Sielu ilmestyi, jossa voimat olivat tasapainossa. Joskin hän rakasti yliaistillista totuutta, pelasti hän itsensä asettamalla sille vastapainoksi yleistajuisimman kaikista periaatteista, ehdottoman hyvyyden, joka hallitsee hallitsijoitakin ja tuomitsee tuomaritkin. Joskin hänen erittelynsä ja jäsentelynsä olivat yliaistillisia, niin tuki hän asemaansa ottamalla kuvansa aloilta, joita puhujat ja hieno puhekieli halveksivat, puhuen tammoista ja penikoista, ruukuista ja soppakauhoista, kokeista ja kuuluttajista, saviastiakaupoista, hevoslääkäreistä, teurastajista ja kalakauppiaista. Hän ei salli itsensä horjahtavan mihinkään yksipuolisuuteen, vaan on vakuutettu, että asioiden kummatkin puolet ovat oikeutetut ilmenemään hänen esityksessään. Hänen perusteensa ja hänen lauselmansa ovat täyspitoisia ja kokonaisen painokkaita. Niissä esiintyvät aina asioiden kummatkin puolet; vieläpä saavat ne kuin kädetkin itselleen, joilla ottaa ja omistaa omansa.
Jokainen suuri taiteilija on ollut suuri juuri yhdistämisvoimansa perusteella. Meidän voimamme on siirtyvä, vaihtuva, sanoisinko kuin kahden asian välikohdalla väilyvä. Meren rantaviiva, meri nähtynä rannalta, ranta mereltä; kahden toisiaan koskettavan metallin vaikutus, voimiemme elostuminen kohdatessamme tai erotessamme jostakin ystävästämme; kokemuksemme runollisesta luomiskyvystä, joka ei ole virkeimmillään kotona ollessamme tai matkustaessamme, vaan silloin kun siirrymme toisesta toiseen ja jota siirtymistä sentähden on taidolla viljeltävä kiihdykkeenä, jotta olisi elämällemme niin paljon vaihtuvaa taiterikasta pintapuolta kuin mahdollista; tällainen kahden aineen yht'aikainen vallitseminen selittäköön Platonkin voiman ja luonnon. Taide ilmaisee sen, mikä itsessään on yhtä ja ehyttä kokonaisuutta, herättämällä sen vaihtelevaisuuden eloon ja välkkeeseen. Järki pyrkii tuntemaan ykseyden ykseyttä; runous ilmaisee sen meille moninaisuuden avulla tai toisin sanoen, aina jonakin esineenä tai vertauskuvina. Platolla ovat kummatkin astiat vierellään, toisessa iäisyyden eetteriä, toisessa elämän värejä, ja käyttää hän alinomaa kumpaakin. Asia lueteltuna asian rinnalla kuten statistiikassa ja historiassa muodostaa ainoastaan tavaraluettelon. Asiat taas käytettyinä kielenä ja ilmaisukeinona omaavat ehtymättömän kiinnitysvoiman. Plato kääntää alinomaa esiin milloin toisen, milloin toisen puolen Jupiter-mitalia.
Ottaaksemme yhden esimerkin: – luonnonfilosofit olivat suunnitelleet kukin oman maailmanmuodostumisteoriansa, atoomiteorian, tuli-, liikunta-, henkiteorian, teorioja, luonteeltaan joko kemiallisia tai mekaanisia. Plato, matematiikan syvä tuntija ja luonnon lakien ja syiden tutkija, tuntee että nämä toisarvoisina syinä eivät semmoisinaan voi selittää maailman olemassaoloa, vaan ovat ainoastaan ikäänkuin ainehistoluetteloja. Luonnon tutkimuksen johdannoksi hän senvuoksi lausuu seuraavan oppisäännön: "Selittäkäämme syy, mikä sai korkeimman järjestäjän luomaan ja muodostamaan maailman. Hän oli hyvä, ja ken on hyvä, hänessä ei ole jälkeäkään kateudesta. Ilman kateutta kun hän oli, tahtoi hän että kaikki oleva ja kaikki olevat niin paljo kuin mahdollista olisivat hänen kaltaisiansa. Ken tahansa viisaitten miesten ohjaamana myöntää tämän maailman synnyn ja perustamisen alkusyyksi, hän on totuudessa." "Kaikki oleva on olemassa hyvyyden vuoksi, ja on hyvyys kaiken kauniin alkusyynä." Tämä oppisääntö elähyttää ja antaa hengen hänen filosofialleen.
Tämä yhdistämisvoima, joka on ominaista hänen hengenlaadulleen, ilmenee kaikissa hänen luonnonlahjoissaan. Jokaisessa monipuolisessa nerossa tapaamme lahjoja, jotka varsin luontevasti mukauvat ja sointuvat toisiinsa elävässä henkilössä, mutta jotka kuvauksessa näyttävät yhteensoveltumattomilta. Platon henki ei ole esitettävissä minkään kiinalaisen luettelon avulla, vaan tarvitaan häntä käsittämään alkuperäinen mieli, joka tajuaa hänet hänen alkuluontoisten voimainsa elävässä työskentelyssä. Vapain, rajattomin antautuminen on hänessä yhtyneenä geometrin tarkkuuteen. Hänen rohkea mielikuvituksensa sallii hänen sitä varmemmin käydä käsiksi tosiasioihin, samoinkuin korkeimmalle lentävällä linnulla on lujimmat siipiluut. Hänen patriisista hienouttaan ja hänen sisäistä hioutumistaan, jota kärjistää niin terävä ironia, että se pistää ja lyö rammaksi, kaunistaa kukoistavin terveys ja voimakkain ruumiinrakennus. Tai kuten vanha lauselma sanoo: "Jos Jupiter astuisi maan päälle, puhuisi hän kuten Plato."
