pane pilikka? Onhan se niin?"

      "En, en pane pilkkaa, ja s'on niin."

      Jimiä pöyristi taas, ja hän sanoi:

      "Sillonhan tää maanantai vois olla Viiminen Päivä, ja heill'

      Englannissa ei olis mittään viimistä päivää, ja kuolleet ei nousis hauoistaan. Me ei saa mennä keskivenettä pitemmäs, Tommi herra.

      Huutakaa hän tänne! Meitin pittää pysyä siellä, ku – "

      Mutta nyt me yhtäkkiä nähtiin jotakin ja hypättiin ylös ja jätettiin kaikki jupakat ja katsoa tuijotettiin vain. Tom sanoi:

      "Eikö s'oo – " Hän läähötti ja sanoi sitten: "Joo, se on – niin totta kuin taivas! – s'on Valtameri!"

      Nyt läähötettiin minä ja Jim myöskin. Me seisottiin siinä kuin härät, mutt' onnelliset härät, sill' ei ykskään meistä ollut ennen nähnyt mitään valtamerta tai oottanut sitä nähdä. Tom hän mekasteli:

      "Atlantin valtameri – Atlantti! Voi sentään. Kuinka suuremmoista! Niin, se se on – ja me nähdään se – me! Herra hallitkoon! Eihän toki uskoiskaan!"

      Sitten nähtiin me iso töyrämä mustaa savua, ja tultuamme lähemmäs oli se kaupunki, vieläpä oikein jättiläiskaupunki, joss'oli paksu reunus laivoja toisessa laidassa, ja me haluttiin tietää, oltiinko me Newyorkissa, ja ruvettiin jupattamaan ja kinaamaan siitä, ja ennenkun me tiettiinkään, oltiin me luistettu sen yli, ja se pakeni taaksemme, ja siin' oltiin me nyt valtameren yllä ja mentiin kuin myrsky. Nytkös me herättiin, sanon mä!