"Minulla ei ole paljon kerrottavaa", Paavali sanoi, "mutta entistä oloaan ei ihminen kuitenkaan koskaan unohda. Jos sen poistaakin luotaan ja luuleekin jo olevansa siitä vapaa, niin se kuitenkin äkkiä taas ilmestyy ja tervehtii meitä kuin vanha tuttava. Jos sammakko kerran joutuu puuhun, niin se kuitenkin aina hyppää takaisin ropakkoonsa".
"Muisto ei anna kuolettaa itseänsä, eikö niin!" sairas huudahti. "Minä en saata nukkua enää. Kerro minulle nuoruudestasi ja kuinka sinä tulit kristityksi. Kun kaksi miestä kauvan on yhdessä kulkenut samaa tietä ja eron hetki lähenee, niin kysyyhän toinen toisen syntyperää ja nimeä".
Paavali tuijotti hetkisen eteensä päin, sen jälkeen hän alkoi puhua:
"Menanderiksi, Herophilon pojaksi ikäiseni muinoin sanoivat minua. Muuten en enää todellakaan paljoa muista nuoruudestani, sillä olenhan sinulle sanonut, että jo aikoja sitten olen kieltäynyt ajattelemasta maailmaa. Sille, joka heittää pois jonkin esineen, mutta säilyttää esineen aatteen, sille jääpi…"
"Tuohan soipi Platonilta", Stephano naurahti.
"Tänäpänä palaa koko pakanallinen hulluus minuun takaisin", Paavali huudahti. "Niin, minä olen tuntenut hänet ja olen usein ajatellut, että hänen ja meidän Vapahtajamme kasvot lienevät olleet yhdenmuotoiset!"
"Kumminkin ainoastaan samassa määrin kuin kaunis laulu on verrattuna enkelien ääneen", Stephano vastasi eväten. "Se, joka vaipuu filosofien järjestelmihin…"
"Niin pitkälle en ole oikeastaan koskaan ehtinyt", Paavali vakuutti. "Tietysti minun täytyi oppia koko tavallinen sivistyksen määrä: grammatiikkaa, rhetoriikkaa, dialektiikkaa ja musiikkia…"
"Ja aritmetiikkaa, geometriaa ja astronomiaa", Stephano täydensi.
"Näitä jälkimmäisiä on jo muutamia vuosia sitten ruvettu jättämään oppineiden asiaksi", Paavali jatkoi, "enkä minä koskaan ollut erittäin opinhaluinen. Rhetorin koulussa jäin ikäisiäni paljoa jäljemmäksi, ja siitä, että Platoni oli minulle rakas, saan kiittää athenalaista paidonomia, jota kunnian-arvoista miestä isämme piti meitä opettamassa".
"Sanovat isäsi olleen suuren kauppaherran", sairas häntä keskeytti. "Ethän kuitenkaan liene sen rikkaan Herophilon poika, jonka asioita tuo kelpo juutalainen Urbib Antiokhiassa ajoi?"
"Saman, saman", Paavali vastasi ja katseli ujostellen maahan. "Meidän taloutemme oli melkein kuninkaallinen, sitä en tahdo kieltää, ja synnillinen oli orjiemme paljous. Kun jälleen ajattelen sitä turhuutta, josta isäni oli huolta pidettävä, niin huumaa päätäni. Hänen omanansa oli kaksikymmentä merilaivaa Eunoston satamassa ja kahdeksankymmentä Niili-venettä Mareotis järvellä. Kokonainen kaupunki köyhiä olisi saattanut elää ainoastaan siitä tulosta, jonka papyrustehtaat tuottivat; vaan me tarvitsimme tulomme muihin tarkoituksiin! Kyrenealaiset ratsumme söivät marmoritalleissa ja se suuri pylvässali, johonka isäni ystävät kokoontuivat, oli temppelin kaltainen. Mutta katsoppas, kuinka maailma taas valtaa meidät, kun sitä vaan ajattelemme. Antakaamme kuitenkin menneiden aikojen olla olollansa! – Minun pitää kai kuitenkin kertoa enemmän? No olkoon menneksi! Lapsuuteni ikä kului samaan tapaan kuin tuhansien muidenkin rikasten porvarien poikain; äitini vaan oli kai erittäin kaunis ja rakas ja hyvä kuin enkeli".
"Jokaiselle lapselle on oma äitinsä paras äiti", jupisi sairas.
"Sellainen oli ainakin minun äitini minulle!" Paavali huudahti. "Ja kuitenkin hän oli vain pakana. Häneltä sain aina ystävällisen sanan, rakkautta puhuvan katseen silloin, kun isäni minua loukkasi ankaralla moitteellansa. Ja vähä minussa täisikin olla kiitettävää. Oppiminen kävi minulle oikein raskaaksi, ja jos olisinkin koulussa saanut jotakin parempaa aikaan, niin sitä kuitenkin tuskin olisi pidetty minkään arvoisena, sillä veljeni Apollonio, joka oli noin vuotta nuorempi kuin minä, oppi vaikealtakin niinkuin leikillä, eikä dialektisissa väitösharjoituksissa ollut melkein ketään rhetoria koko Aleksandriassa, joka olisi vetänyt hänelle vertoja. Ei mikään järjestelmä ollut hänelle outo, ja vaikka ei huomattu, että hän koskaan olisi erinomaisesti ponnistellut, niin hänestä kuitenkin tuli mestari monessa tiedon haarassa. Ainoastaan kahdessa kohden minä olin aina häntä etevämpi, musiikissa ja kaikissa taisteluharjoituksissa. Hänen lueskellessaan ja väitellessään minä voitin voittoseppeleitä palestrassa. Mutta paras rhetori ja sanaseppä oli siihen aikaan paras mies, ja isäni, joka itse neuvoston kokouksissa osasi olla etevä tulisena ja aistikkaana puhujana, piti minua puolittain auttamattomana hölmönä, kunnes kerran muudan meidän perheemme oppinut klientti antoi hänelle veistettyyn kiveen piirretyn epigrammin, jossa lausuttiin: Se, joka tahtoo nähdä kreikkalaisheimon jaloimmat avut, se käyköön Herophilon huoneessa, sillä siellä ovat ihmeteltävänä: Menanderissa ruumiin voima ja kauneus, Apolloniossa samat hengen ominaisuudet. Nämät värsyt, jotka muodostivat luutun kuvan, kävivät suusta suuhun ja tyydyttivät isäni kunnianhimoa, ja isäni tästä hetkestä saakka alkoi lausua kiitossanoja myöskin silloin, kun nelivaljakkoni olivat voittaneet kilpailussa, tahi kun seppeleillä koristettuna palasin kotiin paininlyönnistä ja kilpalaulannasta. Kylvyissä, palestrassa ja iloisissa seuroissa kului elämäni".
"Kaiken sen tiedän", Stephano häntä keskeytti, "ja sen muistaminen on usein tehnyt minut levottomaksi. Saitko helposti nuo kuvat mielestäsi karkoitetuiksi?"
"Alussa minulla oli vaikeita taisteluita taisteltavina", Paavali huokasi, "mutta nyt, päästyäni viidennelle kymmenelle, maailman viekoitukset harvemmin minua vaivaavat. Minun täytyy vain yhä vielä välttää sanansaattajia, jotka meren rannalla olevasta kauppalasta ja Raithusta tuovat kalaa kosteikkoon".
Stephano katsoi häneen kysyväisesti, mutta Paavali jatkoi:
"Niin, se on peräti kummallista! Vaikka näen miehiä ja vaimoja, merta tahi tätä vuortamme, niin en milloinkaan ajattele Aleksandriaa, vaan ainoastaan pyhiä asioita; mutta kun kalan haju pistää nenääni, niin silmieni eteen esiytyy tori, ja näen kalakojuja ja ostreoita…!"
"Kanopon ostreat ovat erinomaisia", Stephano keskeytti, "siellä tehdään pieniä piirakoita…"
Paavali pyyhkäisi kämmenensä selällä partaisia huuliaan ja huudahti: "Niin, tuon paksun ravintolan isännän Philemonin luona Herakleotin kadulla!"
Mutta jo hän itse keskeytti puheensa ja huudahti häpeissään: "Olisi kuitenkin parempi, että herkeisin kertomasta. Päivä ei vielä koita ja sinun tulisi koettaa nukkua". "Minä en saata", Stephano huokasi. "Jos minua rakastat, niin puhu loppuun kertomuksesi!"
"Mutta älä keskeytä minua enää", Paavali pyysi ja jatkoi: "Koko tämän iloisen elämän aikana en ollut onnellinen, en suinkaan. Jos joskus olin yksinäni, enkä poppelin lehvillä seppelöittynä tyhjennellyt maljoja iloisten kumppanien ja mieluisten huvinaisten seurassa, niin minusta usein tuntui, kuin olisin vaeltanut mustan kuilun partaalla, tahi kuin kaikki minussa ja minun ulkopuolellani olisi ollut ainoastaan tyhjyyttä ja paljasta ulkokuorta. Tunnittain saatoin tuijottaa mereen, ja kun aallot kohosivat jälleen vaipuakseen ja kokonaan kadotakseen, niin ajattelin usein, että mitättömän olemiseni tulevaisuutena oli tyhjä mitättömyys. Jumalamme olivat meistä vähänarvoisia. Äitini uhrasi milloin missäkin temppelissä, aina päivän tarpeiden mukaan; isäni otti osaa juhliin, mutta ilkkui rahvaan uskoa; veljeni puhui 'alku-yksilöstä', ja hänellä oli tekemistä kaikenlaisten daimonien ja loihtusanojen kanssa. Hän yhtyi Jamblikhon, Ablavion ja muiden uusiplatonilaisten viisasten oppiin, joka minun pää paralleni tuntui milloin käsittämättömän