– Herra! Me olemme sinun lapsiasi, älä surmaa meitä!
Mutta herra syöksyi heidän ylitseen ja iski kameleihin niin hirmuisella voimalla, että ne olivat tuupertua nurin. Eläimet kokoontuivat lähelle toisiaan ja painoivat päänsä yhteen. Hiekka nousi sakeana pilvenä ylös. Entistä synkempi pimeys peitti karavaanin, ja tässä pimeydessä heidän ohitseen lensi käsittämättömiä mustia esineitä, ikään kuin suuria kameleita. Pelko valtasi arabit, jotka luulivat niitä hiekan alle hautautuneiden vainajien sieluiksi. Huminan keskellä kuului kauheita huutoja, jotka olivat kuin itkua tai naurua, joskus kuin avunhuutoja. Mutta ne olivat ääniharhoja. Karavaania uhkasi paljon suurempi vaara. Sudanilaiset tiesivät hyvin, että suuri pyörre voisi heittää heidät kaikki ilmaan ja viskellä hietikolle. Sinne he hautautuisivat, kunnes seuraava pyörremyrsky joskus puhaltaisi hiekan heidän jäännöstensä yltä.
Stasia pyörrytti, hengitystä ahdisti ja silmät sokaistuivat hiekasta. Hän oli joskus kuulevinaan Nelin itkua ja ajatteli sen tähden vain tyttöä. Käyttäen hyväkseen sitä, että kamelit seisoivat pienessä rykelmässä ja että Idrys ei voinut nähdä häntä, hän päätti kiivetä hiljaa Nelin kamelille, mutta ei paetakseen vaan auttaakseen ja rohkaistakseen tyttöä. Tuskin hän oli kohottanut jalkojaan ja ojentanut kätensä Nelin satulaa kohti, kun suuri käsi sieppasi hänestä kiinni. Sudanilainen nosti hänet ilmaan kuin höyhenen, asetti eteensä ja sitoi palmuköydellä hänen kätensä ja sitten koko pojan satulaan kiinni. Stas puri hammasta ja koetti vastustaa, mutta turhaan. Kurkku kuivana ja suu hiekkaa täynnä hän ei voinut eikä halunnut vakuuttaa Idrykselle, että oli aikonut auttaa tyttöä, eikä paeta. Mutta kun hän hetken kuluttua luuli tukehtuvansa, hän alkoi huutaa:
– Pelastakaa pikku "bint"!.. Pelastakaa pikku "bint"!..
Mutta arabit pitivät omaa henkeään tärkeämpänä. Tuuli oli niin tuima, että he eivät pysyneet satuloissaan, eivätkä kamelit voineet seistä samalla paikalla. Beduiinit, Chamis ja Gebr hyppäsivät maahan pitääkseen kameleja suitsista kiinni. Idrys päästi Stasin takapaikalle ja teki samoin. Eläimet levittivät jalkansa seistäkseen lujemmin tuulta vastaan, mutta niitten voimat eivät riittäneet, ja karavaani alkoi hienon kivisateen piiskaamana ja tuulen työntämänä kiertyä ympäri. Näin kului tunti, toinen… Asema kävi yhä vaarallisemmaksi. Idrys käsitti, että ainoa pelastuskeino oli nousta kamelien selkään ja ajaa myötätuuleen. Mutta niin he joutuisivat Fajumiin, jossa heitä odottaisi egyptiläinen tuomioistuin ja hirsipuu.
– Surkeata! Idrys ajatteli. – Mutta myrsky pidättää myös takaa-ajajia, ja kun tyyntyy, ajamme taas etelää kohti.
Hän huusi, että kaikki istuisivat kameleille.
Samassa tapahtui jotakin, mikä muutti tilanteen täysin.
Tummat, melkein mustat hiekkapilvet alkoivat sinertää. Pimeys kasvoi, ja samassa jyrähti korkeudessa nukkunut, tuulen herättämä ukkonen. Se alkoi mahtavana, uhkaavana, vihaisena kulkea Arabian ja Libyan erämaiden väliä. Kuului ryske kuin vuoria ja kallioita olisi sortunut taivaasta alas. Ukkosen jyrinä kasvoi kasvamistaan, vapisutti maailmaa, juoksi pitkin taivaanrantoja, salama iski joskus sellaisella voimalla, että taivaankansi tuntui romahtavan maahan; sitten se taas vyöryi kolkosti jyristen, kohosi, häikäisi salamalla, ärsytti jyrinällä, heikkeni, kasvoi…
Tuuli tyyntyi kuin omaa voimaansa ihmetellen, ja jossakin äärettömän kaukana taivaan portit menivät ryskyen kiinni. Seurasi kuolonhiljaisuus.
Sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa johtajan ääni:
– Jumala on vihurin ja myrskyn herra! Olemme pelastuneet!
