[Amerikalaiset jokihöyrylaivat eroavat rakenteeltaan melkoisesti europalaisista. "Voidakseen kuvitella sellaista alusta", sanoo v. Hesse-Wartegg, "täytyy ajatella kaunista kolmikerroksista rakennusta puulautalla, joka vain etu- ja takakeulassa pistää muutaman jalan vedenpinnan yläpuolelle. Alin kerros (jossa koneet ovat) on tarkotettu tavaroita varten; toisessa kerroksessa on salonki, jonka ympärillä matkustajain hytit sijaitsevat; kolmannessa kerroksessa on asumuksia kapteenia, upseereja ja miehistöä varten; ylinnä on perämies pienessä lasihytissä. Kaksi pitkää, kapeaa savutorvea ja joitakuita lyhty- ja lipputankoja kohoaa yli uinuvan palatsin."]
Isäni oli rauhantuomari, ja minä olin vakuutettu siitä, että hänellä oli ehdoton valta elämän ja kuoleman suhteen – että hän voi silmänräpäyksessä hirtättää kenen tahansa, joka ei ollut hänelle mieleen. Tämä oli tosin yleensä kunniaksi kylläkin minulle, mutta siitä huolimatta oli hetkiä, jolloin en kokonaan voinut vaijentaa palavaa haluani päästä höyrylaivapojaksi. Aluksi tuntui minusta kuin olisin mieluimmin tahtonut päästä tarjoilijaksi, niin että olisin voinut näyttäytyä puettuna valkoiseen esiliinaan ja pudistaa pöytäliinaa kaiteen yli kaikkien toverien nähden. Myöhemmin tuntui minusta merimies, jonka oli tapana seistä köysivyyhti kädessä rantaportaalla, kadehdittavimmalta. Mutta ikävä kyllä – kaikki tämä ei ollut muuta kuin valveilla olevan unia, liian taivaallisia voidakseen koskaan toteutua. Eräänä päivänä meni muuan poika menojaan eikä hänestä kuultu sen koommin pitkään aikaan. Vihdoin ilmestyi hän jälleen koneenrasvaajana eräässä laivassa. Tämä tapaus vapisutti kaikkien niiden hyvien opetusten perusteitakin, joita minä olin saanut pyhäkoulussa. Kysymyksessä oleva nuorukainen ei ollut koskaan kunnostautunut millään erikoisen hyveellisellä vaelluksella, kun minä taas aina tunnollisesti olin pysytellyt hyveiden polulla – ja siitä huolimatta hän oli saavuttanut tuon kuulumattoman korkean kunnian, kun minä taas edelleen sain huokailla surullisessa mitättömyydessä, ja se heittiö ei ollut sitte edes jalomielinen onnessaan. Hän sovitti aina niin, että hänellä oli joku ruostunut ruuvi tai muu sentapainen puhdistettavana silloin kun laiva oli meidän laiturissa, ja hän istui aina jollain silmäänpistävällä paikalla konekannella ja suoritti tätä työtään, jotta me kaikki olisimme nähneet hänet, kadehtineet häntä ja vihanneet häntä, ja joka kerran kun hänen laivansa oli nostettu maalattavaksi ja korjattavaksi, tuli hän kotiin ja käydä ketkutteli ympäri kaupunkia mustimmissa ja rasvaisimmissa vaatteissaan, niin ettei kukaan ihminen silmänräpäykseksikään voinut unhottaa, että hän oli höyrylaivapoika; ja lisäksi ahtasi hän puheeseensa joukon höyrylaiva-sanantapoja, joihin hän oli niin tottunut, varjele, ettei hän voinut muistaa, että toiset eivät voineet ymmärtää niitä. Hän puhui hevosen "ylihangan-puolesta" säädyttömällä tavalla, joka suorastaan pakotti toisen toivomaan hänelle kuolemaa. Ja hän puhui "Sangluista" (S: t Louis) niin vastenmielisen tuttavallisesti, että olisi voinut luulla hänen syntyneen ja kasvaneen siellä – linkosi esiin viittauksia tapauksista, jolloin hän "oli kulkenut ylös Neljättä katua, tiedättehän", tai kun hän oli ollut mukana jossain tulipalossa hoitamassa höyryruiskua, "Vanhaa Missouria", minkä jälkeen hän ivallisesti vihjasi, että sinä päivänä paloi tarpeeksi monta taloa, jotta niillä olisi voinut rakentaa meidän kaupunkimme kolmeen kertaan. Pari poikaa oli aikaisemmin ollut meidän kunnioittavan ihmettelymme esineenä, koska he kerran olivat