Sotilaskertomuksia
Kadoksissa
Onhan venäläinen varsin hauska ja miellyttävä, niin kauan kuin hän pysyy alallaan. Itämaalaiseksi hän onkin vallan erinomainen. Ainoastaan silloin kun hän rupeaa vaatimaan, että häntä kohdeltaisiin itäisimpänä länsimaisista kansoista, sen sijaan että hän on läntisin itämaisista, tuntuu hänessä rotuomituisuus, jota on kovin vaikea hallita. Hänen isäntänsä ei koskaan tiedä, mikä puoli hänen luonteestaan milloinkin puhkeaa ilmi.
Dirkovitsh oli venäläinen – oikea täysi venäläinen sanoi olevansa – joka näkyi ansainneen leipänsä palvelemalla upseerina jossain tsaarin kasakkarykmentissä ja toimimalla erään venäläisen sanomalehden kirjeenvaihtajana – lehden, jolla ei milloinkaan kahta kertaa ollut samaa nimeä. Hän oli komea, nuori itämaalainen, joka halusi kierrellä tuntemattomia seutuja, ja hänen tulonsa Intiaan ei ilmaissut minkäänlaista erityistä lähtöpaikkaa. Ei ainakaan yksikään elävä olento voinut väittää, että hän tuli Balkhin, Budukshanin, Chitralin, Belutshistanin tahi Nepaulin puolelta tahi mistään muualtakaan. Intian hallitus, ollen tavattoman hyvällä tuulella, määräsi, että häntä piti kohdella hyvin ja näyttää hänelle kaikki nähtävät paikat; niin hän sitten maleksi, puhuen huonosti englantia ja vielä huonommin ranskaa, paikasta toiseen, kunnes yhytti Hänen Majesteettinsa Valko-husaarit Peshanurin kaupungissa, joka on vuoristossa erään ahtaan, Khyber nimisen vuorisolan suulla. Epäilemättäkin hän oli upseeri, hänen rintaansa koristivat venäläiseen tapaan pienet emalji-ristit, ja puhelias hän oli, ja (vaikka eihän tämä oikeastaan kuulu hänen ansioihinsa) hänet oli julistettu voittamattomaksi Mustien Tyronien kilpajuojaksi, jotka kukin puolestaan ja yksissä tuumin olivat koettaneet kaikin voiminsa lämpimän whiskyn ja hunajan, konjakin ja jos jonkinmoisten alkoholisekoitusten avulla kaikessa vieraanvaraisuudessaan juoda hänet pöydän alle. Ja kun Mustat Tyronit, jotka ovat pelkkiä irlantilaisia, eivät saa vieraan päätä sekaisin, niin on tuo vieras varmaan ihmeen kestävä mies. Näin tuumivat Mustat Tyronit, mutta he olivatkin aina hurjapäistä ja itsepintaista joukkoa, ja he määräsivät nuorempia alipäälliköitä nelivuotisesta palvelusväestä valitsemaan viininsä. Väkevät olivat aina everstien ja majuri-valiokunnan hankittavat. Sellaista joukkoa saattoi kunnioittaa, mutta ei kiittää.
Valko-husaarit olivat yhtä tunnollisia juomiensa valinnassa kuin vihollista ahdistaessaan. Konjakin oli eräs kokenut eversti tarkastanut muutama vuosi Waterloon tappelun jälkeen. Siitä saakka se oli saanut seistä, ja se oli ostaessa ihmeellistä konjakkia. Tätä nestettä muistellessa Ylä-Burman teak-metsissä ja Irrawaddyn matalikoilla kuolevien miesten silmiin kihosi vesikarpalot. Ja erinomaista portviiniä heillä oli, ja samppanjaa, jonka merkistä ei ollut tietoa, sillä se kannettiin pöytään ilman leimaa, koska Valko-husaarit eivät suvainneet, että kukaan tiesi mistä tavara hankittiin. Upseeri, jonka toimena samppanjan valikoiminen oli, ei saanut tupakoida kuuteen viikkoon ennen valitsemista.
