"Niin", sanoi hän. "Sinä ehkä muistat, että minä olin marsalkkana sinun häissäsi."
"Luonnollisesti", vastasi Bob närkästyneenä.
"Mutta vuosi senjälkeen minä muutin pois Tukholmasta. Sen sinä olet unohtanut."
"En minä juuri tarkalleen muista."
"Ei, sehän olisi kohtuutonta pyytääkään. Se tapahtui kumminkin kohta sinun poikasi syntymän jälkeen. Sen sinä ehken muistat."
Bobin täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut ajatellut sitä sellaisessa yhteydessä.
"Ei, mutta sinä muistat kyllä sen yön ja seuraavan aamun."
Bob nyökäytti vaieten.
"Niin, katsohan", jatkoi ystävä. "Minä muistan sen myöskin, vaikka omalla tavallani. Ja minä voin nyt vastata sinulle siihen, mitä sinä ensin kysyit, miksen minä ole mennyt naimisiin. Minä vastaan sinulle vain muutamilla sanoilla: Jos sinun vaimosi olisi vapaa eikä hänellä olisi mitään sitä vastaan, niin silloin minäkin ehkä voisin vielä mennä naimisiin."
Hän keskeytti puheensa äkkiä.
"Ei", sanoi hän. "Ehk'ei nyt enää. Mutta varmaa on, että minä olisin tehnyt sen silloin. Mutta nyt minä pyydän sinulta yhden asian: Sinä et saa kertoa tätä vaimollesi. Lupaa se minulle!?"
"Minkävuoksi?"
"Minä en tahdo sitä. Minä en voi kärsiä siitä ajatuksesta, että hän tietää sen. Lupaa se minulle!?"
"Kyllä."
"Kunniasi ja omantuntosi kautta."
"Kyllä. Kunniani ja omantuntoni kautta."
Bob Flodin puhui aivan konemaisesti ja hänen ajatuksensa olivat sekaisin. Hän kuuli kuin pitkän matkan päästä, kuinka ystävä lisäsi:
"Jos sinun rouvasi saa tietää tästä, niin se vain tavallaan pakoittaa häntä vihaamaan minua."
"Niin, se voi olla kyllä mahdollista."
"Voi tulla yhdestä sanastakin vain ikävyyksiä."
Bob kuuli nuo sanat, jotka tekivät hänen juhlalliseen mielialaansa niin kuluneen ja sorahtavan vaikutuksen, mutta ei ymmärtänyt niitä. Hän tunsi itsensä vakuutetuksi siitä, että jotain oli tapahtunut, jota hän ei voinut estää ja joka oli hänen elämänsä kokonaan murtanut. Mutta hän koetti päästä tästä ajatuksesta, kun hän huomasi sen aivan arvottomaksi. Hetkeksi menetti hän melkein toimintakykynsä. "Jos Anna saa tietää sen?" sopersi hän. Ja Gösta Wickner vastasi: "Muistakin, että sinä olet luvannut." "Kyllä, kyllä, minä olen luvannut", uudisti Bob. Mutta hän ei vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän seisoi vain ystävänsä tuolin edessä ja hymyili tylsästi ja ihmettelevästi, joka ei merkinnyt mitään. Niin, hän väitti, että hän oli aina aavistanut jotain tuontapaista, joka oli suuri vääryys, ja se sai ystävän ääneensä nauramaan.
Silloin lensi äkkiä sekasorron läpi ajatus, jota Bob koko ajan luuli etsineensä. Leimuten voimakkaasti se selvitteli yhtä ja toista varjoista; se poltti ja leikkasi kirvelevästi tuo tuskainen huomio, joka tuli niin äkkiä ja kavalasti, ettei Bob luullut sitä koskaan voivansa luotaan karkoittaa.
Bob tunsi tehneensä ystävälleen vääryyttä, verisintä vääryyttä, millä mies voi sortaa toista. Kuinka he sitten olivat voineet tulla ystäviksi? Kuinka se voi olla mahdollista, että he yksitoista vuotta olivat voineet seurustella toistensa kanssa, nauttia toistensa luottamusta, elää toisiaan ymmärtäen niin täydellisesti kuin vain harvoin ystävien välillä voi olla mahdollista? Bob tunsi huonommuuden nöyryyttävää tunnetta verratessaan itseään ystäväänsä. Koko hänen lämmin sydämensä täyttyi syvästä myötätuntoisuudesta ystäväänsä kohtaan.
Hän ei voinut puhua. Hän ojensi molemmat kätensä Gösta Wicknerille ja puristi hänen käsiään.
Sittenkuin tunnustus oli tehty, näytti tämä oikeastaan enemmän välinpitämättömältä kuin liikutetulta. Hän oli jälleen tavallisissa tuumailuissaan ja kun hän näki Bobin liikutetun mielentilan, ei ollut kaukana, ettei häntä ruvennut peloittamaan, että hän olikaan saattanut sellaiset voimat liikkeeseen, joita hän voisi hillitä.
