"Kyllähän sitä menee; mutta paljon: sitä ei juuri voi väittää."
"Niin, tottakin, myöskin Jean-Jacques Rousseau, joka tietää kaikki, opiskeli aivan tyhjällä", virkkoi Gilbert.
"Tyhjälläkö? – Oi, nuori mies", virkkoi vanhus alakuloisesti hymyillen, "kutsutteko tyhjäksi parasta Jumalan ihmisille antamaa lahjaa: lapsenmieltä, terveyttä, hyvää unta; kas ne täytyi genèveläisen filosoofin uhrata siitä vähästä, mitä hänellä oli tilaisuus oppia".
"Vai vähästä!" huudahti Gilbert melkein närkästyneenä.
"Aivan varmaan; tiedustelkaa asiaa ihmisiltä, niin saatte kuulla, mitä siitä sanotaan."
"Ensinnäkin hän on suuri musiikkimies."
"Oh, vaikka kuningas Ludvig XV on haltioissaan laulanut: On palvelija multa ja onni mennyt pois, se ei silti merkitse, että Kyläennustaja on hyvä ooppera."
"Hän on suuri kasvientutkija. Lukekaa vain hänen kirjeitään, joista minä en ole kylläkään saanut käsiini muuta kuin joitakuita lehtiä; sen asian te nyt tuntenette, te, joka itse kokoatte metsistä kasveja."
"Oh, usein luulee olevansa botanisti eikä olekaan kuin…"
"Sanokaa vain."
"Kuin rohtoheinäin kerääjä… ja kuitenkin…"
"Ja kumpi te olette… botanisti vai heinäin kerääjä?"
"Oi, kerääjä vain, sangen vähäpätöinen ja tietämätön mies näitten Jumalan ihmetöiden rinnalla, joita sanotaan kasveiksi ja kukiksi."
"Hän osaa latinaa?"
"Hyvin huonosti."
"Mutta minä olen lukenut, että hän on kääntänyt muinaista kirjailijaa nimeltä Tacitus."
"Kyllä, siksi että hän ylpeydessään, – oh, jokainen ihminen saa joskus ylpeydenpuuskansa, – siksi, että hän ylpeydessään tahtoi tehdä kaikkea. Mutta hän tunnustaa itse tuon ensimmäisen kirjan esipuheessa, ainoan minkä hän käänsi, että hän ymmärtää latinaa melkoisen huonosti. Ja Tacitukseen, joka on aika visaa, hän väsyi pian. Ei, ei, nuori ystäväni, vaikka miten näyttäisitte häntä ihailevan, yleisneroja ei ole, ja, uskokaa minua, ihminen menettää aina syvyydessä sen, minkä laajuus voittaa. Ei ole niin pientä jokea, joka ei rankkasateella tulvisi yli äyräittensä ja näyttäisi suorastaan järveltä. Mutta koettakaapa soutaa sitä venheellä, niin tapaatte pian pohjan."
"Ja teidän mielestänne Rousseau on siis tuollainen matalatekoinen sielu?"
"Kyllä; ehkäpä hänen edustamansa matala pinta on hiukan laajempaa kuin toisten, mutta ei muuta", vastasi vanhus.
"Monet saisivat mielestäni olla sangen onnellisia, jos pääsisivät niin korkealle kuin se pinta on."
"Minustako tuota sanotte?" kysyi vanhus niin leppoisasti, että Gilbert menetti heti aseensa.
"Ah, en, Jumala paratkoon!" huudahti hän; "minusta on liian mieleistä puhella kanssanne, loukatakseni teitä".
"Ja mistä syystä on se puhelu kanssani mieleistä? Sanokaapas, sillä enpä usko teidän tahtovan minua imarrella saadaksenne vain murun leipää ja muutamia kirsikoita?"
"Arvasitte oikein. Minä en tahdo imarrella ketään mistään hinnasta maailmassa. Mutta tietäkääs, te olette ensimmäinen, joka puhuu minulle korskeilematta ja suopeasti, kuten puhutaan nuorelle miehelle eikä niinkuin lapselle. Vaikka me olemmekin eri mieltä Rousseausta, on teidän lauhkeudessanne jotakin ylevää, joka vetää minun mieltäni teidän puoleenne. Teidän kanssanne puhuessani tuntuu minusta kuin olisin jossakin kalliisti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunaluukut ovat kiinni, mutta jonka komeudet minä pimeässäkin aavistan. Teidän tarvitsisi ainoastaan antaa langeta jonkun valonsäteen huoneeseen, ja minua aivan häikäisisi!"
"Mutta noudatattehan itsekin puheissanne eräänlaista makua, josta voisi edellyttää teidän saaneen paremman kasvatuksen kuin tunnustatte saaneenne?"
