"Lucia! Lucia!" huudahdin minä, "taivaan tähden sano minulle, mitä nuo ryövärit aikovat sinulle tehdä. Sano se minulle, Lucia, sano."
"Minun ei pitäisi sanoa sitä sinulle, Etienne, sillä sinusta se tuntuu pahemmalta kuin mitä se itse asiassa on. Mutta teen sen kumminkin, jotta et luulisi sen olevan jotain vieläkin pahempaa. Presidentti on määrännyt, että toinen korvistani on leikattava ollakseni ainiaaksi merkitty, sentähden että olen rakastanut ranskalaista."
Hänen korvansa! Tuo pieni rakas korva, jota niin usein olin suudellut. Koettelin kädellä hänen sametin pehmeää korvalehteään, tullakseni vakuutetuksi, ettei tätä pyhäinhäväistystä oltu vielä tehty. Vannon, että vain ruumiini yli he voisivat päästä käsiksi tähän korvaan. – "Älä välitä siitä, Etienne – mutta olen kuitenkin iloinen, että hiukkasen välität."
"Ne eivät tule sinuun koskemaan – nuo pirut."
"Toivon vielä, Etienne. Lorenzo on siellä. Hän vaikeni, kun tuomioni julistettiin, mutta hän on varmasti puhunut puolestani, sittenkuin minut oli viety pois."
Niin onkin. Kuulin hänen puhuvan.
"Hän on varmaankin pehmittänyt heidän sydämensä."
Tiesin, ettei niin ollut, mutta kuinka olisin voinut sanoa sitä hänelle? Ja kuitenkin olisin hyvin voinut sen tehdä, sillä naisen varmalla vaistolla hän arvasi sen vaikenemisestani.
"He eivät tahtoneet kuulla häntä! Älä pelkää sitä kertoa minulle, rakas! Sinä saat nähdä, että ansaitsen urhoollisen soturin rakkauden. Missä Lorenzo nyt on?"
"Hän poistui salista."
"Silloin on hän varmasti poistunut koko palatsista."
"Niin luulen."
"Hän on jättänyt minut oman onneni nojaan. Etienne! He tulevat!"
Kuulin tosiaankin etäältä askeleita ja avainten helinää. Miksi he nyt tulivat, kun ei kerran ollut muita vankeja tuotavana oikeuden eteen? He tulivat siis täyttämään rakastetulleni tuomittua hirmuista rangaistusta! Seisoin Lucian ja oven välissä ja tunsin jäsenissäni leijonan voimat. Ennen työntäisin talon nurin kuin sallisin heidän koskea Luciaan.
"Mene takaisin! Mene takaisin", huusi hän, "ne tappavat sinut, Etienne.
Minun henkeni ei ole vaarassa. Rakkautesi tähden, mene takaisin, Etienne. Ei se ole mitään. En päästä ääntäkään. Et tiedä siitä mitään, ennenkuin se on jo ohi."
Hän painiskeli kanssani, tuo hento olento, ja jollain ihmeellisellä voimalla veti hän minut aukon luokse. Mutta päähäni pälkähti salaman nopea ajatus.
"Me voimme pelastua", kuiskasin minä. "Tee nopeasti ja vastustelematta mitä käsken. Mene minun koppiini. Nopeasti!"
Työnsin hänet aukon läpi ja autoin häntä asettamaan laudat paikoilleen. Olin ottanut hänen viittansa. Sen kietaisin ympärilleni ja ryömin kopin pimeimpään nurkkaan. Siellä makasin, kun ovi aukeni, ja useita miehiä tuli sisään. Olin päätellyt, ettei heillä ollut lyhtyä mukanaan, koska he eivät sitä ennenkään olleet käyttäneet. Heidän silmissään minä näytin mustalta möhkäleeltä maatessani siinä nurkassa.
"Tänne valoa", sanoi eräs miehistä. – "Ei, ei, piru vieköön!", huusi raaka ääni, josta tunsit Matteo-roiston. "Tämä on pilaa, josta minä en pidä, ja kuta enemmän sitä tuumailen, sen vähemmin minua haluttaa sitä tehdä. Olen hyvin pahoillani, Signora, mutta tuomioistuimen käskyä täyty; noudattaa."
Ensimmäinen ajatukseni oli ponnahtaa ylös ja syöksyä ulos avonaisesta ovesta. Mutta mitä se Luciaa hyödyttäisi! Edellyttäen, että pääsisin pakoon, olisi hän heidän vallassaan, kunnes tulisin takaisin avun kera, sillä yksin en voinut häntä pelastaa. Kaikki tämä välähti salaman nopeudella päässäni ja tulin siihen johtopäätökseen, että ainoa keino oli maata hiljaa, odottaa mitä tuleman piti ja antautua kohtalon huomaan. Miehen karkea käsi kopeloitsi tukassani – tukassani, jota vain naisen käsi oli kosketellut. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän tarttunut korvaani, ja väristys, ikäänkuin jos minua olisi poltettu tulisella raudalla, kulki ruumiini läpi. Purin huuliani voidakseni olla huutamatta ja tunsin veren vuotavan pitkin niskaani ja selkääni.