Tämä yksityisseikkain tarkka luetteleminen on tarpeellinen kuvattaessa tapausta, jolloin mainitut nesteet, samppanja, portviini ja ennen kaikkea konjakki – vihreätä ja valkoista ja keltaista likööriä lukuunottamatta – asetettiin Dirkovitshin yksin käytettäväksi, ja hänellä oli äärettömän hauska – hauskempi vielä kuin Mustien Tyronien parissa.
Mutta hän pysyi aina yhtä kiusallisen eurooppalaisena. Valko-husaarit olivat – "kalliit ystäväni", "kunnon sotatoverit". Tuntimäärät hän saattoi jutella siitä loistavasta tulevaisuudesta, mikä oli koittava Englannin ja Venäjän aseiden avulla, kun heidän tunteensa ja alueensa kulkevat rinnatusten, jolloin Aasian suuri sivistämistyö oli alkava. Tämä ei tyydyttänyt, sillä Aasiaa ei sivistytetä länsimaisen metodin mukaan. Aasia on liian suuri ja liian vanha. Naista, jolla on monta rakastajaa, et houkuttele toiselle toalle, ja Aasia on kaikkina aikoina ollut kiemailussaan pohjaton kuin papin säkki. Se ei koskaan käy pyhäkoulua eikä opi äänestämään muuten kuin miekka äänestyslippunaan.
Dirkovitsh tiesi sen kyllä niin hyvin kuin kuka tahansa, mutta häntä huvitti puhua erikoiskirjeenvaihtajana ja tekeytyä niin älykkääksi kuin suinkin. Väliin hän tahtoi viittaillen huomauttaa, hiukan vain, kasakka-sotnjastaan, joka nähtävästi oli jäänyt johonkin perukkaan oman onnensa nojaan. Hän oli saanut raataa kovasti Keski-Aasiassa ja ollut useammassa kahakassa ja ottelussa kuin tuskin kukaan hänen ikäisistään. Hän vältti oman etevämmyytensä esiintuomista, mutta oli hyvin valmis aina tilaisuuden tullen kehumaan Hänen Majesteettinsa Valko-husaarien ryhtiä, temppuja, univormua ja järjestystä. Ja kyllä siinä olikin ihailtava rykmentti. Kun rouva Durgan, Sir John Durgan vainaan leski, tuli heidän olopaikalleen ja vähän ajan kuluttua jok'ainoa messin mies oli kosinut häntä, ilmaisi hän yleisen mielipiteen hyvin sattuvasti, lausuessaan, että he kaikki olivat niin somia, että koska hän ei voinut ottaa heitä kaikkia, eversti ja majurit, jotka jo olivat naimisissa, siihen luettuina, ei hän tahtonut tyytyä yhteen ainoaankaan heistä. Siksipä hänet, ristiriitainen kun oli luonteeltaan, vihittiinkin eräälle jalkaväkeen kuuluvalle pienelle miehelle. Ja Valko-husaarit aikoivat panna suruharson hihaansa, mutta suostuivat kuitenkin menemään vihkiäisiin oikein miehissä ja täyttämään kirkon koko toisen sivustan, äänettömät nuhteet huulillaan. Hän oli petkuttanut heitä kaikkia, vanhimmasta komppanianpäälliköstä, Basset Holmerista, nuorimpaan upseeriin, Pikku Mildrediin saakka, joka olisi voinut antaa hänelle neljätuhatta vuodessa ja arvonimen. Hän oli "vicomte", ja hänen sotilaaksi tullessaan oli messi kehottanut häntä kernaammin menemään kaartiin, sillä husaarit olivat kaikki suurien maustekauppiasten ja vaatetehtailijoiden poikia, mutta Mildred pyysi hartaasti saada jäädä, ja hän käyttäytyi niin siivosti, että hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja hänestä tuli mies, joka oli paljon tärkeämpi kuin minkäänlainen "vicomte" koskaan voi olla.
