Illalla koetti Pavel pysyä valveilla, voidakseen vartioida aarrettaan. Hän rukoili toisen "isä-meidän" toisensa perästä manatakseen pahojahenkiä loitos. Kaikesta huolimatta hän vaipui kuitenkin uneen ja kun hän heräsi seuraavana aamuna, oli Vinskan ennustus käynyt toteen – saappaat olivat kadonneet.
IV
Pavel ei maininnut sanallakaan onnettomuudestaan kenellekään. Kun Vinska veitikkamaisesti hymyillen kysyi saappaita, viritti poika häntä kohti sellaisen iskun, että tyttö juoksi huutaen pakoon. Koulutovereinsa kysymyksistä hän niinikään suoriutui nyrkeillään. Pahimpaan pulaan joutui Arnost, joka siitä syystä kävi valittamassa opettajalle. Siellä hän ei kuitenkaan voittanut mitään, sillä opettajan omituisuuksiin kuului että kaikki hänen oppilaittensa toisiaansyyttelemiset kaikuivat kuuroille korville. Viikon päästä ei Pavelia enää nähty koulussa; hän meni vapaaehtoisesti tehtaaseen ja työskenteli siellä aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Useita kertoja lähetti opettaja hänelle käskyn tulla jälleen kouluun, mutta kun siitä ei ollut apua, meni hän vihdoin itse omassa persoonassaan Virgilin asuntoon poikaa hakemaan. Paimenen vaimo otti hänet vastaan äänekkäillä valituksilla ennenkuin opettaja ennätti sanoa halaistua sanaa. Viiden minuutin päästä tuntui opettajasta kuin hän olisi seisonut tippuvan räystään alla, mutta vesipisarain asemesta putoili täällä haulia. Hänen väsynyt ja särkevä päänsä oli mennä aivan sekaisin.
Vaimo huusi Jumalaa ja kaikkia pyhimyksiä todistamaan heidän kärsimyksistään. Ei, hän ei ollut voinut aavistaa minkä ristin otti hartioilleen suostuessaan ottamaan luokseen hirtetyn miehen ja kuritushuoneessa olevan vaimon lapsen. Paljo hän oli elämänsä aikana nähnyt, mutta ei mitään niin kelvotonta kuin tuo poika. Jokainen sana, minkä se puhuu, on petosta ja valetta. Eikö hän ollut kertonut sitäkin, että hänen hoitajansa koettivat estää häntä koulua käymästä ja että he pidättivät hänen viikkopalkkansa, jonka hän tehtaalla ansaitsee?
Ja kauhun valtaamana lisäsi hän, ilkeät silmät selällään ja katse merkitsevästi vieraaseen iskettynä:
"Ja eikö hän puhu aivan toisellaisistakin ihmisistä kuin meistä raukoista – kunnioituksella sanoen julmia juttuja?"
Opettaja veti esiin nenäliinansa, painaen sillä paljasta päälakeaan. Hän tunsi ne huhut, jotka hänestä liikkuivat; toisinaan ne häntä harmittivat, toisinaan huvittivat siinä määrässä, että hänen teki mieli antaa niiden uskottavaisuudelle vain yllykettä. Tänään ne taasen harmittivat ja hän teki ehkäisevän kädenliikkeen:
"Vait, vait! Pitäkää suunne kiinni!"
"Oi pyhä neitsyt, minäkö!" huusi vaimo. "Minä en puhu enää sanaakaan, ennemmin puren kieleni poikki… Sanon ainoastaan ettei teidän, herra opettaja, pitäisi enää rahtuakaan välittää tuosta lurjuksesta… Ja ne kauniit saappaat! Kahta päivääkään ne eivät olleet hänen hallussaan."
"Vai niin, missä ne sitte ovat?"
Virgilova (näin häntä kylässä nimitettiin) syyti suustaan uuden sanatulvan: "Mihinkä saappaat ovat joutuneet, sitä voi herra opettaja kysyä juutalaiselta, jolle poika ne möi. Juutalainen tietysti kieltää koko asian." Hän huusi tämän kaiken niin kimakalla äänellä, että Habrecht aivan kuurona ja korviaan pidellen poistui hökkelistä. Muutaman askeleen päässä hän kuitenkin pysähtyi, kääntyi ympäri ja käski vaimon ehdottomasti lähettämään Pavelin seuraavana aamuna kouluun. Hän lupasi toimittaa asian ja teki sen siten, että illalla kertoi Pavelille opettajan käyneen siellä ja jyrkästi kieltäneen hänen enää tulemasta silmiensä eteen.
Varotus oli tarpeeton, Pavel väisti ilman sitäkin jo sadan askeleen päässä opettajan tieltä syrjään. Vinskaa hän sitä vastoin seurasi uskollisesti ja totteli häntä kuin vihainen koira, joka on herraansa tyytymätön, aina uppiniskainen, mutta kuitenkin aina alistuva. Tytön tahto täyttyi kaikessa: Pavel juoksi hänen asioitaan, hänelle hän varasti puita metsästä ja munia talonpoikien ladoista. Vinska ymmärsi pitää hänet kokonaan vallassaan.
Ja kaiken tämän ohessa, mitä Pavel muuten toimittikin ja minne menikin – yhtä asiaa ei hän milloinkaan unohtanut, erästä kierrosta ei milloinkaan jättänyt tekemättä. Jokainoa päivä hän saapui linnanpuutarhan portille, katseli sieltä pihaan ja tähysteli rakennuksen ikkunoihin. Alussa toivonsekaisen kaipuun kannustamana, sittemmin, kun toivo vähitellen sammui, pelkästä tottumuksesta.
Eräänä kauniina toukokuun iltapäivänä, tullessaan taasen tavalliselle vartiopaikalleen, hän näki puutarhanportin suureksi hämmästyksekseen selki seljällään. Sisäänkäytävän pylväiden luona oli paroonittaren ajopelit, katolliset vaunut, joiden eteen oli valjastettu pari lihavaa, täplikästä kimoa. Palvelijakunta hyöri kumarrellen ja niijaillen vaunujen ympärillä, joiden taakse oli kapsäkki kiinnitetty. Nyt sulettiin vaunujen ovet, lakeija hyppäsi kuskin viereen, raskas kapsäkki huojahti vietereillä ja ajopelit läksivät liikkeelle. Ne kaarsivat hiljaista ravia pihan läpi, kääntyivät hitaasti portinkulmauksessa ja vierivät kylätielle. Pavel heitti pikaisen silmäyksen ohikiitävien vaunujen ikkunasta sisään ja pysähtyi äkkiä kuin soaistuna. Hän painoi kasvoina muuria vasten, sulki silmänsä ja näki kuitenkin, näki suletuinkin silmin selvästi mitä äsken oli nähnyt avoimin – paroonitar ei ollut yksin ihmeteltävissä vaunuissaan, vaan hänen vieressään istui pieni, kauniisti puettu neiti, päässään pieni hatunhattara. Kasvot olivat tutut – Miladan kasvot, vaikka posket niin pyöreät ja rusottavat, ettei hänen sisarellaan milloinkaan ennen sellaisia.
Äkkiä oikasihe poika ja alkoi juosta rajusti vaunujen jälestä. Ne olivat juuri tehneet käännöksen ja vierivät nyt jarrun hillitseminä aivan hitaasti linnanvuoren rinnettä alas. Pavel juoksi suoraan vihreän niityn poikki, ennätti tielle ennen vaunuja ja odotti tiepuolessa sykkivin sydämin. Ajopelit lähestyivät kitisten ja ratisten, poika kurottautui, kurkisti vaunujen sisään ja huomasi siellä istuvan saman rakastettavan olennon kuin äskenkin. Nytpä hänkin tuli huomatuksi ja korviinsa kaikui Miladan riemukas huuto: "Pavel, Pavel!" Pieni tyttö heittäytyi vaununikkunaa vasten sellaisella innolla, että ruutu sälähti kappaleiksi. Samassa pysähtyivät vaunut ja palvelija yritti laskeutumaan kuskilaudalta. Äkkiä komensi paroonitar: "Istukaa paikoillanne, eteenpäin; ajakaa poika tiehensä!" Piiska vingahti Pavelin korvien ympärillä ja vaunujen sisästä kuului äänekkäitä tuskanhuutoja … niiden lomassa vakavaa, lempeää puhuttelua. – Pavel näki että vanha rouva oli vetänyt lapsen puoleensa ja että tyttö itki hänen sylissään. Tuo itku meni hänen luittensa ja ytimiensä läpi, tuon itkun pitää tauvota, hänen pitää tehdä siitä loppu.
Ja niin hän yhtäkkiä remahti raikkaaseen, vallattomaan nauruun ja alkoi, pysyttäytyen sopivan matkan päässä kuskin piiskasta, tehdä kömpelöitä kuperkeikkoja ja hyppyjä minkä kerkesi. Kun hän vihdoin hengästyneenä herkesi kujeilustaan, alkoi hän nauraa tyttöselle, tehden jos jonkinlaisia eleitä, kunnes sisar purskahti iloiseen nauruun. Oi, kuinka hänen sydämensä sykähti, kuullessaan taas kerran hänen rakkaan naurunsa.
Vaunut loittonivat yhä kauvemmas.
Pavel ei enää juossut eikä hyppinyt. Hän astui hitaasti eteenpäin, ja saapuessaan suuren vuoren juurelle, näkyivät kimot jo ennättäneen sen kukkulalle. Vaivaloisesti nousi poika rinnettä ylös ja vaipui sinne päästyään maahan tykkivin ohimoin, punerva valohuikasu kuumeisissa silmissään. Edessään levittihe auringonvalossa välkkyvä tasanko ja tuolla kaukana oli kaupunki, jonka jotkut yksityiset rakennukset hohtivat lumivalkoisilta ja kirkontornien kullatut huiput tuikkivat kuin tähdet keskipäivän sinisellä taivaalla. Kaupunkiin johtava tie pujottelihe kiemuroiden vihreiden vainioiden halki ja tiellä vieri musta pilkku, jota Pavel seurasi katseillaan niin innokkaasti, kuin hänen sielunsa autuus olisi riippunut siitä, ettei se häipyisi näkyvistä. Kun vihdoin kuitenkin kävi niin, kun pieni pilkku katosi niittyjen varjoon eikä enää uudelleen ilmaantunut, heittäytyi Pavel pitkäkseen maahan ja jäi makaamaan liikkumattomana kuin kuollut… Hänen sisarestaan oli tullut neiti ja hän oli lähtenyt kaupunkiin. Kun Pavel tästälähtien kulkee puutarhanportin ohi, ei hänen enää kannata sisään kurkistaa.
Katkeralta