Unhotanko minä koskaan näitä oppitunteja! Nimeltä äitini valvoi niitä, mutta itse asiassa Mr. Murdstone ja hänen sisarensa, jotka aina olivat läsnä ja käyttivät niitä sopivana tilaisuutena, harjoittaaksensa äitiäni tuossa väärin niin kutsutussa lujuudessa, joka myrkytti meidän molempien elämämme. Minä luulen, että minä pidettiin kotona tätä tarkoitusta varten. Minä olin ollut kerkeä kyllä oppimaan ja taipusa tarpeeksi, kun äitini ja minä elimme itseksemme. Minä muistan himmeästi, kuinka opin aapiston hänen polvellansa. Vielä tänä päivänäkin, kun katselen aapiskirjan lihavia, mustia kirjaimia, näyttävät niitten muodon hämmennyttävä uuteus ja O'n ja Q'n ja S'n hupainen hyväluontoisuus ilmestyvän jälleen minun eteeni, niinkuin ne ilmestyivät silloin. Mutta ne eivät synnytä mitään inhoa tai vastenmielisyyttä. Päinvastoin tuntuu siltä, kuin olisin astunut jotakin kukkaispolkua myöden krokotiilikirjaan asti, ja kuin äitini lempeä ääni ja käytös olisivat ilahuttaneet minua koko matkan. Mutta niitä juhlallisia oppitunteja, jotka seurasivat edellisiä, niitä minä muistan rauhani kuolemaniskuksi ja jokapäiväiseksi raskaaksi, kurjaksi orjan työksi. Ne olivat kovin pitkät, kovin lukuisat, kovin ankarat – muutamat niistä ihan käsittämättömät minulle – ja tavallisesti ne hämmensivät minua yhtä paljon, kuin luullakseni äiti parkaani itseä.
Sallikaat minun muistuttaa mieleeni, kummoiset ne tavallisesti olivat ja palauttaa takaisin yksi aamupuoli.
Minä tulen aamiaisen jälkeen jokapäiväiseen vierashuoneesen. Minulla on muassani kirjani, harjoitusvihko ja krihvelitaulu. Äitini odottaa valmiina kirjoituspulpettinsa ääressä; mutta ei puoleksikaan niin valmiina, kuin Mr. Murdstone nojatuolissaan akkunan vieressä (vaikka hän on lukevinaan yhtä kirjaa) taikka kuin Miss Murdstone, joka istuu likellä äitiäni ja pujottelee teräshelmiä nauhaan. Jo yksistänsä näitten molempien näky vaikuttaa niin minuun, että rupeen tuntemaan, kuinka sanat, joita suurimmalla vaivalla olen saanut päähäni, pujahtavat kaikki tiehensä ja menevät minä en tiedä mihin. Olisi sivumennen hauska tietää, mihin ne menevät.
Minä ojennan ensimäisen kirjan äidilleni. Kenties se on joku kieli-oppi, kenties joku historia taikka maatiede. Minä luon viimeisen hukkuvan silmäyksen kirjan sivuihin, ennenkuin annan sen hänen käteensä, ja alan ääneen kilpajuoksijan kiiruulla, niin kauan kuin läksy vielä on muistissani. Minä hyppään yhden sanan yli. Mr. Murdstone katsahtaa ylös. Minä hyppään toisen sanan yli. Miss Murdstone katsahtaa ylös. Minä punastun, kompastelen puolen tusinan sanojen yli ja pysähdyn. Minä luulen, että äitini tahtoisi näyttää minulle kirjaa, jos hän tohtisi, mutta hän ei tohdi, vaan sanoo lempeästi: "Oi Davy, Davy!"
"No, Clara", sanoo Mr. Murdstone, "ole luja poikaa vastaan. Älä sano: 'oi Davy, Davy!' Se on lapsellista. Hän osaa läksynsä taikka hän ei osaa sitä".
"Hän ei osaa sitä", keskeyttää Miss Murdstone kammottavasti.
"Minä todella pelkään, ettei hän osaa", lausuu äitini.
"Teidän tulee siis, Clara", vastaa Miss Murdstone, "antaa hänelle kirja takaisin ja panna hänet vielä lukemaan sitä".
"Niin kyllä", sanoo äiti, "sitä minä aionkin tehdä, rakas Jan'eni. No,
Davy, koeta kerta vielä äläkä ole tylsä".
Minä noudatan käskyn ensimäistä osaa ja koetan kerran vielä, mutta minä en ole yhtä onnellinen, mitä toiseen tulee, sillä minä olen kovin tylsä. Minä kompastun ennen, kuin pääsen vanhaan paikkaan, semmoisessa kohdassa, jossa äsken osasin aivan hyvin, ja pysähdyn ajattelemaan. Mutta minun on mahdoton ajatella läksyäni. Minä ajattelen, montako kyynärää karikkaa on Miss Murdstone'n lakissa, taikka Mr. Murdstone'n yö-nutun hintaa, taikka jotakin muuta yhtä naurettavaa kysymystä, joka ei koske minuun ensinkään ja johon ei minulla itselläkään ole mitään halua kajota. Mr. Murdstone tekee maltittoman liikunnon, jota olen kauan aikaa odottanut. Miss Murdstone tekee samoin. Äitini katsoo nöyrästi heihin, sulkee kirjan ja panee sen syrjään, niinkuin jälkityöksi, johon minun täytyy ryhtyä, kun muista tehtävistäni olen päässyt.
