Tämän jälkeen rajoitti Mrs. Crupp toimensa siihen, että hän asetti loukkaita portaisin, etupäässä vesi-ämpäreitä, ja koetti houkutella Peggottya taittamaan poikki jalkansa. Minusta tuntui jotenkin ikävältä elää tämmöisessä piiritystilassa, mutta minä pelkäsin liian paljon Mrs. Crupp'ia, keksiäkseni mitään keinoa, millä siitä päästä.
"Rakas Copperfield'ini", huudahti Traddles, joka kaikista näistä haitoista huolimatta säntilleen ilmestyi ovellani, "kuinka voit?"
"Rakas Traddles'ini", sanoin minä, "minua ilahuttaa saada viimeinkin nähdä sinua ja minä olen kovin pahoillani, kun en ole ennen ollut kotona. Mutta minulla on ollut niin paljon puuhaa – ".
"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", lausui Traddles, "tietysti. Sinun asuu kaiketi London'issa".
"Mitä tarkoitat?"
"Hän – suo minulle anteeksi – Miss D., tiedäthän", sanoi Traddles, punehtuen suuressa hienotuntoisuudessaan, "asuu kaiketi London'issa?"
"Kyllä. Likellä London'ia".
"Minun, ehkä muistat", lausui Traddles totisella katsannolla, "asuu alhaalla Devonshire'ssä – yksi kymmenestä, minulla ei ole siis niin paljon puuhaa, kuin sinulla – tässä kohden".
"Minä ihmettelen, kuinka saat olluksi", vastasin minä, "häntä sen useammin näkemättä".
"Oh!" sanoi Traddles miettiväisesti. "Se näyttää ihmeelliseltä. Minä arvaan, että se tulee siitä, Copperfield, ettei voi auttaa sitä".
"Minä arvaan sen", vastasin minä hymyillen ja hiukan punehtuen. "Ja myöskin siitä, että sinä olet niin kestäväinen ja kärsivällinen, Traddles".
"Voi minua!" arveli Traddles, sitä ajatellen, "kummastuttaako sinua tässä suhteessa, Copperfield? Minä en todella tietänyt, että olin semmoinen. Mutta hän on itse niin erittäin suloinen tyttö, että hän kenties on vähän istuttanut minuunkin näitä hyviä avuja. Kun nyt mainitset sitä, Copperfield, en ihmettelisi sitä ollenkaan. Minä vakuutan sinulle, että hän aina unhottaa itsensä ja pitää huolta noista toisista yhdeksästä".
"Onko hän vanhin?" kysyin minä.
"Ei", sanoi Traddles. "Vanhin on oikea kaunotar".
Hän näki, luullakseni, etten minä voinut olla tämän vastauksen suoruutta hymyilemättä; ja lisäsi, vähäinen hymy omilla avosydämisillä kasvoillaan:
"Ei tietysti niin, ettei minun Sofiani – sievä nimi, Copperfield, vai kuinka?"
"Sangen sievä!" sanoin minä.
"Ei tietysti niin, ettei Sofia myöskin olisi kaunis minun silmissäni ja jokaisen täytyisi, luullakseni, lukea häntä suloisinten tyttöjen joukkoon, mitkä milloinkaan ovat eläneet. Mutta kun sanon, että vanhin on oikea kaunotar, tarkoitan, että hän todella on – " hän näytti kuvaavan pilviä ilmassa molemmilla käsillänsä – "komea, näetkö", lausui Traddles voimakkaasti.
"Todella!" sanoin minä.
"Niin, minä vakuutan sinulle", lausui Traddles, "todesti jotakin varsin tavatonta! Koska hän, näetkö, on luotu seura-elämässä ihasteltavaksi, mutta heidän vähien varojensa vuoksi ei paljon saa nauttia tätä iloa, käy hän tietysti toisinaan hiukan närkkääksi ja vaativaiseksi. Sofia saattaa hänet hyvälle tuulelle taas!"
"Onko Sofia nuorin?" kysyin minä koetteeksi.
"Ei!" sanoi Traddles, leukaansa sivellen. "Molemmat nuorimmat ovat vaan yhdeksän ja kymmenen vuoden vanhat. Sofia kasvattaa heitä".
"Ehkä toinen järjestyksessä?" kysyin uudestaan.
"Ei", vastasi Traddles. "Sarah on toinen. Sarah on jollakin tapaa kipeä selästänsä, tyttö parka. Tauti katoo vähitellen, sanovat lääkärit, mutta sillä välin täytyy hänen maata vuoteen omana noin vuosi aikaa. Sofia hoitaa häntä. Sofia on neljäs".
"Elääkö äiti?" kysyin minä.
"Kyllä", vastasi Traddles, "hän elää. Hän on hyvin etevä nainen, mutta kostea paikkakunta ei ole sovelias hänen ruumiillensa ja – totta puhuen, hän ei voi enää käyttää jäseniänsä".
