" – 'Sellaista se nyt on laitaa, toverit: minä tutkistelin sydäntäni viime yönä, mutt'en löytänyt siinä enää sijaa entiselle vapaalle elämälle. Radda se siinä yksin vallitsee eikä kukaan muu. Tuossa tuo Radda, ihana impi, myhäilee kuin kuningatar! Hän rakastaa vapauttansa enemmän kuin minua, mutta minä rakastan häntä enemmän kuin omaa vapauttani, ja niinpä olen päättänyt kumartaa häntä jalkoihin, sillä niin hän on käskenyt, jotta näkisi kaikki kansa, kuinka hänen kauneutensa on voittanut uljaan Loiko Zobárin, joka tähän asti on leikkinyt tyttöjen kera, niinkuin leikkiänsä lyö tunturihaukka sorsaparven kanssa. Ja sitten hän tulee vaimokseni ja rupeaa minua hyväilemään ja suutelemaan, niin ett'ei minun enää mieli tee laulujakaan teille laulella, enkä enää vapauttanikaan surkeile. Eikö niin, Radda?' – Hän nosti silmänsä ja katsahti epäillen Raddaan. Ääneti ja tuimasti nyykäytti tyttö päätä hänelle ja osoitti kädellään jalkoihinsa. Me katseltiin, tuijoteltiin, ymmärtämättä yhtään mitään. Oikein teki mieli paeta jonnekin pois, jott'ei vaan tarvitsisi nähdä, kuinka Loiko Zobár lankeaa tytön jalkain juureen, vaikkapa itse Raddankin. Jo siinä hävetti ja säälitti ja oli niin ilkeä olla.
" – 'No niin! – huudahti Radda Zobárille.
" – 'Ho-hoo! Älähän hätäile; ennättää sinuun vielä kyllästyäkin!' – Zobár naurahti, ja teräkseltä kilahti miehen nauru.
" – 'Onhan asia siis päätetty, toverit! Mitäs muuta olisi jäljellä? Onpa jäljellä vielä tutkaista, onko Raddan sydän niin luja kuin näyttää olevan. Tutkaistaanpas! Antakaa anteeksi, veljet!'
"Voi sentään! Ei osannut kukaan arvatakaan hänen aikeitaan, niin jo makasi Radda maassa, rinnassaan Zobárin käyrä puukko kahvaa myöten. Kauhu valtasi meidät.
"Mutta Radda tempasi puukon ulos, viskasi sen syrjään ja tukki haavansa suortuvillaan pikimustilla. Hän naurahti ja sanoi lujaa ja selvästi:
" – 'Hyvästi, Loiko! Noin sun tiesin tekevänkin ja kuolin.'
"Ymmärrätkö sinä tuota tyttöä, kotkaseni? Sellainen oli se pirun tyttö, vaikka minut tähän paikkaan kärvennettäisi. Hohhoi-ja!
" – 'Ja nyt kumarran sinua jalkoihin, korskea kuningatar!' Niin huudahti Loiko, ja kajahti siitä huudosta koko avara aro. Hän heittäysi maahan ja painoi huulensa kuolleen Raddan jalkoihin ja meni tainnoksiin. Me otettiin lakit päästä ja seistiin ääneti.
"Mitäs nyt sanot, kotkaseni? Sepä se! Ukko Nur murahti: 'nuoriin mies!' Mutta ei olis yhdenkään käsi kohonnut sitomaan Loiko Zobária, ei yhden ainoankaan, ja tiesihän sen Nur itsekin. Kädellään viittasi vaan vanhus ja läksi loitommas. Taneli nosti maasta puukon, jonka Radda oli viskannut syrjään. Kauan hän katseli sitä, viiksiänsä liikutellen. Ei ollut vielä puukon terällä hyytynyt Raddan veri, ja terävä se oli semmoinen ja käyrä. Sitten astui Taneli Zobárin luokse ja iski puukon hänen selkäänsä ihan sydämen kohdalle. Olihan hän Raddan isä, tuo Taneli, vanha sotamies.
" – 'Juuri niin!' – virkkoi Loiko, kääntyen Taneliin. Niin hän virkkoi ja läksi Raddan jälkeen.
"Me katseltiin heitä. Siinä makasi Radda, painaen rintaansa vastaan suortuviansa, silmät auki katsellen sinistä taivasta, mutta hänen jalkainsa juureen oli oikaissut itsensä uljas Loiko Zobár. Tytön suortuvat olivat valahtaneet hänen ylitsensä. Hänen kasvojansa ei näkynyt.
"Siinä me seistiin, mietiskellen. Vanhan Tanelin viikset vavahtelivat, ja rypyssä olivat tuuheat kulmakarvat. Taivaalle hän katseli, sanaakaan sanomatta, mutta Nur, harmaahapsi, heittäysi kasvoilleen maahan ja purskahti itkemään, ja niin itki siinä ukko, että hytkähtelivät vanhat hartiat.
"Olipa siinä itkemistäkin, kotkaseni! Oli niinkin!
"Vaeltavasi sanoit. Niinpä vaellakin sitten teitäsi, äläkä poikkea syrjään. Astu suoraan! Turhaan kukaties sittenkin kuihdut. Sen pituinen se, kotkaseni."
Makár vaikeni, pisti piipun kukkaroon ja pani nuttunsa kiinni. Alkoi sataa. Tuuli yltyi, meri kohisi kumeasti ja tuimana. Hevoset tulivat sammuvan nuotion ääreen yksitellen. Ne katselivat meitä suurilla, viisailla silmillään ja asettuivat meidän ympärillemme taajana, liikkumattomana piirinä.
– Hei hevot, hei! – huudahti heille lempeästi Makár ja taputti kämmenellään mustaa lempihevostansa. Sitten hän kääntyi minuun, sanoen: – Jo on aika käydä maata. – Hän pujotti nutun päänsä yli, oikaisihe nurmelle uljaaseen asentoon ja vaikeni.
Minua ei nukuttanut. Minä katselin kautta yön merta kohti, ja tuolla ilmassa leijaili ohitseni ruhtinaallisen kauniina ja mahtavana Raddan haamu. Kädellään hän painoi suortuviansa pikimustia rintansa haavaa vastaan, ja hänen ruskeitten, hienojen sormiensa lävitse tihkui verta, ja pisara pisaralta sitä putoeli maahan tulipunaisina tähtösinä.
Mutta hänen jäljissään leijaili uljas Loiko Zobár. Hänen kasvonsa olivat tuuheitten mustain suortuvain peitossa, ja niitten alla tipahteli tiheitä, kylmiä, suuria kyynelkarpaloita…
Sade yltyi rankaksi, ja meri lauloi synkkää, juhlallista hymniä kauniille, ylpeälle mustalaisparille, Loiko Zobárille ja Raddalle, vanhan Taneli sotilaan tyttärelle.
Mutta yhä he kumpikin kiirivät yön pimeässä hiljalleen ja ääneti, eikä voinutkaan sorea laulaja Loiko Zobár saavuttaa ylpeätä Raddaa…
ARHIPPA VAARI JA LENJKA
Lauttaa odotellessaan he olivat käyneet pitkäkseen rantatöyrän siimekseen. Siinä he kauan aikaa ääneti katselivat Kubanj virran nopeita, sameita aaltoja, jotka loisketta pitivät heidän jalkainsa juuressa. Lenjka poika oli torkahtanut. Arhippa vaari tunsi kalvavaa, ahdistavaa tuskaa rinnassaan eikä saanut unta. Tummanruskeata pohjaa vastaan tuskin erottikaan näitä kahta repaleisia ja kutistunutta olentoa: kaksi viheliäistä kasaa siinä vaan oli, toinen isompi, toinen pienempi. Nuo väsymyksestä ja helteestä riutuneet, päivänpaahtamat ja pölyiset kasvot olivat kerrassaan värisoinnussa ruskeain vaateryysyjen kanssa.
Arhippa vaarin laiha ja kookas vartalo oli asettunut poikkipuolin kapeata hietakaistaletta, joka keltaisena nauhana kulki pitkin rantaa, töyrän ja virran välitse, torkkuva Lenjka, pienikasvuinen, hieveröinen, makasi kiemurassa hänen sivullansa. Tuo ryysyinen poika näytti kiverällä oksalla: se oli katkennut vaaristansa, vanhasta kelopuusta, jonka nyt virran kylmät ja väkevät aallot olivat tuoneet mukanaan ja heittäneet rannan hiekalle.
Kyynäspäähänsä nojaten vaari katseli toiselle rannalle, johon päivä paistoi täydeltä terältä, ja jota niukasti reunaili moniahta harva pajupensas. Muutamassa kohti pisti näkyville lautan tumma laita. Siellä näytti niin alakuloiselta ja autiolta. Harmaa maantie eteni joen rannasta kauas aron sisimpiin; se oli niin säälimättömän suora ja kuiva, tuo tie, ja teki vaarin mielen niin alakuloiseksi.
Hänen tummat, tulehtuneet silmänsä, luomet punaisina ja pöhössä, rävähtelivät levottomasti ja sairaaloisesti, ja ryppyjen uurtamilla kasvoilla asui rasittavan kivun ja tuskan ilme. Tuon tuostakin tuli yskänpuuska, jota hän koetteli pidätellä, suojellen suuta kädellään ja levottomasti vilkaisten pojanpoikaansa. Yskä oli käheätä ja henkeä salpaavaa. Se pani ukon joka kerta kohottautumaan maasta ja pusersi hänen silmistään suuria kyynelkarpaloita.
Ukon yskä ja laineitten hiljainen loiskahtelu rannan hietaa vastaan ne yksin häiritsivät aron äänettömyyttä… Siinä se levittelihe kummallakin puolen jokea, suunnattomana, ruskeana, päivänpaahtamana, ja vasta tuolla etäällä taivaanrannassa, mitä vanhuksen silmä tuskin erottikaan, lainehti rehevänä kultainen vehnävainio, johon häikäisevän kirkas taivaankansi jyrkästi laski. Taivasta vastaan kuvastui kaukana kolme solakkaa poppelipuuta. Vuoroin ne näyttivät pienenevän, vuoroin taas korkeammiksi kohoavan, nousten ja laskien… tahi äkkiä peittyi kaikki aron auteren kimmeltävään hopeaharsoon.
Tämä heitteleivä, heleä ja petollinen harso läheni välistä etäältä melkein virran rannalle saakka, ja silloin näytti se itsekin virralta, joka äkkiä oli lähtenyt juoksemaan taivaasta, yhtä kirkkaana ja tyynenä