"Kas niin! Tattis taivaalle, että se on ohi", sanoi mies taputtaen minua ystävällisesti poskelle. "Olette ollut urhea tyttö, signora, sen voin teistä sanoa, mutta toivoisin, että teillä olisi ollut parempi maku kuin rakastua ranskalaiseen. Saatte kiittää häntä ettekä minua siitä, mitä minun on nyt täytynyt teille tehdä."
Mitäpä saatoin tehdä muuta kuin maata aivan hiljaa ja kiristellä hampaitani avuttomuudessani. Samalla kuitenkin lievensi tuskaani ja raivoani se ajatus, että olin kärsinyt naisen puolesta, jota rakastin. Miesten tapa aina on sanoa naisille, että he mielellään kärsisivät mitä tuskaa tahansa heidän tähtensä; mutta minun etuoikeutenani oli näyttää, etten ollut luvannut enempää kuin saatoin täyttää. Ajattelin myös, kuinka jalona tekoani pidettäisiin, kun tämä tapaus kerran tulisi tunnetuksi, ja kuinka ylpeitä Conflansin husaarit tulisivat olemaan everstistään. Nämä ajatukset auttoivat minua kärsimään hiljaa, veren lakkaamatta virratessa niskaani pitkin ja tipahdellessa kivilattialle.
Mutta veren tipahteleminen oli vähällä saattaa minut turmioon.
"Hänestä vuotaa vahvasti verta", sanoi eräs miehistä. "Parasta on, että haet haavurin, muuten löydät hänet huomenna kuolleena."
"Hän makaa aivan hiljaa, eikä ole suutansa avannut", sanoi toinen.
"Säikähdys on tappanut hänet."
"Joutavia, nuori nainen ei kuole niinkään helposti", arveli Matteo. "Olen sitä paitsi leikannut vain pienen palasen; pääasiahan on, että tuomioistuimen merkki on häneen tosiaan lyöty. Nouskaa ylös, signora, nouskaa ylös!"
Hän tarttui hartioihini ja sydämeni lakkasi lyömästä pelosta, että hän tuntisi olkaimet viitan alla.
"Kuinka on laitanne?" kysyi hän. En vastannut mitään. – "Piru vieköön, toivoisinpa, että olisin tässä miehen, enkä naisen kanssa tekemisissä, vaikka hän onkin Venetsian kaunein nainen", lausui gondolinohjaaja. "Tänne Nicola, lainaa minulle nenäliinaasi ja tuo valoa."
Kaikki oli menetetty. Pahin oli tapahtunut. Ei mikään minua voinut pelastaa. Makasin yhä kokoon kyyristyneenä nurkassani, mutta jokainen lihas ruumiissani oli jännitetty kuten villillä kissalla, joka on valmis hyppäämään. Jos minun olisi kuoltava, olin päättänyt, että kuolemani piti olla elämäni arvoinen.
Yksi miehistä oli mennyt hakemaan lyhtyä, Matteo koetti nenäliinalla saada verenvuodon pysähtymään; tuossa tuokiossa olisi salaisuuteni keksitty, mutta äkkiä nousi Matteo pystyyn jääden liikkumattomana seisomaan. Samassa silmänräpäyksessä kuulin sekavaa äänten sorinaa pääni yläpuolella olevan ikkunan luota. Airojen kitinä yhtyi ihmisääniin. Sitten koputettiin ulko-ovelle, ja peloittava ääni jymisi: "Aukaiskaa! Aukaiskaa keisarin nimessä!"
Keisari! Kuten pahat henget pötkivät pakoon pyhimyksen nimeä mainittaessa, niin kiiruhtivat nyt säikähtynein huudahduksin Matteo, palvelijat, hovimestari, miehet, koko ryövärijoukko pakoon tämän sanan kuullessaan. Laukaus pamahti, sitten kirveen isku, ja ovi murrettiin auki. Käytävästä kuului sitten aseitten helinää ja ranskalaisten sotamiesten huutoja. Seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi eräs heistä portaita alas ja syöksyi suoraan koppiini. "Lucia!" huudahti hän. "Lucia!" Hän seisoi himmeässä valossa, hengästyneenä ja kykenemättä puhumaan. Lopulta hän virkkoi: "Enkö ole näyttänyt sinulle, kuinka suuresti sinua rakastan? Saatoinko enempää tehdä todistaakseni sen sinulle? Olen kavaltanut maani, olen rikkonut valani, olen syössyt ystäväni onnettomuuteen ja pannut henkeni alttiiksi sinut vapauttaakseni."
Se oli nuori Lorenzo Loredan, rakastaja, jonka olin lyönyt laudalta. Minun kävi häntä sääliksi tällä hetkellä; mutta kukin on itseään