"Vie minut suoraan hänen eteensä, ja kun olen näkyvissä, huuda 'Tääll' on eräs toverinne, Bill – '. Jos et niin tee, niin minä teen näin", ja hän puristi taas niin että päätäni huimasi.
Kaikki tämä sai minut niin mielettömästi pelkäämään sokeaa miestä, että minä unohdin kapteeniakin kammovani, ja vierastuvan ovea avatessani minä vapisevalla äänellä lausuin nuo sanat, jotka hän oli suuhuni pannut.
Kapteeni-parka kohotti katseensa, ja samassa kun hän näki tulijan, haihtui humala hänestä ja hän jäi selvänä miehenä tuijottamaan eteensä. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet niin paljon kauhua kuin kuolettavaa kipua. Hän yritti nousta, mutta luullakseni eivät hänen voimansa enää siihen riittäneet.
"Istu aloillasi, Bill", virkkoi sokea. "Vaikken minä näe, niin kuulen sormenkin liikahduksen. Asia kuin asia. Ojenna vasen kätesi. Poika, ota kiinni hänen vasemman kätensä ranteesta ja tuo se oikean käteni ulottuville."
Molemmat tottelimme häntä täsmälleen, ja minä näin hänen siirtävän jotain keppiä pitelevältä kämmeneltään kapteenin käteen, joka samassa puristui kiinni.
"Nyt se on tehty", sanoi sokea mies. Samassa hän äkkiä hellitti kätensä ja uskomattoman osavasti ja ketterästi pujahti vierastuvasta ulos tielle, jossa minä, liikkumattomana seisoessani, kuulin hänen keppinsä kopinan loittonemistaan loittonevan.
Kului kotvasen, ennenkuin kapteeni ja minä selvisimme järkiimme, mutta viimein minä päästin irti hänen ranteensa, jota yhä olin pidellyt, ja hän melkein samaan aikaan katsahti tarkkaavaisesti kämmeneensä.
"Kello kymmenen!" huudahti hän. "Kuusi tuntia. Vielä ennätämme heidät nipistää"; ja hän hyppäsi pystyyn.
Mutta samassa hän horjahti, vei kätensä kaulaansa, seisoi hetkisen huojuen ja kaatui sitten omituisesti äännähtäen kasvoilleen lattialle.
Minä kiiruhdin heti hänen luokseen äitiäni huutaen. Mutta kiirehtiminen oli turhaa. Äkkipikainen halvaus oli lopettanut hänen päivänsä. Omituista on – sillä miehestä en ollut koskaan pitänyt, vaikka viime aikoina hän olikin alkanut käydä säälikseni – , että minä, heti kun huomasin hänet kuolleeksi, purskahdin valtavaan itkuun. Tämä oli toinen kuolemantapaus ympäristössäni, ja edellisen jättämä suru oli vielä tuoreena mielessäni.
4 Luku.
Merimiesarkku
Luonnollisesti kerroin viipymättä äidilleni kaikki mitä olin saanut tietää – mikä minun ehkä olisi pitänyt jo paljon aikaisemmin tehdä – ; ja me huomasimme heti olevamme vaikeassa ja vaarallisessa asemassa. Osa kapteenin rahoista – jos hänellä niitä ollenkaan oli – kuului kieltämättä meille; mutta sangen luultavaa oli, etteivät hänen laivatoverinsa, ainakaan eivät ne kaksi, Musta Koira ja sokea mies, jotka olin nähnyt, olisi taipuvaisia luopumaan saaliistaan maksaakseen vainajan velat. Jos olisin seurannut kapteenin käskyä ratsastaa heti tohtori Liveseytä noutamaan, olisi äitini jäänyt yksin ja turvattomaksi, ja se ei nyt voinut käydä laatuun. Toiselta puolen emme kumpikaan voineet paljon kauemmin viipyä talossa; hiilien rapina keittiön liedessä, yksinpä kellon tikutuskin peloitti meitä. Ympäristössä kuului mielestämme lakkaamatta lähestyviä askeleita; ja muistaessani vierastuvan lattialla makaavaa kapteenin ruumista ja ajatellessani tuon kauhean, sokean kerjäläisen kuljeksivan lähistöllä valmiina joka hetki palaamaan, oli minulla monet kerrat, kuten sanotaan, kauhusta sydän kurkussa. Jotakin täytyi pian tehdä, ja viimein juolahti mieleemme lähteä yhdessä hakemaan apua kylästä. Sanottu ja tehty. Paljain päin juoksimme heti ulos pimenevän illan usmaiseen pakkaseen.
Kylään ei ollut monta sataa syltä, vaikka se ei näkynytkään viereisen lahdelman toiselta rannalta. Se oli päinvastaisella suunnalla kuin mistä sokea mies oli tullut ja minne hän oli mennyt, ja se seikka lisäsi tuntuvasti rohkeuttani. Monta minuuttia emme matkalla viipyneet, vaikka joskus pysähdyimmekin kuuntelemaan. Mutta mitään tavattomia ääniä eivät korvamme erottaneet – laineet vain rannalla hiljakseen liplattivat ja varikset raakkuivat metsässä.
