Koko sunnuntain olimme ankkurissa. Myrsky oli laimentunut koko lailla, aallokko ei. Yhä kiipeili tuolla "ulkona" korkealle ilmaan vaahtoisia mäkiä, kuten kiikareillamme selvään näimme. Ei olisi ollut sopivaa alkaa huvimatkaa sunnuntaina; emme voineet viedä koettelemattomia vatsojamme noin armottomalle aallokolle alttiiksi. Meidän täytyi jäädä alallemme maanantaihin. Ja me jäimme. Mutta olihan meillä saarnat ja rukouskokoukset; ja niinpä me tietenkin olimme täällä yhtä hyvässä tallessa kuin missä muualla tahansa.
Sapatin aamuna nousin ylös ja aikaisin söin suurusta. Tunsin sangen luonnollista halua luoda matkustajiin pitkän, ennakkoluulottoman kunnon silmäyksen semmoisella hetkellä, jolloin he olisivat itsetietoisuudesta vapaat – joka juuri on aamiaisen aika, jos semmoista hetkeä yleensä on ihmisolentojen elämässä.
Hämmästyin suuresti nähdessäni niin paljon vanhanpuoleisia ihmisiä – voisin melkein sanoa kunnianarvoisaa väkeä. Kun loi silmäyksen päitten pitkään riviin, niin melkein teki mieli luulla, että ne olivat paljasta harmaata. Niin ei laita sentään ollut. Oli siinä seassa koko hyvä sekoitus nuortakin väkeä ja toinen melko hyvä sekoitus semmoisia herroja ja naisia, joiden ikä oli epämääräinen, he kun eivät olleet oikeastaan vanhoja, eivätkä ehdottomasti nuoriakaan.
Seuraavana aamuna vivuttiin ankkuri pohjasta ja lähdettiin merelle. Suuri ilo oli päästä matkaan tämän pitkästyttävän, mieltä lannistavan viivytyksen jälkeen. Minusta tuntui kuin ei ilmassa olisi koskaan ollut semmoista rattoa, auringossa moista kirkkautta, kauneutta meressä. Minä siis olin tyytyväinen piknikkiin ja kaikkeen, mitä siihen kuului. Kaikki häjyt vaistot olivat minussa kuolleet; ja Amerikan kadotessa taaksemme näkymättömiin tuntui minusta kuin olisi niiden sijan saanut armeliaisuuden tunne, joka, ainakin toistaiseksi, oli yhtä rajaton kuin aava valtamerikin, joka ympärillämme paisutteli aaltojaan. Minun teki mieleni purkaa tunteitani – minun teki mieleni korottaa ääneni ja laulaa; mutta minä en tiennyt, mitä laulaisin, ja sentakia täytyi siitä tuumasta luopua. Ei tainnut olla laivalle juuri vahinkokaan.
Vilpasta oli ja miellyttävää, mutta aallokko oli vielä aika tyly. Jos mieli käyskennellä, niin niskansa kaupalla; yhtenä hetkenä keulapuomi ampui suoraan päin aurinkoa, joka kaartoi keskitaivaalla, seuraavana yritti keihästää haikalan meren pohjasta. Kuinka kummalta tuntuukaan, kun laivan perä sukkelaan vaipuu alta ja samalla keula lähtee kiipeämään pilviin! Turvallisinta oli tuona päivänä takertua parraspuuhun kiinni ja pysyä siinä; käveleminen oli liian epäiltävää huvia.
Mikä lienee ollut onnen potkaus, mutta minä en ollut merikipeä. – Tässä oli ylpeyden syytä, en ollut sitä aina välttänyt. Jos maailmassa mikään tekee ihmisen ihmeellisen ja sietämättömän itserakkaaksi, niin ainakin se, kun huomaa vatsansa pitävän puoliaan ensimmäisenä päivänä merellä, kaikkien toverien ollessa merikipeitä. Pian ilmestyi peräkannelle salongin oveen eräs kunnianarvoisa fossiili, saalitettuna leukojaan myöten ja käärittynä kuin muumio, ilmestyi ja laivan seuraavan kerran kyljelleen kuukahtaessa ampui suoraan syliini. Minä sanoin:
"Hyvää huomenta, herrani. Kaunis päivä."
Hän laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "Voi, mun!" ja sitten hoiperteli pois ja kukistui erään kailetin puurille.
Kohta syytää sama ovi sisästään toisenkin vanhan, herran, lujalla voimalla. Minä sanoin:
"Rauhoittukaa, hyvä herra – ei ole kiirettä. Kaunis päivä."
Hänkin laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "Voi, mun!" ja hoippui pois.
Vähän ajan kuluttua purki sama ovi taas äkillisesti sisästään veteraanin, joka kynsi ilmaa kiinni pitääkseen. Minä sanoin:
"Hyvää huomenta, herra. Mainio huviretkipäivä. Te juuri aioitte sanoa – "
"Voi, mun!"