"Sepä onnetonta!" sanoin minä.
"Kovin surkeata, eikö ole?" vastasi Traddles. "Mutta, pelkältä kodilliselta kannalta katsoen, se ei ole niin paha, kuin se voisi olla, koska Sofia on astunut hänen sijaansa; Sofia on yhtä paljon äiti äidillensä, kuin yhdeksälle sisarukselleen".
Minä ihmettelin suuresti tämän nuoren ladyn hyviä avuja; ja rehellisesti tahtoen tehdä parastani estääkseni, että Traddles'in hyvää luontoa käytettäisiin väärin ja heidän yhteisen tulevaisuutensa vahingoksi, kysyin, kuinka Mr. Micawber jaksoi.
"Hän jaksaa varsin hyvin, Copperfield, kiitoksia paljon", lausui Traddles. "Minä en asu hänen luonansa tätä nykyä".
"Etkö?"
"En. Asia on se", sanoi Traddles kuiskaten, "että hän satunnaisten vastustensa vuoksi on muuttanut nimensä Mortimer'iksi eikä liiku ulkona ennenkuin pimeän tultua – ja silloin silmälaseilla. Kävivät ryöstämässä meillä hyyryn tähden. Mrs. Micawber oli niin kauheassa tilassa, etten todella juljennut olla nimeäni antamatta tuohon toiseen vekseliin, josta täällä puhuimme. Sinun on helppo arvata, Copperfield, kuinka hauskalta minusta tuntui, kun näin, että asia sen kautta suoritettiin ja Mrs. Micawber jälleen tointui".
"Hm!" sanoin minä.
"Ei niin, että hänen onneansa kesti kauan", jatkoi Traddles, "sillä, paha kyllä, kävivät viikon perästä uudestaan ryöstämässä. Se kukisti koko laitoksen. Minun on siitä saakka asuntonani ollut kaluineen hyyrätty huone, ja Mortimer'in on oltu hyvin piilossa. Minä toivon, ettet katso sitä itsekkäisyydeksi, Copperfield, jos mainitsen, että mäkläri vei pikkuisen, pyöreän, marmori-laikkaisen pöytäni ja Sofian kukka-ruukun sekä alustan?"
"Mikä ikävä seikka!" huudahdin minä suuttuneena.
"Se oli kova kiusta", sanoi Traddles, ruumistansa rytkyttäen, niinkuin ainakin, tätä lausetta käyttäessään. "Minä en kuitenkaan mainitse sitä soimatakseni heitä, vaan eräässä tarkoituksessa. Asia on, Copperfield, se, etten kyennyt ostamaan niitä takaisin siihen aikaan, kuin ne vietiin; ensiksi, koska mäkläri, jota aavisti, että minä halasin saada niitä, suunnattomasti koroitti niitten hintaa; ja toiseksi, koska minulla – ei ollut mitään rahaa. Nyt olen siitä asti pitänyt mäklärin puotia silmällä", lausui Traddles, suuresti iloiten salaisuudestaan. – "Se on Tottenham Court Road'in päässä, ja vihdoin olen tänään nähnyt, että ne ovat asetetut esiin myytäväksi. Minä olen vaan katsellut niitä kadun toiselta puolelta, sillä, jos hän näkisi minut, vaatisi hän äärettömiä niistä! Minun on nyt johtunut mieleeni, että, koska minulla tällä haavaa on rahaa, sinä ehkä suostuisit pyytämään, että sinun hyvä hoitajattaresi lähtisi minun kanssani puotiin – minun sopii näyttää se hänelle toisen kadun kulman takaa – ja ostaisi ne niin huokealla, kuin mahdollista, ikäänkuin itseänsä varten!"
Se ilo, jolla Traddles esitteli tätä tuumaa minulle, ja se vakuutus, joka hänellä oli sen tavattomasta sukkeluudesta, ovat mitä tuoreimpia seikkoja muistissani.
Minä vastasin hänelle, että vanha hoitajattareni mielihyvällä auttaisi häntä, ja että me kaikki kolme yhdessä astuisimme sotatanterelle, mutta yhdellä ehdolla. Tämä ehto oli juhlallinen päätös hänen puoleltaan, ettei hän enää lainaisi nimeänsä eikä mitään muuta Mr. Micawber'ille.
"Rakas Copperfield'ini", lausui Traddles, "minä olen jo tehnyt niin, koska rupesin ymmärtämään, etten ole ainoastaan ollut varomaton, vaan suorastaan tehnyt väärin Sofian suhteen. Jos kerta olen luvannut sen itselleni, ei ole enää mitään pelkoa; mutta minä olen aivan taipuvainen lupaamaan sitä sinullekin. Tuon ensimäisen onnettoman vekselin olen maksanut. Minä en epäile, että Mr. Micawber olisi maksanut sen, jos hän olisi voinut,