"Herra", sanoi tämä, "Teidän Majesteettinne yksin ansaitsee maljan! Te yksin olette tehnyt kuulumattoman työn, koska ette ole, niin kuningas kuin olettekin, vihastunut orjaanne, joka vastusti Teidän kiihkoanne."
Kaikki ihmettelivät kuningasta ja Zadigia. Tuomari, joka oli antanut omaisuutensa, rakastaja, joka oli naittanut lemmittynsä ystävälleen, ja sotamies, joka oli ennemmin pelastanut äitinsä kuin morsiamensa, saivat hallitsijalta palkintonsa ja näkivät nimensä pantavan jalomielisten luetteloon; mutta Zadig sai maljan. Kuningas saavutti hyvän ruhtinaan maineen, jota hän ei kuitenkaan jaksanut kauan säilyttää. Tuon päivän kunniaksi pantiin toimeen suurempia juhlia kuin laki oikeastaan sallikaan, ja sen muisto on vieläkin säilynyt Aasiassa.
"Nytpä vihdoinkin olen onnellinen!" arveli Zadig, – mutta hän pettyi siinä.
Kuningas oli kadottanut pääministerinsä. Hän valitsi Zadlgin siihen toimeen. Kaikki Babylonin kaunottaret ylistivät tätä vaalia, sillä valtakunnan perustamisesta saakka ei koskaan ollut nähty niin nuorta ministeriä. Kaikki hovimiehet olivat suutuksissaan; kateellinen sai ihan verensylkykohtauksen, ja hänen nenänsä turposi hirveästi.
Kiitettyään kuningasta ja kuningatarta Zadig meni kiittämään myös papukaijaa ja virkkoi tälle:
"Kaunis lintu! Sinä olet pelastanut henkeni ja tehnyt minusta pääministerin. Heidän majesteettiensa koira ja hevonen ovat tuottaneet minulle paljon pahaa, mutta sinä olet tehnyt minulle vain hyvää. Sellaiset seikat siis määräävät ihmisten kohtalot! – Mutta", lisäsi hän, "ehkäpä niin harvinainen onni haihtuukin pian."
Papukaija vastasi: "Niin, niin."
Zadig hieman säikähti sitä, mutta ollen oivallinen luonnontutkija, joka ei uskonut papukaijan voivan ennustella, hän kuitenkin pian rauhoittui ja alkoi parhaansa mukaan hoitaa virkaansa.
Hän antoi kaikkien tuntea lakien pyhitettyä voimaa, mutta ei kenenkään oman arvoasemansa painavuutta. Hän ei mitenkään rajoittanut divaanin20 äänestysvapautta, päinvastoin jokainen visiiri21 sai vapaasti lausua mielipiteensä, pelkäämättä hänen epäsuosiotaan. Kun hän ratkaisi jonkin asian, niin antoi ratkaisun yksin laki eikä hän. Mutta jos laki oli liian ankara, niin hän lievensi sitä. Milloin taas laki oli puutteellinen, silloin hän ratkaisi asian niin tasapuolisesti, että sitä olisi voitu pitää itse Zoroasterin ratkaisuna.
Häneltä oppivat kansat tuon ylevän periaatteen, että on parempi uskaltaa vapauttaa rikollinen kuin tuomita viaton. Hän arveli lakien olevan laadittuja yhtä paljon kansalaisten suojelemista kuin pelottamista varten. Hänen päätaitonsa oli paljastaa totuutta, jota kaikki ihmiset koettavat pimittää. Heti hallituksensa ensimmäisinä päivinä hän osoitti käytännössä tätä suurta taitoaan.
Eräs kuuluisa babylonilainen kauppias oli kuollut Intiassa. Hän oli määrännyt molemmat poikansa tasa-arvoisiksi perillisikseen, kunhan ensin olivat naittaneet sisarensa; lisäksi hän oli jättänyt kolmekymmentätuhatta kultarahaa lahjaksi sille pojistaan, jonka todistettaisiin rakastaneen häntä enimmin.
Vanhempi poika teetti hänelle hautapatsaan, nuorempi antoi osan perinnöstään sisaren myötäjäisten lisäksi.
Jokainen väitti:
"Vanhempi rakastaa enimmin isäänsä, nuorempi rakastaa enimmän sisartansa. Niinpä kuuluvatkin nuo kolmekymmentätuhatta kultarahaa vanhemmalle pojalle."
Zadig kutsutti molemmat peräkkäin luoksensa. Vanhemmalle hän lausui:
"Isäsi ei olekaan kuollut; hän on parantunut viime sairaudestaan ja palajaa kohta Babyloniin."