olleet S: t Louisissa ja heillä oli piskuinen tuntemus sen ihmeistä – mutta heidän aikansa oli nyt kokonaan mennyttä. He noudattivat nöyrää vaikenemista tai vetäytyivät kokonaan taamma, heti kun tuo pelottava koneenkäyttäjän alku ilmaantui näköpiiriin. Sillä elikolla oli myös aina rahoja, ja hän käytti aina hiusöljyä. Sitäpaitsi omia aikojaan käyvä hopeakello ja mahdottoman loistavat messinkiperät. Hänellä oli nahkavyö uumillaan, ja hän halveksi housunkannattimia. Jos mitään nuorukaista koskaan sydämellisesti on ihailtu ja vihattu ystäviensä ja aikalaistensa taholla, oli se hän. Ei mikään kaupungin tyttönen voinut vastustaa hänen lumousvoimaansa. Hän löi joka ainoan pojan laudalta. Kun hänen höyrylaivansa vihdoin eräänä päivänä räjähti ilmaan, levisi sydämiimme hiljainen tyytyväisyys, sellainen, jota me emme olleet tunteneet moneen kuukauteen. Mutta kun hän viikko senjälkeen tuli kotia pelastuneena, elävänä ja kuuluisana, sekä esiintyi kirkossa kaikkine laastarilappuineen ja siteineen kuin mikäkin loistava sankari, jota kaikki katselivat, josta kaikki puhuivat – näytti meistä todellakin kuin kaitselmuksen puolueellisuus tuohon halveksittavaan matelijaan nähden olisi saavuttanut huipun, jota tuskin voi hyväksyä.
Tämän olion loistava ura voi aikaansaada vain yhden tuloksen, ja se seurasi heti. Poika toisensa jälkeen meni höyrylaivaan. Papin pojasta tuli koneenkäyttäjä. Tohtorin ja pormestarin pojista tuli perämiehiä. Ravintoloitsijan pojasta tuli tarjoilija erääseen laivaan; etevimmän kauppiaamme neljästä pojasta ja maatuomarin kahdesta tuli luotseja. Luotsina oleminen oli kuitenkin etevintä kaikesta. Luotsilla oli jo siihen aikaan, kun kaikki palkat olivat paljo alemmat kuin sittemmin, ruhtinaallinen palkka – sadastaviidestäkymmenestä kahteensataanviiteenkymmeneen dollariin kuussa ja kaikki ilmaiseksi. Hänen tulonsa kahtena kuukautena olisivat riittäneet papin koko vuosipalkan maksamiseen.
Mutta vielä oli meistä muutamia jälellä – valitettavia olioita, joiden vanhemmat eivät sallineet heidän "lähteä joelle."
Seurauksena tästä oli, että minä eräänä päivänä karkasin tieheni. Sanoin etten koskaan, koskaan enää tule kotia, ennenkuin tulen mahtavasti täysin valmiina luotsina. Mutta kuinka olikaan, ei se näyttänytkään käyvän aivan niin helposti kuin olin ajatellut. Minä menin nöyrästi erääseen suurimmista laivoista, joita oli ahtautuneina kuin sardiineja S: t Louisin laivaveistämöä pitkin, ja kysyin kainosti luotseja, mutta sain vain äreitä ja lyhyitä vastauksia perämiehiltä ja miehistöltä. Minun täytyi tyytyä tähän kohteluun sillä kertaa, mutta lohduttauduin ajatellen sitä aikaa, jolloin minä olisin suuri ja kunnioitettu luotsi ja minulla olisi kasoittain rahaa, niin että voisin lyödä kuoliaaksi muutamia noista perämiehistä ja maksaa niistä.
Aika kului, ja minun kunnianhimoiset unelmani näyttivät yhtä toteuttamattomilta. Mutta minä en kehdannut palata kotiin. Olin Cincinnatissa, kun aloin tehdä suunnitelmia uutta elämänuraa varten. Olin juuri lukenut retkikunnasta, jonka hallitus oli lähettänyt tutkimaan Amatson-joen juoksua. En vaivannut itseäni tämän suuren yrityksen yksityisseikoilla – yksityisseikat eivät koskaan ole olleet minun asioitani. Pistin vain pillit pussiin ja ostin lipun New Orleansiin, vanhaan puolimätään alukseen nimeltä "Paul Jones." Kuudentoista dollarin edestä voin sydämestäni nauttia sen salongin kauhtuneesta ja likaisesta loistosta, jonka lähin omistaja olin, sillä "Paul Jonesilla" ei ollut erityistä vetovoimaa kokeneempiin matkustajiin.
Kun vihdoin lähdimme porhaltamaan pitkin leveää