"Teen sen ensi kertaa elämässäni, ja minä ihmettelen itsekin lausumiani sanoja. Niissä on sellaisia, joiden merkitystä minä en täydesti ymmärrä ja joita minä käytän kuultuani niitä ainoastaan yhden kerran. Minä olen tavannut niitä lukemistani kirjoista, mutta en ole ennen niitä käsittänyt."
"Te olette lukenut paljon?"
"Liikaa; mutta minä luen uudestaan."
Vanhus katseli Gilbertiä kummastuneena.
"Niin, minä olen lukenut kaikki, mitä käsiini sain, tai paremminkin, olen ahminut kaikki, niin huonot kuin hyvätkin kirjat. Ah, jos joku olisi ollut opastamassa minua luvuissani ja sanomassa minulle, mitä minun tulee muistaa ja mitä minun piti unohtaa!.. Mutta anteeksi, monsieur, nyt unohdan, että joskin teidän sananne ovat minulle arvokkaat, eivät silti minun teille. Te olette lääkekasveja kokoamassa, ja ehkä häiritsen teitä?"
Gilbert liikahti jo lähteäkseen pois, mutta toivoi hartaasti, ettei häntä päästettäisi. Vanhus katseli nuorukaista tarkasti pienin harmain silmin, ja näytti arvaavan hänen salaisimmatkin ajatuksensa.
"Ette häiritse", vastasi hän, "minun koteloni on jo melkein täynnä, ja tarvitsen enää vain eräitä sammallajeja; kuulin, että täällä päin kasvaa kauniita Capillaris-sammaleita" [Eräs lääkekasvi. Suom.].
"Kuulkaapas", sanoi Gilbert, "minä taisin nähdä noita kasveja, joita te etsitte, äsken tuolla kalliolla".
"Pitkän matkan päässä?"
"Ei; sinne lie tuskin viittäkymmentä askelta."
"Mutta mistä te tiedätte, että nuo näkemänne kasvit ovat sitä lajia?"
"Minä olen kotoisin metsämailta, monsieur; ja sen henkilön tytär, jonka kodissa olen kasvanut, harrasti myöskin botaniikkaa; hänellä oli kasvisto, ja jokaisen kasvin alle oli hän omin käsin kirjoittanut sen nimen. Minä katselin usein niitä kasseja ja nimilippuja, ja muistan nyt nähneeni niissä erään kasvin nimeltä Capillaris, vaikka minä sitä ennen tunsin sen ainoastaan nimellä kalliosammal."
"Ja teillä on halua botaniikkaan?"
"Ah, monsieur, kun minä kuulin Nicolen, – Nicole oli neiti Andréen kamarineitsyt, – kun minä kuulin Nicolen sanovan, ettei hänen emäntänsä ollut löytänyt jotakin kasvia Taverneyn ympäristöltä, pyysin minä Nicolea ottamaan selvää, minkälainen se kasvi oli. Silloin neiti Andrée piirsi usein sen kasvin muutamalla kynänvedolla paperille, tietämättä, että minä se sitä olin alunpitäen pyytänyt. Nicole otti ja toi tuon piirretyn kuvan minulle. Silloin minä samosin pellot ja niityt ja metsät, kunnes löysin mainitun kasvin. Ja löydettyäni kaivoin sen lapiolla maasta ja yöllä istutin sen sitten keskelle nurmipengertä. Ja kun neiti Andrée sitten jonakin kauniina aamuna läksi kävelemään, niin yhtäkkiä hän huudahti ilosta ja sanoi: 'Ah, sepä merkillistä, tuossahan se kasvaa, se kukka, jota minä olen etsinyt joka paikasta.'"
Vanhus katseli Gilbertiä entistäkin tarkkaavammin. Ja ellei Gilbert olisi näitä sanojaan ajatellen luonut silmiään punastuen maahan, olisi hän huomannut, että vanhuksen tarkkaavaisuuteen yhtyi sydämellinen hellyys.
"No niin", sanoi ukko, "tutkikaa te vain botaniikkaa, nuori mies; botaniikka johtaa teidät suorinta tietä lääketieteeseen. Jumala ei ole tehnyt mitään tarpeettomasti, uskokaa se, ja joka kasvilla on merkityksensä tieteen kirjassa. Oppikaa tuntemaan ensin näöltä kaikki yksinkertaiset lääkekasvit. Sitten opitte tuntemaan niiden ominaisuudet."
"Pariisissahan on kouluja, eikö niin?"
"On, jopa ilmaisiakin kouluja; välskärikoulu on esimerkiksi nykyisen hallituksen suuri hyvätyö."
"Minä lähden siihen kouluun."
"Mikään ei ole helpompaa; sillä oletan, että teidän vanhempanne, tuntien taipumuksenne, antavat teille tarpeellisen ylläpidon."
"Minulla