Sitä minä ajattelinkin. Ennätin ainakin ennenkuin hän. Taisin seisoa siinä tunnin, ja koko ajan minua pommitettiin vanhoilla herroilla; mutta minä en saanut heistä muuta lähtemään kuin "Voi, mun!"
Lähdin silloin pois, miettiväisenä. Ja sanoin, tämä on hyvä huviretki. Minä pidän siitä. Matkustajat eivät ole riitaisia, mutta siitä huolimatta he ovat seurallisia. Minä pidän näistä vanhoista herroista, mutta syystä taikka toisesta heidän "Voi munsa" näyttää olevan koko lailla epäkunnossa.
Tiesinhän minä mikä heidän oli. Merikipeitä. Ja se ilahutti minua. Meistä on kaikista hauskaa nähdä toiset merikipeinä, kun emme itse ole. Hauskaa on pelata vistiä salongin lampun ääressä, kun yöllä myrskyää; hauskaa on kävellä peräkannella kuutamossa; hauska polttaa tupakkaa keulamaston tuulisessa kopassa, kun uskaltaa sinne nousta; mutta kaikki nämä huvit ovat heikkoja ja jokapäiväisiä verrattuna siihen iloon, jota tuntee muiden väännellessä meritaudin kurjuudessa.
Iltapäivän kuluessa kokosin koko joukon tietoja. Kiipesin kerrankin peräkantta, juuri kun laivan perä oli korkealla ilmassa; poltin sikaria ja tunsin itseni tyytyväiseksi. Joku huusi:
"Te siellä, hei, tuo ei käy laatuun. Lukekaa kirjoitus —
TUPAKANPOLTTO KIELLETTY SIIPIEN PERÄPUOLELLA!"
Se oli kapteeni Duncan, retken päällikkö. Lähdin tietenkin keulapuoleen. Yläkannella näin ohjaushytin takana eräässä hytissä hyllyllä pitkän kiikarin ja tavoittelin sitä – näkyi laiva etäisyydessä:
"Ah, ah – heittäkää se. Tulkaa pois sieltä!"
Ja minä tulin pois. Sanoin kannen lakaisijalle – matalalla äänellä tietysti:
"Kuka on tuo mittava huligaani tuolla, jolla on viikset ja niin soriseva ääni?"
"Se on kapteeni Bursley – toimeenpaneva upseeri – purjehdusopas."
Käyskelin taas jonkun aikaa, ja kun ei ollut parempaakaan tehtävää, aloin siitä veitselläni vuoleskella porraspuuta. Joku sanoi nyt vakavalla, varoittavalla äänellä:
"Kuulkaahan – hyvä ystävä – eikö teillä ole parempaa tehtävää kuin vuolla tuolla tavalla koko laiva piipuiksi? Teidän sentään luulisi enemmän ymmärtävän."
Palasin takaisin ja löysin kannen lakaisijan:
"Kuka on tuo silkonaama huhtova kuvatus tuolla hienoissa vaatteissa?"
"Se on kapteeni L – , laivan omistaja – se on yksi pääpomoista."
Ajan kuluessa ajelehdin lopulta ohjaushytin "tyyrpuurin" puolelle ja satuin siellä näkemään penkillä sekstantin. Tosiaan, sanoin, tällä kojeella ne "ottavat auringon"; enköhän minä sillä näkisi tuota laivaa. Tuskin olin saanut sen silmälleni, kun joku kosketti olkapäätäni ja sanoi nuhtelevalla äänellä:
"Minun pitää – antakaapa minulle tuo, hyvä herra. Jos teitä haluttaa tietää, kuinka aurinko otetaan, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka sanoisinkin – mutta tuota kojetta en mielelläni usko kenellekään. Jos tahdotte, että lasken – Kohta, kohta!"
Hän katosi, häntä kutsuttiin toiselle laidalle. Minä menin kannen lakaisijan luo:
"Kuka on tuo hämähäkinsäärellinen gorilla tuolla, jolla on tuo tekopyhä naama?"
"Se on kapteeni Jones – ensimmäinen perämies."
"Hyvä. Tämä jättää kauas jälkeensä kaikki, mitä olen koskaan kuullut. Luuletteko – minä kysyn teiltä nyt ihmisenä ja veljenä – luuletteko te, että minä voisin tässä mihinkään suuntaan nakata tiilikiveä tapaamatta jotakuta tämän laivan kapteeneista?"
"Mene tiedä – kun ei vain mahtaisi käydä vahtikapteeniin, hän näyttää seisovan tuolla aivan keskitiellä."
Minä lähdin kannen alle – miettivänä ja hieman nyrpeissäni. Minä ajattelin, että jos viisi kokkia voi pilata liemiruoan, niin mitä voineekaan viisi kapteenia tehdä huviretkelle.
IV LUKU
Pyhiinvaeltajat