Jenkkejä maailmalla II. Марк Твен

pahvirasiasta. Jotkut nuorista neidoista – suuri osa heistä, voinen sanoa – ovat sangen kauniitakin. He ovat keskimäärin hiukkasta paremman näköiset kuin amerikkalaiset tytöt – jotka puolueettomat sanat pyydän antamaan minulle anteeksi. He ovat erittäin seuranrakkaita ja nauravat takaisin, jos muukalainen heille hymyilee, kumartavat takaisin, jos hän kumartaa, ja vastaavat puheeseen, jos hän puhuu heille. Esittelyä ei tarvita. Tunnin juttelu ovella soman tytön kanssa, jota ei ole koskaan ennen nähnyt, on helppo saada ja sangen miellyttävä. Olen itse koettanut. En osannut mitään muuta kuin englantia, eikä tyttö osannut mitään muuta kuin kreikkaa tai armeniaa tai jotain muuta sen tapaista barbaarikieltä, mutta juttuun me tulimme sangen hyvin. Olen huomannut, ettei tämänkaltaisissa tapauksissa se seikka, ettette voi toisianne käsittää, tuota suurtakaan haittaa. Tuossa venäläisessä Jaltan kaupungissa tanssin tuntikauden sangen ihmeellistä tanssia ja tanssia, josta en ollut ennen kuullutkaan, tanssin sen sangen soman tytön kanssa ja me puhuimme yhtämittaa ja nauroimme vallan uuvuksiin saakka, eikä kumpikaan vähääkään tiennyt siitä, mitä toinen tarkoitti. Mutta se oli mainiota. Lattialla oli kaksikymmentä henkeä, ja tanssi oli sangen vilkasta ja monimutkaista. Se oli kylläkin mutkikasta ilman minua – minun kanssani vielä sitäkin mutkikkaampaa. Silloin tällöin pistin sekaan jonkun tarkoituksettoman tempun, joka oli meille kaikille yllätys. Mutta minä en ole koskaan lakannut ajattelemasta sitä samaista venäläistä tyttöä. Olen kirjoittanut hänelle, mutta en saa kirjeisiini osoitetta, hänen nimensä kun on semmoinen yhdeksänliitoksinen venäläinen juttu eikä meidän aakkosissamme ole niin paljon kirjaimia, että ne koko nimeen riittäisivät. En ole niin varomaton, että hereilläni koettaisin sitä lausua, mutta unissani minä olen yrittänyt. Mutta se ei koskaan pääse suustani repäisemättä mukaansa vanhaa torahammasta. Ja silloin leukaloukkuni loksahtaa kiinni ja puraisee poikki pari viimeistä tavua, mutta ne maistavat hyviltä.

      Dardanellien läpi laskiessamme näimme kaukoputkillamme rannalla kameelijonoja, mutta läheltä emme saaneet nähdä niitä, ennenkuin tulimme Smyrnaan. Nämä kameelit ovat paljon suurempia kuin ne hontelot yksilöt, joita näkee eläintarhoissa. Ne kulkevat näillä kaduilla yksinkertaisessa jonossa, toistakymmentä peräkkäin, selässään raskaat taakat ja naamiaismainen neekeri turkkilaisen puvussa tai arabialainen edellä ratsastaen pienellä aasilla, valtavain kuormaeläinten rinnalla aivan mitättömän näköisenä. Kameelijono kuormineen, jossa ovat Arabian mausteet ja Persian harvinaiset kankaat, marssiessaan basaarin kapeilla käytävillä kuormia kantavain ihmisten, rahanvaihtajain, lamppukauppiaitten, lasitavaraa kaupustelevain alnaskarien, pyyleväin, jalat allaan ristissä istuvain ja kuulua nargiliaan polttavain turkkilaisten keskellä, keskitse idän kirjaviin pukuihin puettu, edestakaisin sahailevan rahvaan, on todella itämainen ilmestys. Taulusta ei puutu mitään. Se oikopäätä heittää teidät takaisin unhotettuun poikaikäänne ja alatte uudelleen uneksia "Tuhannen ja yhden yön" ihmeistä. Jälleen ovat tovereinanne prinssit, herrananne kalifi Harun Al Rashid ja palvelijoinanne hirmuisia jättiläisiä ja henkiä, jotka tulevat savussa, salamoissa ja ukkosen jyrinällä ja lähtiessään lähtevät kuin myrsky!

      VIII LUKU

      Smyrnan "leijonat" – Marttyyri Polykarpos – Ne "seitsemän kirkkoa" – Mennyttä suuruutta – Salaperäiset osterisuonet – Osterit matkailijoina – Maailmanloppu, jota ei tullutkaan – Joutilas rautatie.

      Kyselimme ja saimme tietää, että Smyrnan "leijonat" olivat ensinnäkin vanhan linnan rauniot, joiden mahtavat sortuneet muurit uhkaavana katselevat kaupunkia sen vieressä olevalta korkealta kukkulalta (pyhän sanan Pagus vuorelta, niin sanottiin). Toiseksi erään kirkon paikka, joka kirkko oli yksi ilmestyskirjan mainitsemista Aasian seitsemästä kirkosta, sen mukaan mitä jo ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla uskottiin. Ja vihdoin se paikka, jossa arvoisa Polykarpos kahdeksantoista vuosisataa takaperin Smyrnassa kärsi uskonsa vuoksi marttyyrikuoleman, ja hänen hautansa.