Ainoat, jotka eivät kannattaneet yleistä mielipidettä husaarien suhteen, olivat muutamat tuhannet henkilöt toiselta puolen rajaa, juutalaisia sukuperältään, joita nimitettiin pataaneiksi. He olivat kerran virallisesti yhtyneet rykmenttiin, tuskin pariksi kymmeneksi minuutiksi, mutta yhtyminen, jonka kestäessä alituiseen sattui onnettomuuksia, herätti heissä ennakkoluuloja. Sanoivatpa he Valko-husaareja "paholaisen pojiksi" ynnä semmoisten henkilöjen pojiksi, joiden kanssa oli aivan mahdoton olla ihmisten seurassa. Kuitenkaan he eivät olleet niin paljon toisia ylempänä, että olisivat antaneet vastenmielisyytensä estää heitä täyttämästä rahapussinsa rykmentin kustannuksella. Rykmentillä oli karbiinipyssyjä – mainioita Martiini-karbiineja, jotka lennättivät kuulan tuhannen yardin päähän vihollisen leiriin ja olivat muutenkin mukavammat liikutella kuin pitkäpiippuiset pyssyt. Sentähden niitä haluttiinkin pitkin rajaa, ja koska kysyntä aina synnyttää tuotantoa, hankittiin niitä hengen uhalla ja maksuksi annettiin niitten paino lyötyä hopeaa – seitsemän ja puoli naulaa rupiita tahi kuusitoista puntaa ja jokunen shillinki, rupii alpari-kurssin mukaan. Öillä niitä veivät varkaat, jotka notkeina kuin käärmeet matelivat vatsallaan aivan vahtimiehen nenän alla; niitä katosi ihmeellisellä tavalla asetelineiltä, ja kuuman aikaan, kun kaikki ovet ja ikkunat olivat auki, hävisi niitä kuin tuhkaa tuuleen. Raja-asukkaat halusivat niitä omia perhekostojaan sekä sattuvia tapahtumia varten. Mutta pitkinä Pohjois-Intian kylminä talviöinä tapahtui varkauksia laajemmalti. Murhaajaliike vuoristossa on siihen aikaan vilkkaimmillaan, ja hinnat ovat korkealla. Rykmentin vahdit lisättiin ensin kaksin-, sitten kolminkertaisiksi. Husaari ei ole paljon milläänkään, jos ase katookin – hallitus saa antaa uuden – mutta se häntä harmittaa, että uni tulee häirityksi. Rykmentti oli hyvin suutuksissaan, ja eräskin varas, jonka onnistui lynkätä tiehensä, kantaa vielä tänäkin päivänä selviä jälkiä heidän vihastaan. Tämä tapaus lakkautti varkaudet vähäksi aikaa. Vahteja voitiin vähentää, ja rykmentti vietti aikansa poolo-urheilussa vallan odottamattomalla tuloksella, voittaen kaksi kertaa kolmesta koetuksesta lushkarien peljättävän Light Horse poolorykmentin, vaikka näillä oli neljä hevosta mieheen lyhyen ajan kilpailussa ja eräskin hindu-upseeri kiiti kuin salama yli tantereen.
Voiton kunniaksi he laittoivat päivälliset. Lushkarit saapuivat ja Dirkovitsh saapui mitä täydellisimmässä kasakkaupseerin univormussa, joka on väljä kuin yönuttu, ja esitettiin lushkareille. Dirkovitsh katseli heitä oikein täydellä silmällä. He olivat heikompia kuin husaarit, ja heidän käytöksensä ilmaisi reippautta ja sulavuutta, joka on Punjabin rajaväelle ja kepeälle hevosväelle ominaista. Se on opittava sekin, kuten virkaseikat ainakin; mutta päinvastoin kuin monet muut seikat ei se koskaan unohdu, vaan jää miehen ryhtiin kuolinpäivään saakka.
Valko-husaarien suuri hirsikattoinen messisali oli kerrassaan mielestä unohtumaton.