He lähtivät liikkeelle. Mutta ympäröivä yö oli niin pimeä, ettei kameleja voinut erottaa, vaikka he ajoivat lähellä toisiaan. Sen tähden miesten täytyi koko ajan puhua äänekkäästi, jotteivät eksyisi toisistaan. Aika ajoin kirkkaat, siniset ja punaiset salamat sinkoilivat erämaan avaruudessa, mutta sitten tuli taas niin mustaa, että pimeys tuntui aivan käsin kosketeltavalta. Vaikka etummaisena ajavan beduiinin ääni koko ajan rohkaisi toisia, he olivat edelleen levottomia, sillä he ajoivat umpimähkään tietämättä minne päin kulkivat. Kamelit kompastelivat vähän väliä eivätkä pystyneet juoksemaan nopeammin. Ne hengittivät niin omituisen äänekkäästi, että koko erämaa tuntui huohottavan levottomasti. Vihdoin alkoivat suuret sadepisarat putoilla, ja samassa kajahti etumaisena ajavan ääni pimeydessä:
– Kohr!..
He olivat syvänteen reunalla. Kamelit pysähtyivät ja alkoivat sitten varovasti laskeutua.
9
Syvänne oli leveä. Sen pohjalla oli paljon kiviä, joitten välissä kasvoi matalia, okaisia pensaita. Syvänteen eteläisen seinän muodostivat korkeat kalliot, jotka olivat täynnä halkeamia ja koloja. Arabit tarkastelivat kalliota hiljaisen, mutta yhä tihenevän salamoinnin valossa. Pian he sattuivatkin löytämään matalanpuoleisen, mutta leveän, luolamaisen syvennyksen, johon he voisivat helposti sijoittua rankkasateen tullessa. Kamelit vietiin pienelle kunnaalle luolan edustalle. Beduiinit ja molemmat vanhemmat sudanilaiset riisuivat kameleilta valjaat ja taakat, jotta ne voisivat paremmin levätä, mutta Chamis valmisteli sillä aikaa nuotiota okaisista pensaista. Koko ajan putoili harvakseltaan suuria sadepisaroita, mutta vasta sitten, kun he jo olivat levolla, alkoi sataa niin rankasti, että vesi valui virtoina maahan. Sellaiset sateet, joita sattuu vain kerran muutamaan vuoteen, nostavat veden talvellakin kanavissa ja Niilissä, ja Adenissa ne täyttävät suuret vesisäiliöt, joita ilman kaupunki ei voisi tulla toimeen. Stas ei ollut ikinä nähnyt sellaista. Vesi alkoi virrata solisten pitkin syvänteen pohjaa. Arabit vilkaisivat tuon tuostakin ulos nähdäkseen, uhkasiko mikään vaara eläimiä. Ihmisten oli mukava istua luolassa suojassa sateelta kuivien, kirkkaasti palavain risujen valossa. Kaikki näyttivät iloisilta. Idrys oli heti heidän tultuaan irrottanut Stasin kädet, jotta tämä voisi syödä. Hän kääntyi hymyillen pojan puoleen ja virkkoi:
– Mahdi on suurempi kaikkia valkoisia noitia. Hän asetti hirmumyrskyn ja lähetti sateen.
Stas ei vastannut mitään, sillä hän hoiteli Neliä, joka oli menehtymäisillään. Hän ravisti hiekan tytön hiuksista, kastoi pyyhinliinan veteen ja pyyhki hänen kasvonsa ja silmänsä. Dinah ei olisi voinut tehdä sitä, sillä myrskyn aikana oli hänen ainoa silmänsä tullut melkein sokeaksi. Nel antoi Stasin tehdä, mitä tämä tahtoi, katsoi kuin väsynyt lintu häneen ja vasta sitten, kun Stas oli riisunut hänen kenkänsä, pudistanut niistä hiekan ja levittänyt hänelle huopapeitteen makuusijaksi, Nel kiersi pienet kätensä pojan kaulaan.
Stasin sydämen täytti sääli. Hän tunsi olevansa tytön holhooja, vanhempi veli, ainoa puolustaja tällä hetkellä. Hän tunsi rakastavansa tätä pientä sisarta, rakastavansa paljon enemmän kuin koskaan ennen. Olihan hän rakastanut Neliä jo Port Saidissa, mutta pitänyt myöskin "pienokaisena", ja sentähden Stasin mieleen ei ollut koskaan juolahtanut suudella tyttöä edes kädelle sanoessaan hänelle hyvää yötä. Mutta nyt oli yhteinen onnettomuus herättänyt hänessä uinuvan tunteen, ja hän suuteli tytön pieniä kätösiä.
Mentyään levolle Stas ajatteli Neliä ja päätti tehdä kaikkensa vapauttaakseen hänet vankeudesta. Poika oli valmis kaikkeen, vieläpä haavoihin ja kuolemaan, mutta sillä pienellä, salaisella ehdolla, etteivät haavat kirvelisi kovasti ja ettei kuolemakaan olisi aivan todellinen, sillä muussa tapauksessa hän ei saisi nähdä vapautetun Nelin iloa. Sitten hän alkoi miettiä sankarillisia pelastuskeinoja, mutta ajatukset alkoivat hämmentyä, eikä kestänyt kauan ennen kuin hän näki suurten hiekkapilvien putoavan päälleen… näki kamelien ryömivän päänsä sisään – ja nukahti.
Varustettuaan