Oli jo tulenvalon aika kylään päästessämme, enkä koskaan unohtane miten mieleni keventyi, kun näin sen valaistut akkunat ja oviaukot; mutta siihen supistuikin, kuten selville kävi, koko se apu, jonka siltä taholta saimme. Sillä – teidän mielestänne kai olisivat miehet saaneet hävetä menettelyänsä – ei yksikään sielu suostunut palaamaan kanssamme "Amiraali Benbow'hin." Mitä enemmän me vaikeuksistamme puhuimme, sitä kiihkeämmin he vaimoineen ja lapsineen kotiensa suojaan turvautuivat. Kapteeni Flintin nimi oli, vaikka se minulle olikin outo, muutamille tarpeeksi tuttu herättääkseen lannistavaa pelkoa. Muutamat miehet, jotka olivat olleet peltotyössä "Amiraali Benbow'n" tuolla puolen muistivat sitäpaitsi nähneensä tiellä useita outoja miehiä, ja, luullen heitä salakuljettajiksi, pujahtaneensa piiloon ja ainakin yksi oli nähnyt loggerttilaivan niin sanotussa Kissan Kolossa. Jokainen, joka oli ollut kapteenin toveri, voi jo pelkällä tällä ominaisuudellaan pelästyttää heidät pahanpäiväisesti. Loppujen loppu oli, että monet kyllä olivat valmiit ratsastamaan päinvastaiseen suuntaan tohtori Liveseyn luo, mutta ei kukaan halunnut auttaa meitä ravintolan puolustamisessa.
Sanotaan, että pelko tarttuu; mutta väittelystä kai, toiselta puolen, saa rohkeutta. Niinpä kun jokainen oli syynsä selvittänyt, piti äitini heille puheen. Hän ei vain niinkään, selitti hän, laskisi käsistään rahoja, jotka kuuluivat hänen isättömälle pojalleen. "Jos ei kukaan teistä uskalla", sanoi, "niin Jim ja minä uskallamme. Takaisin menemme samaa tietä kuin tulimmekin, eikä se teidän ansiota ole, moiset kollot, jänishousut. Me avaamme arkun, vaikka henkemme menisi. Ja teiltä, rouva Crossley, kai saan lainaksi tämän pussin, pannakseni siihen meille laillisesti kuuluvat rahat."
Luonnollisesti minä sanoin seuraavani äitiäni, ja luonnollisesti he kaikki ihmettelivät uhkarohkeuttamme, mutta ei vain kukaan mukaamme lähtenyt. Ainoa, minkä he tekivät oli, että he antoivat minulle ladatun pistoolin siltä varalta, että meitä ahdistettaisiin, ja lupasivat varustaa satuloidut hevoset käytettäviksemme, jos meitä paluumatkalla ajettaisiin takaa. Vielä lähettivät he poikasen ratsastamaan tohtorin asunnolle päin etsimään aseellista apua.
Sydämeni löi sangen terhakasti, kun läksimme kylmään yöhön vaaralliselle matkallemme. Täysikuu oli nousemassa ja pilkisti punaisena sumuvaipan yläreunan läpi. Tämä joudutti vielä enemmän askeleitamme, sillä selvää oli, että ennenkuin takaisin ennättäisimme, olisi kaikkialla valoisaa kuin päivällä ja ken tahansa näkisi lähtömme. Hiljaa ja nopeasti pujotteleuduimme pensasaitojen vierustoita emmekä kuulleet tai nähneet mitään epäilyttävää, ja pian oli "Amiraali Benbow'n" ovi sanomattomaksi helpotukseksemme sulkeutunut perästämme.
Minä telkesin sen heti sisäpuolelta ja me seisoimme hetken läähättäen pimeässä talossa, jossa vain kapteenin hengetön ruumis oli seuranamme. Äitini nouti sitten kynttilän tarjoiluhuoneesta ja käsikädessä etenimme vierastupaan. Kapteeni makasi siellä samassa asennossa kuin lähtiessämmekin selällään, silmät auki ja toinen käsi sivulle ojennettuna.
"Vedä verho alas, Jim", kuiskasi äitini; "ne voisivat tulla ulkoapäin kurkistelemaan. Ja nyt", jatkoi hän pyynnön täytettyäni, "meidän on saatava avain tuolta mutta kukahan sitä koskea tahtoo!" Hän huokasi nämä sanat lausuessaan.
Minä laskeuduin heti polvilleni. Lattialla hänen kätensä vieressä oli pyöreä paperin palanen, joka oli toiselta puolen mustattu. Se oli varmaankin tuo "musta merkki." Otin sen ylös, ja toiselta puolen keksin seuraavan, hyvällä ja selvällä käsialalla kirjoitetun, lyhyen tiedonannon: "Kello kymmeneen illalla on sinulla aikaa."
"Kello kymmeneen hän sai aikaa, äiti", sanoin; ja samassa meidän vanha seinäkello alkoi lyödä. Tämä äkillinen ääni säikäytti meitä pahanpäiväisesti; mutta hyviä uutisia se antoi, sillä kello oli vasta kuusi.
"Jim", sanoi äitini, "avain!"
Minä