Musta kääpiö. Вальтер Скотт. Читать онлайн. Newlib. NEWLIB.NET

Автор: Вальтер Скотт
Издательство: Public Domain
Серия:
Жанр произведения: Историческая фантастика
Год издания: 0
isbn:
Скачать книгу
hän näyttää olevan ihmisvihasta aivan hullu", virkkoi Earnscliff jatkaen omaa ajatusjuoksuaan.

      "Vai ette te luulekaan häntä ruumiittomaksi henkiolennoksi?" kysyi Hobbie kumppaniltaan.

      "Minäkö? En millään muotoa."

      "No, olenpa minäkin osaksi sitä mieltä, että hän saattoi olla elävä, – vaan, Jumala ties, en minä sentään mielelläni tahtoisi nähdä mitään, mikä olisi enemmän kummituksen näköinen."

      "Oli miten oli", sanoi Earnscliff, "niin tahdon huomenna ratsastaa paikalle ja ottaa selkoa, mitä tuosta onnettomasta raukasta on tullut."

      "Keskellä valoisaa päivääkö?" kysyi talonpoika. "No, Jumalan nimeen, sittenhän minäkin tulen kanssanne. Mutta tässä me olemme nyt kolmea mailia lähempänä Heugh-footia kuin teidän kotianne – eikö olisi parasta että tulisitte kotiin kanssani, ja että minä lähettäisin rengin hevosella saattamaan sanaa teidän väellenne, että te olette meillä, vaikka luullakseni teillä ei kukaan muu taida odottaa teitä kuin palvelijat ja kissa."

      "Tapahtukoon sinun tahtosi sitten, Hobbie veikkoseni", sanoi nuori herra, "ja koska en mielelläni soisi, että palvelijat olisivat huolissaan minun, puolestani, enkä myös, että kissimirri jäisi illallistansa vaille minun poissaoloni tähden, olisin sinulle hyvin kiitollinen, jos lähettäisit renkipojan viemään sanaa niinkuin lupasit."

      "Kas niin, se oli ystävällisesti tehty, se täytyy tunnustaa. Te tulette todellakin meidän luoksemme Heugh-footiin? Hyvinpä siitä meidän väki ilahtuu, kun saa nähdä teidät, hyvin ne ilahtuvat!"

      Sovittuaan tämän asian he kulkivat rivakasti kappaleen matkaa eteenpäin, kunnes heidän saavuttuaan jyrkän harjun kukkulalle Elliot huudahti: "Katsokaa, Earnscliff, minä tulen aina iloiseksi, kun joudun tälle paikalle – näettekö tulen tuolla alhaalla, se loistaa isontuvan ikkunasta, missä mummo, meidän liukaskielinen vanha muorimme, aina istuu pyöritellen rukin ratasta. Ja tuo toinen tuli, tuo tuolla, joka liehuu ja liikkuu edestakaisin ikkunalta ikkunalle – se tuikkii serkkuni, Grace Armstrongin talosta. Hän on kaksin verroin vikkelämpi liikkumaan talossa kuin minun sisareni – sen nämä myöntävät itsekin, sillä sen hyväsydämisempiä tyttösiä kuin he ei ole nähty missään kanervikkokankaalla hyppimässä. Ja he sanovat itse ja sen mummokin vakuuttaa, että Grace on kaikista toimeliain ja kepeäjalkaisin koko kylässä, nyt kun mummo ei enää kykene paljoa liikkumaan. Minun veljistäni on toinen poissa kotoa. Hän on apulaisena herra rahastonhoitajan luona, ja toinen asuu Mossphadraigissa, meidän toisella vuokra-tilallamme – hän osaa hoitaa taloutta siellä yhtä hyvin kuin jos minä siellä olisin."

      "Onnellinen sinä, veli veikkonen, jolla on niin monta kelpo sukulaista."

      "Olenpa niinkin – Jumalalle kiitos hänen armostaan – en minä sitä suinkaan tahdo kieltää. Mutta sanokaapa nyt minulle, Earnscliff, te, joka olette käynyt koulut ja Edinburghin yliopistot ja olette saanut mitä parhaan opin – sanokaapa nyt minulle – ei siksi että asia minua kovin koskisi – mutta kuulin vain S: t Johnin katolilaisen papin ja meidän kirkkoherran väittelevän siitä talvimarkkinoilla, ja hyvin, totta tosiaan, he puhuivat kumpainenkin. Pappi sanoi silloin, että olisi muka lainvastaista naida serkkunsa; mutta minun mielestäni ei hän tuonut esiin raamatunpaikkoja todisteeksi puoltakaan vertaa niin hyvin kuin meidän kirkkoherramme – meidän pastoria kehutaankin parhaaksi kirkkoherraksi ja saarnamieheksi täältä aina Edinburghiin asti! Mitä te siitä arvelette, lieneekö hän oikeassa?"

      "Tietysti on naiminen, kaikkien protestanttisten kristittyjen opin mukaan, yhtä vapaata kuin Jumala sen sääsi leeviläislaissa. Senvuoksi, Hobbie, ei laki eikä uskonoppikaan voi asettaa mitään estettä sinun ja Grace Armstrongin välille."

