I LUKU
Vai kelpaa yksin Hearne metsämies?
Eräällä hyvin syrjäisellä seudulla etelä-Skotlannissa, missä raja käy korkeiden, kolkkojen vuorten kukkuloita myöten erottaen Skotlannin sisarkuningaskunnastansa Englannista, kulki nuori mies kotiinsa päin metsäkauriinmetsästyksestä. Hän oli Halbert eli Hobbie Elliot, varakas maanvuokraaja,1 joka kehui polveutuvansa rajamaiden sekä historiassa että lauluissa kuuluisasta, vanhasta Preakintowerin Martin Elliotista. Metsäkauriita, joita muinoin oli niin lukuisasti noilla autioilla erämailla, oli nykyään enää vain muutamia harvoja laumoja jäljellä ja ne piileskelivät syrjäisimmissä paikoissa, mihin oli vaikeinta päästä, joten niiden pyynti oli nyt yhtä vaivalloista kuin epävarmaakin työtä. Oli sentään vielä joukko nuorukaisia, jotka olivat kovin innostuneita tähän metsästykseen sen tuottamista vaivoista ja vaaroista välittämättä. Miekka oli jo näillä rajamailla saanut levätä tupessaan toista sataa vuotta, aina siitä saakka kun Jaakko I oli rauhallisella tavalla yhdistänyt Skotlannin ja Englannin kruunut ja tullut siten ensimmäiseksi Ison-Britannian kuninkaaksi. Yhtä kaikki oli näillä rajaseuduilla vielä paljon jälkiä menneisyydestä; asukkaat, joiden rauhallisia askareita edellisen vuosisadan sisällissodat olivat useampaan otteeseen keskeyttäneet, eivät vielä olleet oikein tottuneet säännöllisiin elinkeinoihin; lammastenhoito ei ollut vielä tullut varsin yleiseksi; seudun mäet ja laaksot olivat pääasiallisesti karjan laitumena. Mökkinsä ympärillä maanvuokraaja tavallisesti viljeli ohraa sekä kauraa2 juuri sen verran, että riitti leiväksi perheelle, ja tämä huolimattomasti ja taidottomasti harjoitettu peltotyö jätti sangen paljon vapaa-aikaa talonpojalle sekä hänen rengeilleen. Joutoaikoinaan nuoret miehet tavallisesti kävivät metsästämässä tai kalastamassa, ja seikkailunhalu, joka muinoin näillä samoilla seuduilla oli innostanut asukkaita partio- ja rosvoretkiin, ilmeni yhä vieläkin tällaisena urheiluintona.
Tänä aikana, jolloin kertomuksemme alkaa, odottivat tulisimmat seudun nuorukaiset pikemmin toivoen kuin peläten tilaisuutta päästä sotaisten esi-isiensä esimerkkiä seuraamaan, sillä nuori sukupolvi kuunteli vielä hartaasti kertomuksia näistä sankaritöistä. Skotlannissa säädetty turvalaki oli Englannissa herättänyt pelkoa, koska se näytti tarkoittavan Britannian molempien kuningaskuntien erottamista kuningatar Annan, nykyisen hallitsijan, kuoltua. Godolphin, Englannin silloinen pääministeri huomasi, ettei uhkaavaa sisällissodan vaaraa voitu välttää millään muulla keinolla, kuin sulattamalla molemmat valtakunnat täydellisesti yhteen. Kuinka tämmöinen liitto saatiin toimeen ja kuinka vähässä määrin sen hyödylliset seuraukset tänä alkuaikana näyttäytyivät, käy selvästi ilmi sen ajan historiasta. Riittää kun sanomme, että koko Skotlanti oli vimmoissaan niistä ehdoista, joilla maan oma parlamentti oli hävittänyt maan itsenäisyyden. Tämä yleinen vimmastus oli synnyttänyt hyvin omituisia liittoja ja hurjia tuumia. Cameronilaiaten3 piti tarttua aseisiin kohottaakseen valtaan Stuart-suvun, jota he tähän asti olivat vihanneet pahimpana vainoojanansa; ja sen ajan valtiovehkeilyihin ottivat osaa, omituista kyllä, sekä paavilaiset, piispalaiset että presbyteriläiset nousten yksissä tuumin salaliittoon Englannin hallitusta vastaan, kaikki sen yhteisen tunteen kiihottamina, että heidän kotimaallensa oli tapahtunut vääryys. Koko maa oli kuohuksissa, ja koska Skotlannin kansa oli harjaantunut käyttämään sota-aseita, niin oltiin jokseenkin hyvin varustettuja sotaan ja odotettiin vain julkista mielenosoitusta jonkun korkean aatelisherran puolelta, jotta heti voitaisiin nousta ilmikapinaan. Tänä valtiollisen rauhattomuuden aikana meidän tarinamme alkaa.