"Sehän oli tyhmästi hiisivieköön, että minä kerroinkaan tuota vanhaa juttua", sanoi hän. "Eihän se olisi sitä ansainnut?"
Tuo lause loukkasi Bobia hetkeksi. Mutta hän oli liian täysi omista tunteistaan voidakseen lainata sille vaikutukselle enempi ajatuksiaan kuin mitä se äkkiä ohi liukuessaan muistoon jätti.
"Kuinka sinä voit sanoa niin", virkkoi hän. "Minusta tuntuu, etten minä ole koskaan tuntenut sinua ennen kuin tänä päivänä."
"Niin, niin. Mutta muista, että minä nyt olen terve. Muuten minä en istuisi täällä."
Ja Gösta Wickner nauroi kuivalla, pisteliäällä tavallaan.
Bob ei kuullut hänen sanojaan eikä nauruaan. Hän muisteli vain kuinka Gösta Wicknerin oli ollut vaikea lausua tunteitaan. Hän muuttui mielellään sellaisissa tilaisuuksissa harvasanaiseksi, voipa senlisäksi tulla sekä kylmäksi että hävyttömäksikin niille, jotka eivät häntä tunteneet.
Tämä ajatus tuli Bobille vain jonkunlaisena mieleenjuolahduksena. Hän teki lyhyen vastustusrynnäkön omia ajatuksiaan vastaan, avasi oven ja huusi iloisesti huoneustoon:
"Meillä on nälkä, Anna. Emmekö saa pian ruokaa?"
Samalla kertaa antoi ystävälleen samaa merkitsevän, riemastelevan silmäyksen ikäänkuin pyytääkseen kiitosta siitä kuinka hän ymmärsi hillitä itseään.
III
Kamreeri Gösta Wickner meni samana iltana kotiinsa sellaisessa mielentilassa, joka läheni kiihkoisaa mielenpurkausta. Tällainen mielentila oli hänelle jokseenkin outo ja hänen täytyi myöntää olevansa kerrassaan tyytymätön itseensä.
Hän veti turkinkauluksen korvilleen, koska oli kylmänpuoleinen ilma ja tuuli alkoi kiidättää irtonaista lunta hänen korviensa ympärillä. Kamreeri kiroili itsekseen, ettei ollut telefonoinut ajuria. Sturekadulla oli ajureita tuhka tiheässä, mutta ne olivat luonnollisesti jo kaikki tilatuita. Luonnollisesti, nythän oli jouluyö! Kamreeri oli kaikkea muuta kuin joulutuulella.
Hän käveli pitkin askelin katua ja tunsi silloin tällöin vastaantulevia tuttavia, mutta vältti tervehtämästä niitä, jottei tarvitseisi pysähtyä toivottamaan heille hauskaa joulua tai hyvää jatkoa. Sillä todellakaan hän ei ollut sellaisella tuulella.
Tultuaan Arsenaalikadulle erään talon luo, veti hän esiin alumiiniavaimensa ja avasi oven. Tuuli riuhtasi sen auki ja löi kovasti jymähtäen kiviseinään. Kamreeri kirosi toisen kerran ääneensä ja riuhtasi sen tarpeettomalla jyrähdyksellä kiinni. Päästyään huoneeseensa sytytti hän lampun ja istahti tuoliin nojautuakseen jatkamaan Heinen lukemista.
Mutta Gösta Wickner oli pois suunniltaan ymmärtääkseen Heinen sukkeluutta. Hän heitti kirjan pöydälle ja vaipui ajatuksiinsa. Ja ensiksikin hän huomasi ettei hän voinut tuntea itseään rauhalliseksi Bobin suhteen.
Bob ei oikeastaan ollut sanonut eikä tehnyt mitään sekaantuakseen noihin ikävyyksiin. Mutta hän ei ollut ollut oma itsensä koko iltana ja hänen ystävyytensä oli niin kiusaavaa. Gösta Wickner katui koko tuhmaa tekoaan ja kysyi itseltään eikö hän jo ollut kyllin vanha pysyäkseen sellaisista erillään.
Gösta Wickner hymyili itselleen ja hänen kasvonsa muuttuivat silloin samalla valoisiksi ja ivallisiksi. Sallia tilapäisen mielialansa masentaa itseään, oli hänen heikkoutensa, josta hän oli usein saanut kärsiä samalla lailla – ennen mailmassa. Nykyään hän oli tullut varmemmaksi itsestään. Ja mitä nyt tapahtui, oli ymmärrettävissä, joskin ylijäämä toisikin muutamia pieniä ikävyyksiä.
Kamreeri vakuutteli itselleen, ettei vielä ollut mitään vaaraa pelättävissä, vaan oli kumminkin joka tapauksessa viisainta pitää silmänsä