      "Hyi teitä pilkkakirvestä, Earnscliff!" vastasi hänen kumppaninsa, "itse te kiivastutte, hyvä herra, jos joku teihin hiukkasenkin kajoaa, vaikkapa vain kokkakirveen lappeellakin. – Enpä minä muuten kysynytkään tuota Gracen tähden, sillä ei hän ole minun oikea serkkuni, vaan minun setäni vaimon tytär edellisestä aviosta, joten hän ei ole minulle likeistä sukua, ei edes kannonkaan takaa – ainoastaan jonkinmoinen heimolainen. – Mutta nyt me olemme jo Sheeling-mäellä – annas kun ammun pois panokseni, että tietävät minun olevan tulossa, se on aina minun tapani. Ja jos olen saanut metsäkauriin, niin paukahdutan kaksi panosta, toisen metsäkauriin puolesta, toisen omastani."

      Näin sanoen hän laukaisi pyssynsä, ja heti alkoi huoneissa liikkua kynttilöitä, vieläpä niitä pilkotti pihallakin. Hobbie Elliot osoitti Earnscliffille valoa, joka näkyi hiipivän asuntotuvasta ulkohuoneelle päin. – "Se on Grace", virkkoi Hobbie. "Ei hän tule minua ovelle vastaan, sen takaan, mutta hän on ulkona muka katsomassa, onko illallinen noita väsyneitä koiraraukkojani varten valmis."

      "Jos rakastat minua, niin rakasta minun koiraani!" vastasi Earnscliff. "Voi, Hobbie poika, sinua miekkosta!"

      Nämä sanat hän lausui ikäänkuin huoaten, mikä ilmeisesti ei jäänyt hänen kumppaniltaan huomaamatta.

      "Hei, saattaisivatpa toisetkin nuoret miehet olla yhtä onnellisia kuin minä! – Näinpä kerran, miten neiti Isabella Veren kaula kääntyi erään herran puoleen, kun he sattuivat vastakkain Carlislen kilpa-ajoissa! Ken tietää, mitä kaikkea maailmassa vielä voi tapahtua!"

      Earnscliff mutisi itsekseen jotakin vastauksen tapaista; mutta oliko se myöntämistä vai kieltämistä, siitä ei ollut aivan helppo saada selvää. Näyttipä melkein siltä, kuin puhuja mielellään olisi tahtonut pitää ajatuksensa salassa. He olivat nyt astuneet alas leveää kujaa, joka kierrellen pitkin jyrkän harjun rinnettä johti olkikattoisen, hauskannäköisen talon eteen, jossa Hobbie Elliot ja hänen omaisensa asuivat.

      Oven suussa oli suuri joukko iloisia kasvoja; mutta vieraan läsnäolo pidätti monta kokkapuhetta, joilla saaliiton metsäkauriinpyytäjä oli aiottu ottaa vastaan. Vähäinen kahakka syntyi ovessa seisovan kolmen nuoren, sievän tyttösen kesken, joista kukin olisi tahtonut jättää toisille toimeksi vieraan saattamisen tupaan, kun jokaisella oli hätä päästä hiukan siivoamaan asuaan, sillä eihän toki sopinut näyttää itseään vieraalle nuorelle herralle huolimattomissa vaatteissa, jotka olivat aiotut vain oman veljen katseltaviksi.

      Vihdoin Hobbie, toruttuaan heitä kaikkia muutamilla sydämestään lähtevillä sanoilla (Grace näet ei ollut joukossa), tempaisi kynttilän eräältä kyläkeikailijalta, joka seisoi siinä pidellen sitä sievästi leikitellen kädessään. Sitten hän saattoi vieraan perheentupaan eli saliin. Entisinä aikoina näet, kun asunto samalla oli puolustuslinna, oli perheentupa kivilakinen ja kivipermantoinen, tosin kostea ja synkkä nykyaikaisiin talonpoikaistupiin verraten, mutta sittenkin se näytti Earnscliffin mielestä rätisevän turve- ja suopetäjävalkean valossa erittäin hauskalta pimeään, kolkkotuuliseen harjuun verraten. Lempeästi ja usean kerran lausui hänet tervetulleeksi kunnioitettava vanha muori, perheen vanhin, joka istuen ison takan ääressä pajusta punotussa tuolissa johti nuorien talontyttärien sekä kahden, kolmen rivakan, taampana kuontaloitaan pyörittävän palvelustytön ilta-askareita. Hänellä oli päässä leveäsiipinen, korkea myssy ja yllä ruumiinmukainen, siisti, kotikutoinen villaleninki. Kun hänellä vielä lisäksi oli suuret, kultaiset vitjat kaulassa ja renkaat korvissa, näytti hän yhtä paljon rouvalta (hän olikin todella herrassukua) kuin talonpoikaiselta emännältä.

      Niin pian kun hän oli tervehtinyt Earnscliffiä ja käskenyt laittaa kiireesti jonkin erikoisruoan illallisaterian lisäksi, alkoi hän sisarten kanssa pilkata Hobbie Elliotia sen johdosta, että tämä oli tyhjin käsin palannut metsäkauriinpyynnistä.

      "Turhaan on Jenny pitänyt valkeaa vireillä keittiön takassa Hobbien saaliin varalta", virkkoi yksi sisarista.

      "Turhaan tosiaankin, siskoseni", jatkoi toinen, "olisihan pohjakekäleestäkin,5 jos siihen oikein puhaltaisi, ollut kylliksi tulta meidän Hobbien saaliin paistamiseksi."

      "Aivan niin, ehkäpä kynttilänliekissäkin, kun tuuli ei vain sitä liehuttaisi", lisäsi kolmas. "Jos minä olisin Hobbie, niin olisin tuonut saaliinani vaikka harmaan variksen sen sijaan, että näin kolmannen kerran tulisin kotiin


<p>5</p>

Kekäle, joka jätettiin tuhan alle kytemään, jotta tarvittaessa saataisiin taas tulta.