Se jylhä vuoriseutu, missä Hobbie Elliot oli saalistaan haeskellut, oli jo kaukana hänen takanaan, ja hän oli jo astunut hyvän matkaa kotiinpäin, kun yö oli hänet saavuttamaisillaan. Tottunutta metsämiestämme ei tämä sinänsä huolestuttanut, sillä hän olisi osannut silmät ummessakin kulkea missä paikassa hyvänsä ympäristön kankailla. Mutta pimeä yllätti hänet juuri paikassa, mikä seudun vanhojen tarinoiden mukaan oli erittäin pahassa huudossa, muka yliluonnollisten olentojen tyyssija. Tämmöisiä tarinoita oli Hobbie pienestä piimäsuusta pitäen hyvin hartaasti kuunnellut. Ei missään muussa osassa Skotlantia niitä ollut niin runsaasti kuin täällä hänen kotiseudullaan, eikä kenenkään muun ihmisen pää ollut niin täynnä noita tärisyttäviä juttuja kuin Heugh-footin Hobbien. Tämän liikanimen oli urhomme saanut erotukseksi lukemattomista muista Ellioteista, jotka olivat myös kastetut Halberteiksi. Hänen ei siis ollut yhtään vaikea johdattaa mieleensä kaikkia niitä kauheita tapauksia, jotka olivat tapahtuneet tällä avaralla kankaalla, missä hän nyt astui. Päinvastoin ne tunkeutuivat hänen mieleensä itsestäänkin niin voimakkaasti, että häntä rupesi jo hiukan peloittamaan.
Tätä synkännäköistä, autiota nummea nimitettiin Mucklestane-Mooriksi (Ison kiven kankaaksi). Se oli saanut nimensä isosta, hakkaamattomasta harmaakivipatsaasta, jonka paksu, raskas huippu kohosi kummulla, keskellä kangasta, – lieneekö se sitten ollut jonkun sillä kohtaa lepäävän sankarin hautakivi vai jonkin verisen kahakan muistomerkki. Miten se alkuaan oli siihen tullut, se oli kuitenkin jo muistoista haihtunut. Kansantaru, joka yhtä usein keksii valheita kuin säilyttää totuutta, oli antanut sille oman selityksensä, joka nyt selvästi johtui Hobbien mieleen. Patsaan ympärillä maa oli täynnä hajalleen heitettyjä tai oikeammin ryhmittäin ladottuja lohkareita, jotka olivat samaa kivilajia kuin patsaskin. Näitä lohkareita oli muotonsa vuoksi, ja kun ne lepäsivät hajallaan kankaalla, sanottu Mucklestane-Moorin "harmaiksi hanhiksi." Kansantarun mukaan näiden kivien nimet ja ulkomuoto johtuivat erään kuuluisan ja hyvin peloittavan noita-akan kuolemasta. Tällä velholla, joka loihti uuhet ja lehmät saamaan keskosia ja joka toimitti kaikenlaista pahaa, mistä hänen kaltaisiaan olentoja aina syytetään, oli muka tapana pitää tässä paikassa pitoja noitasisarustensa kanssa. Yhä vieläkin näytettiin nurmikossa olevia ympyrän muotoisia kohtia, joilla ei kasvanut heinänkortta eikä kanervanvartta: niistä oli muka nurmikko kärventynyt, kun noita-akkojen helvetilliset pitoveljet olivat niillä tulisine kavioineen riehuneet.