"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tuo nuori mies. "Mutta hautapatsas on maksanut minulle sangen paljon!"
Zadig ilmoitti sitten saman asian nuoremmalle veljelle.
"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tämä. "Tietysti minä palautan isälleni kaiken saamani omaisuuden; kuitenkin toivon hänen jättävän sisarelleni sen osan, jonka jo olen määrännyt hänelle."
"Sinun ei tarvitse mitään luovuttaa", sanoi Zadig. "Päinvastoin saat sinä nuo kolmekymmentätuhatta kultarahaa, sillä sinä rakastat enimmin isääsi."
Eräs sangen rikas tyttö oli lupautunut vaimoksi kahdelle maagille, ja nautittuaan muutamia kuukausia kummankin opetusta hän huomasi olevansa raskaana. Molemmat maagit tahtoivat nyt naida hänet.
"Minä tahdon ottaa miehekseni sen heistä", sanoi hän, "joka on saattanut minut siihen tilaan, että voin antaa valtakunnalle uuden kansalaisen."
"Juuri minä olen tehnyt tämän hyvän työn", sanoi toinen.
"Minäpä se olen ollut niin onnellinen", väitti toinen.
"No hyvä!" sanoi tyttö. "Minä tunnustan sen heistä lapseni isäksi, joka voi antaa hänelle parhaan kasvatuksen."
Hän synnytti pojan. Kumpikin maagi tahtoi kasvattaa sen. Asia vedottiin Zadigin ratkaistavaksi. Hän kutsutti molemmat maagit eteensä.
"Mitä aiot opettaa kasvatettavallesi?" hän kysyi ensimmäiseltä.
"Aion neuvoa hänelle", vastasi oppinut, "puhetaidon kahdeksan osaa, dialektiikkaa, astrologiaa ja demonomaniaa, samoin substanssin ja accidenssin, abstraktin ja konkreetin olemuksen, monadit ja prestabilisen harmonian".22
"Minä taas", sanoi toinen, "tahdon koettaa tehdä hänestä kelpo miehen, joka on ystäviensä kunnioituksen arvoinen."
Zadig julisti:
"Joko olet hänen isänsä tai et, sinä saat naida hänen äitinsä."
Hoviin saapui joka päivä valituksia Meedian käskynhaltijaa (itimad-ulet) Iraksia vastaan. Tämä oli mahtava herra, jonka sydän ei pohjaltaan ollut paha, mutta oli turhamaisuuden ja nautinnonhimon turmelema. Hän ei liioin suvainnut itseään puhuteltavan eikä koskaan sallinut vastaansanomista. Riikinkukot eivät ole turhamaisempia, kyyhkyset hekumallisempia ja kilpikonnat hitaampia kuin hän. Hän haki vain väärää mainetta ja vääriä riemuja. Zadig otti parantaaksensa hänet.
Hän lähetti hänelle kuninkaan puolesta erään musiikkimestarin, mukanaan kaksitoista laulajaa ja neljäkolmatta soittoniekkaa, sekä erään hovimestarin, mukanaan kuusi kokkia ja neljä kamariherraa, jotka eivät saaneet jättää häntä hetkeksikään. Kuninkaan määräyksestä oli hänen noudatettava aivan täsmällisesti seuraavaa päiväjärjestystä; ja näin kävi komento:
Heti ensi päivänä, hekumallisen Iraksin herättyä, saapui musiikkimestari laulajineen ja soittajineen. Laulettiin kantaatti, jota kesti kaksi tuntia ja jossa joka kolmas minuutti toistui seuraava jälkisäkeistö:
Mi kunto, mikä hengen valo!
Mi suuruus, sulo ylimmäinen!
Ah, kuinka voikaan herra jalo
Ain' itseens' olla tyytyväinen!
Kun kantaatti vihdoin oli suoritettu, niin eräs kamariherroista piti hänelle kolmeneljännestuntia kestävän ylistyspuheen, jossa hän kehui juuri niitä hänen hyviä avujaan, jotka häneltä puuttuivat. Puheen päätyttyä hänet saatettiin musiikin soidessa pöytään. Päivällistä kesti kolme tuntia. Jos hän yritti avata suutansa puhuakseen, virkkoi ensimmäinen kamariherra heti: "Hän on oikeassa." Ja tuskin oli hän ennättänyt lausua neljä sanaa, kun jo toinen kamariherra huudahti: "Hän on oikeassa." Kaksi muuta