Näitä jälkitöitä on pian kokonainen kasa, joka kasvaa, niinkuin vierivä lumipallo. Mitä paksummaksi se käy, sitä tylsemmäksi minä käyn. Minun tilani on niin toivoton, ja minä tunnen, että ryven semmoisessa tyhjäntäpöisyyden suossa, etten yritäkään enää päästä siitä pois, vaan antaun kokonaan kohtalooni. Ne epätoivon katseet, joita äitini ja minä luomme toisiimme, kun rupean takeltelemaan, ovat todella surkeat. Mutta paras kohtaus näillä kurjilla oppitunneilla tulee silloin, kuin äitini (siinä luulossa, ettei kukaan huomaa häntä) koettaa ohjata minua oikealle tielle huuliansa liikuttamalla. Samalla silmänräpäyksellä sanoo Miss Murdstone, joka on koko ajan maannut väijyksissä juuri tätä varten, varoittavalla äänellä: "Clara!"
Äitini säpsähtää, punehtuu ja hymyilee hiukan. Mr. Murdstone nousee ylös tuoliltansa, ottaa kirjan, paiskaa sen vasten silmiäni taikka lyö minua korvalla sillä ja taluttaa minut olkapäästäni ulos huoneesta.
Mutta sittenkin, kuin läksyt ovat suoritetut, on kaikkein pahin temppu jälellä hirvittävän lasku-esimerkin muodossa. Tämä on keksitty minua varten, ja Mr. Murdstone esittelee sitä suullisesti minulle, näin alkaen: "jos menen juustokauppiaan puotiin ja ostan viisi tuhatta kaksinkertaista Gloucester-juustoa puolella viidettä pennyllä kappaleelta puhtaassa rahassa" – tässä näen Miss Murdstone'n salaa sydämestään iloitsevan. Minä mietin näitä juustoja, mihinkään päätökseen pääsemättä taikka mitään selkoa saamatta, siksi kuin päivällis-aika tulee; tällä välin olen tehnyt täydellisen mulatin itsestäni sillä, että olen tahkonut lian krihvelitaulustani ihoni hikireikiin, ja saan nyt leipävipaleen avukseni juustojen suorittamisessa, ja minua katsotaan epäsuosioon joutuneeksi loppupuoleksi iltaa.
Minusta näyttää, näin kaukaa katsoen, kuin onneton lukemiseni tavallisesti olisi tapahtunut tällä tapaa. Minä olisin selvinnyt sangen hyvästi, jos olisin saanut olla ilman Murdstone'itta; mutta Murdstonit vaikuttivat minuun, niinkuin pari käärmettä, pikkuista lintu raukkaa lumotessaan. En silloinkaan, kuin suoritin aamupuolen tyydyttävästi, saavuttanut paljon muuta, kuin päivällisen; sillä Miss Murdstone ei voinut koskaan nähdä minua työtönnä, ja jos minä varomattomasti jollakin lailla osoitin, että olin joutava, huomautti hän veljeänsä siitä, sanoen: "rakas Clarani, ei mikään vedä työlle vertoja – pankaat poikanne tekemään jotakin;" josta seurasi, että minä kytkettiin heti johonkin uuteen työhön. Mitä huvituksiin muitten saman-ikäisten lasten kanssa tulee, oli minulla sangen vähä niitä; sillä Murdstone'in synkän jumaluus-opin mukaan olivat kaikki lapset joukko kyykäärmeen sikiöitä (vaikka kerta lapsi asetettiin Opetuslasten keskelle), jotka myrkyttivät toinen toistansa.
Luonnollinen seuraus tästä kohtelusta, jota luullakseni kesti noin kuusi kuukautta taikka enemmän, oli, että minä kävin äreäksi, unteloksi ja kankeapäiseksi. Suuresti vaikutti tähän, että huomasin, kuinka päivästä päivään yhä enemmän koettivat eroittaa ja vieroittaa minua äidistäni. Minä luulen, että olisin tylsynyt kokonaan, jollei yksi asia olisi ollut.
Se oli tämä. Isäni oli jättänyt jälkeensä vähäisen kokoelman kirjoja toiseen kerrokseen, pieneen huoneesen, johon minä pääsin (sillä se oli oman huoneeni vieressä) ja jota ei kukaan muu talossamme koskaan häirinnyt. Tästä siunatusta pikku huoneesta tulivat Roderick Random, Peregrine Pickle, Humphrey Clinker, Tom Jones, Wakefield'in Pappi, Don Quixote, Gil Blas ja Robinson Crusoe esiin, kunniakas joukko, seurustelemaan minun kanssani. Ne pitivät mielikuvitustani vireillä ja saattivat minua toivomaan jotakin parempaa ulkopuolella tätä paikkaa ja aikaa – ne ja Tuhat-yksi Yötä ja Sadut haltia-hengistä – eivätkä tehneet minulle mitään vahinkoa; sillä mitä pahaa hyvänsä niissä muutamissa oli, se ei vaikuttanut minuun; minä en tietänyt siitä mitään. Minua kummastuttaa nyt, kuinka minä kesken sitä, kuin mietiskelin ja tuumailin vaikeampia aineita, ehdin lukemaan näitä kirjoja, niinkuin tein. Minua ihmeyttää, kun ajattelen, kuinka koskaan pystyin lohduttamaan itseäni vähäisissä huolissani (jotka olivat suuret huolet minulle)