Velhon kerrotaan eräänä päivänä kulkeneen tämän kankaan poikki ajaen edellään hanhiparvea, josta hän toivoi saavansa kalliin hinnan lähikylän markkinoilla: se on näet vanha, tietty asia, että paha henki, vaikka se niin anteliaasti suokin voimaa pahantekemiseen, kuitenkin on siksi itara, että antaa liittolaistensa kitua halvimmassa työssä henkipahan elättämiseksi. Päivä oli jo kulunut aika pitkälle, sentähden – jos mieli saada hanhista hyvä hinta – akan olisi pitänyt ehtiä markkinoille kaikkein ensimmäisenä. Mutta hanhet, jotka siihen asti olivat kulkeneet siivosti ja hyvässä järjestyksessä, alkoivat nyt, tultuansa tälle avaralle kankaalle, missä oli vähän väliä suopaikkoja sekä vesilätäköitä, hajota joka suunnalle, pyrkien kylpemään veteen, mikä oli heidän mielielementtinsä. Eukko vimmastui hanhien itsepintaisuudesta, millä nämä tekivät tyhjäksi kaikki hänen kokoilemisyrityksensä. Hän unohti myös pahan hengen kanssa sopimansa nimenomaisen ehdon: että tämän oli määrätyn ajan kuluessa täytettävä kaikki hänen käskynsä, ja kirosi: "Jospa minä, piru vieköön, en hanhineni pääsisi enää tältä paikalta liikahtamaan!" Tuskinpa nuo sanat olivat päässeet hänen suustaan, kun sekä akka että hänen vastahakoiset hanhensa kiviksi muuttuivat, sillä piru, jota hän palveli, piti ankarasti kiinni sopimuksesta ja oli valmis käyttämään jokaista tilaisuutta, jolloin hän, täyttämällä liittolaisensa käskyt sananmukaisesti, saattoi saada velhon ruumiin ja sielun kynsiinsä. Huomatessaan ja tuntiessaan äkkiä tapahtuvan muutoksen, huusi akka petolliselle ystävälleen: "Sinä kavala petturi! Kauan aikaa sinä jo lupailit minulle harmaata hametta, ja nyt minä saankin semmoisen iäksi päiväksi!" Todisteeksi siitä, että akat ja hanhet olivat ennen vanhaan suurempia kuin nykyään, vedottiin usein tähän kookkaaseen patsaaseen ja näihin hajallaan oleviin suuriin kiviin. Varsinkin jos joku, jolla oli se lohduton mielipide, että kaikki tässä maailmassa huononemistaan huononee, tahtoi menneitä aikoja ylistää.
Kaikki tämän tarun eri seikat johtuivat nyt Hobbien mieleen, kun hän kulki pitkin Mucklestane-Moorin kangasta. Hän muisti myös, että kaikki ihmiset olivat ylläkerrotun tapauksen jälkeen karttaneet tätä paikkaa ainakin yön aikana, koska täällä muka menninkäiset, kummitukset sekä muut haltiat, velhon muinaiset pitokumppanit, oleskelivat ja pitivät kokouksiansa ikäänkuin yhä vielä käyden kivettynyttä emäntäänsä tervehtimässä. Hobbie, joka oli luonteeltaan rohkea, koetti kuitenkin uljaasti taistella tuota yltyvää pelontunnetta vastaan. Hän kutsui lähemmäksi molemmat suuret metsäkoiransa,