Mutta ensin kuolonhiljaisuus, sitten itku, sitten sudenulvonta ja miesten suuttumus… hän sai kuin ryöpyn niskaansa. Hän meni sisälle kuin piiskattu, perinpohjin mukiloitu mies. Jokaisessa ottelussaan tuon hienon naisolennon kanssa oli vanha pukari joutunut tappiolle.
Mutta Kirsten ei senjälkeen koskaan poistunut talosta. Ensi vuosina hän ei näyttäytynyt kenellekään vieraalle, ja hädin omalle väellekään.
Hänen nähtiin joko työntelevän poikaa vaunuissa tahi myöhemmin taluttelevan sitä kädestä, tahi kulkevan yksinään, säännöllisesti kietouneena suureen shaaliin, jonka väri vaihteli puvun mukaan. Shaali mukautui tiukasti hänen ympärilleen. Tämä oli hänelle niin luonteenomaista, että minä vielä tänä päivänäkin kuulen sikäläisten ihmisten puhuvan siitä, aivan kuin ei hän koskaan olisi ollut toisin puettu.
Mitä hän toimiskeli? Hän luki. Kaunokirjallisuuden hän hylkäsi; syystä tai toisesta oli se tullut hänelle vastenmieliseksi. Hän otti miehensä henkisen omaisuuden haltuunsa. Hän syventyi koko harrastuksellaan matematiikkaan, mekaniikkaan, kemiaan, fysiikkaan, teki laskelmia, analyyseja, ja kantoi kotiin kirjoja tutkimuksiaan jatkaen.
Talon väki näki hänessä miltei jotain yliluonnollista. Ensi hetkestä alkaen oli ihailtu hänen kauneuttaan ja hienouttaan; semmoiset ominaisuudet ihastuttavat kaikkia, tosin eri asteilla olevia eri tavoin. Ennen pitkää hän oli muuttunut ihmisten silmissä olennoksi, joka ajatteli ja eli yläpuolella heidän ymmärryksensä. Hän ei etsinyt ketään, mutta ne, jotka tulivat hänen luokseen, saivat poikkeuksetta apua – kuka enemmän kuka vähemmän. Antoipa hän vähän tahi paljon, koskaan hän ei asettanut ehtoja. Hänen tarkoituksensa esiintyi antimessa itsessään.
Mies suhtautui häneen sillä tavoin, että jollei hän olisi ollut niin pidetty kuin oli, niin ei hän olisi voinut elää. Mies nimittäin matkaansaattoi kiusaa ja vastusta niin paljon kuin ikinä kykeni; mutta muut ihmiset heikensivät kaiken pahan vaikutusta.
Mutta poika – eikö pojasta olisi voinut tulla välittäjää? Oli niitä, jotka väittivät, että vanhempien välit menivät hullusti juuri pojan syntymästä alkaen. Silloin kun isä ensi kerran näki pojan, huomasi kätilö että hän tuli huoneeseen kuin rikas mies ja poistui siitä kuin kerjäläinen; – synnyttäjä sen sijaan maatessaan hymyili hymyä, jommoista kätilö ei ollut nähnyt vielä kenelläkään synnyttäjällä.
Oliko Kaas odottanut, ettei mikään hänestä polveutuva voinut muistuttaa muuta kuin häntä itseään – ja sitten saanutkin nähdä äidin kuvan.
Niin pian kuin poika kykeni jaloilleen, meni se mielellään isänsä luokse, sillä siellä oli niin paljon hauskaa nähtävänä ja isä otti hänet hyvin vastaan. Isä haasteli hänen kanssaan ja osasi asettua hänen kannalleen. Isä myöskin aina tilaisuuden tullen leikkasi hänen hiuksensa lyhemmiksi; äiti antoi niiden vapaasti kasvaa yhtä pitkiksi kuin hänen omansakin olivat, ja isä ne sitten aina leikkasi. Poika itse oli hyvillään päästessään hiuksistaan eroon, mutta vähän vanhemmaksi tultuaan hän ymmärsi isän tarkoituksen ja koetti estää leikkaamista. Kun talon väki kertoi hänelle taruhohteisia piirteitä isän sankarivoimasta ja hänen maineteoistaan maalla ja merellä, alkoi poika tuntea häntä kohtaan pelokasta ihailua. Mutta voimakkaammin hän kuitenkin tunsi sen sietämättömän tuskallisen ikeen, jonka isä sälytti äidin ja kaiken talonväen kannettavaksi. Pojalle tuli salaiseksi uskonnoksi vastustaa isää ja puolustaa äitiä, sillä äiti kärsi enimmän. Hän tahtoi olla äitinsä näköinen hiuskarvaa myöten, hän tahtoi suojella, tahtoi kätkeä häntä. Hänestä oli sanomattoman rakasta, kun isä tuotti hänellekin kärsimyksiä.
Niin, hän tuli ylpeäksi kun isä nimitti häntä "Rafaellaksi" Rafaelin sijasta, joka oli hänen nimensä. Äiti oli antanut rakkaimman nimen minkä tunsi.