Tämän hienon ylhäisen sävyn ohella on useitten hänen teostensa suorana tarkoitusperänä ja kaikkienkin niiden pohjasävynä jonkinmoinen vakavuus, joka "Tasavallassa", ja "Phaidonissa" kohoo hartaudeksi. Häntä on syytetty, että hän olisi tekeytynyt sairaaksi Sokrateen viimeisinä elinpäivinä. Mutta näiltä ajoilta säilyneet kaskut todistavat hänen miehekästä esiintymistään kansan edessä mestarinsa puolesta, koskapa kansankokouksen vimmaisa kirkunakin Platoa vastaan on säilynyt kertomuksissa; ja se kiivaus kansanvaltaista hallitusmuotoa vastaan, joka ilmenee useissa hänen teoksissaan, todistaa persoonallista suuttumusta. Hän on vilpittömän rehellinen, ja hänessä elää synnynnäinen kunnioitus oikeutta ja kunniaa kohtaan ja ihmisellisyys, joka tekee hänen suvaitsevaiseksi kansan taikauskoisuudellekin. Lisättäköön tähän, että hän uskoo, että runous, profeetallinen voima ja kaikki korkein tieto ovat lähtöisin viisaudesta, joka ei ole ihmisen hallittavissa, ja että jumalat eivät työskentele filosofisten perusteitten mukaan, vaan tekevät ihmeelliset tekonsa ikäänkuin jossain taivaallisessa houreessa. Istuen näillä siivekkäillä ratsuillaan liitää hän pimeyden valtakunnat, käy siellä, minne ei ihmisliha voi astua; hän näkee sielut tuskassaan, hän kuulee viimeisen tuomion humun, hän näkee rankaisevan sielunvaelluksen ja kohtalottaret kehrinpuineen ja saksineen ja kuulee heidän värttinäinsä huumaavan hurinan.
Mutta ikinä ei hänen valppautensa pettänyt häntä. Voisi sanoa, että hän on lukenut kirjoitukset Busyranen porteilla: – "Ole uljas!" ja toisella portilla – "Ole uljas, uljas, aina uljas!" ja sitte pysähtynyt miettien kolmannella portilla: "Älä ole liika uljas." Hänen voimansa on kuin lentävän tähden äkillisyys ja hänen malttavaisuutensa kuin tämän tähden pysyminen tarkalla täydellisellä radallaan – niin erinomainen on hänen kreikkalainen rakkautensa sopusuhtaiseen rajoittaumiseen ja hänen määrittelytaitonsa. Logaritmeja lukiessaan ei ihminen ole sen varmempi kuin seuratessaan Platoa hänen lennossaan. Mikään ei ole kylmempi kuin hänen päänsä hänen mielikuvituksensa salamain leikkiessä yli taivaan. Hänen ajatusrakenteensa on valmis, ennenkuin hän esittää sen lukijalleen, ja hänen esityksensä vilisee oikean kirjallisuudenmestarin yllätyksiä. Hänellä on rikkaus, joka varustaa hänet kulloinkin tarvittavalla aseella. Niinkuin ei rikas mies kanna päällään useampia pukuja eikä aja useammalla hevosella eikä istu useammassa huoneessa kuin köyhäkään, – vaan on hänellä kulloinkin juuri se puku tai ne vaunut tai se työase, joka on hetken ja tarpeen vaatima, samoin Plato runsaudessaan ei koskaan ole sidottu tai estetty sanonnassaan, vaan on hänellä aina käytettävänään oikea sana. Eipä tosiaankaan ole koko järjen asevarastossa asetta, joka ei olisi hänen käytettävänään ja jota hän ei käyttäisi – eepillinen esitys, erittelevä kyky, profeetallinen huumaus, välitön aavistava näkemys, tuudittava soinnukkuus, iva, katkera pilkka, aina jokapäiväisyyksiin ja kohteliaisuuksiin asti. Hänen selityksensä ovat runoutta, ja hänen kompasanansa selittävät. Sokrateen vertaus kätilötoimestaan ajatuksen esille päästämisessä on hyvää filosofiaa, ja hänen arvostelunsa Gorgiaassa puhetaidosta, että se on "kokkitaituruutta" ja "liehakoimistaidetta", on yhä vieläkin omiansa kirkastamaan käsitystämme siitä. Mikään puhuja ei voi vaikutuksessa kilpailla sen kanssa, joka osaa antaa sattuvia pilkkanimiä.
Millä hillinnällä ja maltilla hän aseitaan käyttää, ja mitenkä osaakaan hän heikentää ukkosensa jyrinää! Hän on suopean auliisti antanut hovimiehelle ja porvarille kaikki aseet, joita voi käyttää kouluja ja oppineisuutta vastaan: