Hyväntahtoisen viinikauppiaan yksinkertainen sydän rupesi jo epäilemään, kun viimein ilmautui hakija, joka oli toisia aivan erilainen. Se oli nainen noin viidenkymmenen vuoden paikoilla, ehkä näytti nuoremmalta. Hänen kasvonsa olivat merkilliset vakavan muotonsa vuoksi ja hänen käytöksensä osoitti hiljaa ujostelemattomuutta ja tasaista mielenlaatua. Kauniissa sovussa tämän vakavuuden ja tasaisen mielenlaadun kanssa oli hänen äänensä, kun hän kysymykseen: "minkä nimen saan luvan kirjoittaa ylös" vastasi: "nimeni on Sara Goldstraw. Mieheni, herra Goldstraw, on monta vuotta sitten kuollut ja meillä ei ollut yhtään lasta."
Kymmenen kysymystä oli töin tuskin saanut niin pallon selvitystä matkaan toisilta hakijoilta. Hänen äänensä soi niin suloiselta herra Wildingin korviin, kun tämä kirjoitti muistoonpanojansa paperille, että herra Wilding viipyi melkoisen aikaa tässä toimessa. Katsoen jälleen ylös oli rouva Goldstrawin silmät luonnollisesti sillä aikaa vaeltaneet huoneen ympärillä ja palasivat nyt takaisin häneen rautakamiinista. Katsantonsa osoitti, että hän mieluisesti suostui tutkimukseen ja oli valmis antamaan todenmukaisia vastauksia.
"Sallittehan että teen muutamia kysymyksiä?" sanoi ujosteleva viininkauppias.
"Aivan mielelläni, herra; muutenhan en olis tullutkaan tänne."
"Oletteko ennen palvelleet emännöitsiänä?"
"Ainoastaan yhden kerran. Olen palvellut samaa rouvaa, erästä leskeä kaksitoista vuotta, aina siitä asti kuin kadotin mieheni. Rouva oli kivuloinen ja kuoli nykyjään ja siinä näette syyn miksi olen mustaan puettu."
"En epäilekkään siis, että hän on teille antanut kauniimpia todistuksia" – sanoi herra Wilding.
"Sen toivon rohkenevani sanoa. Luulin tekeväni teille vähemmin vaivaa, jos kirjoitin ylös hänen testamentin-suorittajain nimet ja asunnon ja otin paperin mukaani".
Näin sanoen pani hän paperilipun pöydälle.
"Te muistutatte minua eriskummaisella tavalla, rouva Goldstraw", sanoi Wilding ottaessaan vastaan paperin, "eräästä käytännöstä ja äänestä, jotka olen ennen tuntenut. Ne eivät olleet jonkun vissin erityisen personan omia – siitä olen vakaa, ehkä en muista asian oikeata laitaa – vaan jotaan yleistä, mutta sen kuva oli suloinen ja hyvämielinen."
Hymyillen vastasi nainen:
"Oli miten olikin niin ilahuttaa se minua kuulla."
"Jaa" – sanoi viininkauppias miettiväisesti kerraten viimeiset sanansa ja sukkelasti luoden silmänsä emännöitsiään – "kuva oli suloinen ja hyvämielinen, mutta se on myös kaikki mitä voin muistaa asiasta. Muisto on välisti kuin puoleksi unehtunut unelma. En tiedä kuinka näyttää teistä, rouva Goldstraw, mutta minusta se näyttää niin."
Luultavasti se näytti rouvastakin niin, kosk'ei mitään virkkanut vastaan. Herra Wilding tarjoutui heti menemään keskustelukseen paperissa nimitettyin, "Doctors Commons" asianajaja-yhteyteen kuuluvain, herrojen kanssa, johon rouva Goldstraw kiitollisuudella suostui. Ja koska ei ollut mainittu palkkaakana, ilmoitti herra Wilding rouvalle mahdolliseksi että hän jo parin tiiman perästä saisi tulla takaisin, jota rouva Goldstraw mielellään lupasi. Sanalla sanottu: herra Wildingin tarkastelemiset saivat tyydyttäväisimmän vastauksen ja seuraus siitä oli, että rouva Goldstraw samana iltana käskettiin omia aivan halpoja ehtojansa vastaan saapuville tulemaan seuraavana päivänä ja asettumaan emännöitsiäksi Raajarikkoloukkoon.
EMÄNNÖITSIÄ PUHUU
Seuraavana päivänä tuli rouva Goldstraw ottaaksensa vastaan emännöitsiä-toimitustaan.
Järjestettyänsä kapineensa omassa kammarissaan, antoi uusi emännöitsiä ilmoittaa, että odotti niitä käskyjä ja neuvoja, joita isäntänsä luultavasti halusi antaa hänelle. Viininkauppias vastaan-otti rouva Goldstrawia ruokasalissa, jossa olivat puhuneet eilispäivänä, ja vaihetettuansa tavalliset kohteliaisuuden osoitukset, istuivat he alas keskustelemaan talon asioista.
"Mitä ensinnäkin atrioihin tulee, sire," sanoi rouva Goldstraw, "onko minun pitäminen huoli useista vai muutamista?"
"Jos onnistun saamaan toimeen erään vanhanaikaisen tuuman" – sanoi herra Wilding – "niin saatte usiampia, joista on teidän huolta pitäminen. Minä olen yksin ja naimaton, rouva Goldstraw, ja tahdon elää kaikkein niiden kanssa, jotka ovat palveluksessani, niinkuin olisimme yhteen perheesen kuuluvia. Siihen aikaan asti tulette ainoastaan pitämään huolta minusta ja uudesta kauppakumppalistani, jota kohta odotan tänne. Mitkä ja minkälaiset kumppalini tavat lienevät, sitä en voi vielä sanoa, mutta itsestäni saatan mainita, että olen mies, joka toimitan toimitettavani kellon lyönnin mukaan, ja ruokahaluni on niin muuttumaton että voitte punnita sen melkeen luodille."
"Kuinka on suurus asettaminen, sire?" kysyi rouva Goldstraw – "onko mitään erittäin."…
Hän herkesi ja jätti lauseen päättämättä; silmänsä kääntyivät hitaisesti isännästään katselemaan kamiinin friisiä, ja jos hän olisi ollut vähemmin taitava ja harjautunut emännöitsiä, niin olisi herra Wilding luullut, että hänen huomionsa alkoi eksyä jo puheen alussa.
"Kello kahdeksan on suurusaikani" – lausui taas herra Wilding – "yksi hyveistäni on, etten koskaan kyllästy paistettuun sianlihaan ja yksi vioistani, että aina epäilen kananmunain tuoreutta."
Rouva Goldstraw katsahti takasin häneen, vaan mielensä näytti vielä olevan hiukan jaettuna isännän ja hänen kamiini-friisinsä välillä.
"Minä juon teetä" jatkoi herra Wilding, "ja olen aina innokas saadakseni sen määrätyllä ajalla, kun se on valmistettu. Jos teeni seisoo liiaksi kauvan." —
Nyt taas herkesi Wilding ja jätti lauseensa kesken. Jos ei hän olisi ollut toimessa selvittää hänelle niin tähdellistä ainetta kuin suurustaan, niin olisi rouva Goldstraw luullut, että hänen huomionsa alkoi eksyä jo puheen alussa.
"Jos teenne tulee seisomaan liiaksi kauvan, sire?" – sanoi emännöitsiä, kohteliaasti solmiten isännältä kadonnutta puheen säiettä.
"Jos teeni saa seisoa liiaksi kauvan" uudisti koneenmukaisesti viininkauppias, jonka ajatukset väikkyivät yhä loitommaksi hänen suuruksestaan ja jonka silmät yhä tarkemmasti iskivät emännöitsiän kasvoihin. "Jos teeni – mutta mikä Jumalan nimessä, rouva Goldstraw, se käytöstapa ja ääni on, josta te muistutatte? Tänä päivänä se johtuu minun mieleeni paljoa voimakkaammasti kuin eilen puhuessani teidän kanssanne. Mitä hän tuo mahtaa olla?"
"Niin, mitähän se mahtaa olla?" pitkitti rouva Goldstraw.
Nämät sanat hän lausui, mutta ajatuksensa olivat nähtävästi muualla, ja viininkauppias, joka vielä odottaen katsoi häneen, huomasi että hänen silmänsä vaelsivat kamiini-friisiin. Ne asettuivat hänen äitinsä kuvaan, joka rippui