Kukaan ei saanut käyttää veneitä, kukaan ei saanut ajella, kukaan ei saanut kulkea metsän kautta, tie suljettiin. Kukaan ei saanut antaa hevosille tahi lehmille edes tarpeellista hoitoa. Mitään korjauksia ei pantu toimeen; jos rouva mitä yritti siihen suuntaan, ajettiin työmiehet pois. Ei voinut enää olla epäilystäkään, että Kaas tahtoi hävittää kaiken. Talo ränsistyi, ja metsä – niin, se ei ollut enää mikään salaisuus väen kesken, metsä oli tullut yli-ikäiseksi. Suurimpiin ja parhaimpiin puihin ilmaantui vikoja ja tauteja, jotka pian levisivät muuhunkin metsään.
Kahdentoistavuotiaana Rafael rupesi käymään koulua rovastin edessä Helenen, rovastin ainoan tyttären kanssa, joka oli Rafaelia neljä vuotta nuorempi ja josta poika sanomattomasti piti. Rovasti opetti heille uskontoa, ainoata ainetta, jota äiti ei opettanut pojalleen. Rovasti kertoi Davidista. Kertomus meni eteenpäin pysähdyksien ja väliselityksien keskeyttämänä. Rafael näki sen kuvina edessään – siten oli äiti opettanut hänelle kaikkea. Assyyrialaisia sotamiehiä oli juutalaisia vastassa, piikkipartaisia sotilashaamuja vinoin silmin ja soikein kilvin meni rivittäin hänen katseensa editse. Viinitarhoja oli pitkin sinivihreitä mäkiä; tuuhealatvaisten palmujen kapeita varjoja ja tomuisia teitä. Hän katseli juuri syvälle metsään, jonka tuoksuavien puiden sekaan sotilaat paraikaa menivät – kun samalla tuli kertomus Absalomista.
Absalom nousi kapinaan isäänsä vastaan, ajatelkaa kuinka kauheata, – sanoi rovasti, joka oli arvokas herra, – nousi kapinaan omaa isäänsä vastaan. Tietämättään katsahti rovasti Rafaeliin, joka heti punastui korvia myöten.
Rafaelhan ei odottanut mitään muuta kuin sitä hetkeä, jolloin hän olisi niin miehistynyt että voisi nousta kapinaan isäänsä vastaan.
"Mutta Absalom sai rangaistuksensa hyvin kummallisella tavalla", jatkoi rovasti. "Absalom joutui tappiolle taistelussa ja paetessaan suurten metsäin läpi hän tarttui pitkästä tukastaan puuhun, hevonen juoksi pois hänen altaan, ja hänet lävistettiin keihäillä kuoliaaksi – ."
Rafael näki Absalomin riippumassa – ei pitkässä assyyrialaisten mekossa, ei teräväpartaisena, ei, vaan hentona ja nuorena ja puettuina Rafaelin ihonmukaisiin housuihin, jotka ulottuivat peittämään polven kohdalla sukkia, ja hänen omaan mekkoonsa, ja hänen omista punaisista hiuksistaan! Hän näki niin selvästi, niin selvästi, kuinka hevonen juoksi hänen altaan, se harmaa isän hevonen, jolla hän varkain ratsasti, kun isä nukkui päivällisuniaan. Hän näki hoikan, pitkän nuorukaisen huojuvan ja kieppuvan ilmassa ja keihäs oli pistetty hänen vatsansa läpi. Selvään, aivan selvästi!
Tästä näystä, josta hän ei kenellekään kertonut, ei hän päässyt erilleen. Se oli kuin rangaistus: sillä hänkin oli noussut kapinaan isäänsä vastaan ja ansaitsi joutua riippumaan hiuksistaan – !
Hän kyllä jo ennestään tunsi tämän kertomuksen, mutta koskaan ei se ollut vaikuttanut häneen tällä tavoin.
Tämä tapahtui hänelle eräänä perjantaipäivänä, ja lauantai-aamuna hän herätessään näki äidin seisovan hänen vuoteensa ääressä. Äidin silmät olivat kummastelevammat kuin koskaan ennen. Hiukset olivat vielä yöletillä, toinen leteistä kutkutti hänen nenäänsä, ja siihen hän juuri heräsi. Äiti kumartui hänen puoleensa ja tuijotti häneen kauhistuneen näköisenä; äidillä oli yllään pitkä yöpukunsa, koristeltu ja nypläyksiä täysi, ja hän oli avojaloin. Hän ei koskaan tahtonut näyttäytyä pojalleen tässä asussa; vain jokin kauhea tapaus oli nyt ajanut hänet tänne. Miksi ei äiti puhunut? Vain tuijotti – tahi eikö hän ollutkaan kauhuissaan?
"Äiti!" huudahti poika ja kohottausi vuoteessaan. Silloin äiti kumartui aivan hänen lähelleen: "Ihminen on kuollut", hän kuiskasi. Äiti nimitti isää "Ihmiseksi"; hän ei sanonut isää koskaan muuksi. Rafael joko ei käsittänyt mitä äiti sanoi tahi herpaantui sen johdosta kokonaan. Äiti kertasi ääneen, yhä kovempaan: "Ihminen on kuollut, Ihminen on kuollut", ja sitten oikaisi itsensä, paljasti jalkansa näkyviin paidan alta ja alkoi tanssia. Mutta vain pari tahtia, jonka jälkeen hän hypähti pois huoneesta. Poika hyppäsi vuoteestaan ja kiiruhti jälkeen; äiti oli suullaan sohvalla ja nyyhkytti. Hän tunsi pojan olevan takanaan, nousi äkkiä, painoi hänet lujasti rintaansa vasten, nyyhkytti. Poika