Nämä lauseet tekivät hyvin ymmärrettäväksi sanan, jonka hän sanoi eräänä päivänä vaaleissa kieltäytyessään äänestämästä miestä, joka lahjoillaan olisi voinut hyödyttää kuninkaallismielisten asiaa: "Minä epäilen aina nerokasta väkeä", vastasi hän vaaliäänten kalastelijalle. Hän ehdotti meille kierrosta puutarhoihin ja nousi ylös.
– Herrani… sanoi kreivitär hänelle.
– Mitä nyt, rakkaani? vastasi hän kääntyen tuolla ylhäisellä maltittomuudella, joka osoitti, kuinka itsenäinen hän tahtoi olla kotonaan, mutta kuinka vähän hän sitä kuitenkin oli.
– Vieraamme on saapunut Tours'ista jalkasin, herra de Chessel ei tiennyt siitä mitään ja on kävelyttänyt häntä Frapesle'ssa.
– Te olette tehnyt tyhmyyden, sanoi kreivi minulle, joskin teidän ikänne!.. Ja hän kohotti päätään surkuttelun merkiksi.
Keskustelu alkoi jälleen. Minä en vitkastellut ottaa selville, kuinka itsepintaista hänen kuninkaallismielisyytensä oli ja kuinka paljon varovaisuutta tarvittiin liikkuakseen ilman yhteentörmäyksiä näillä aloilla. Palvelija, joka oli sukkelasti vetänyt livrée'n päälleen, ilmoitti päivällisen. Herra de Chessel tarjosi käsivartensa rouva de Mortsauf'ille, ja kreivi tarttui iloisesti minun käsivarteeni mennäksemme ruokasaliin, joka alimman kerroksen huonejärjestyksessä oli salin vieressä.
Touraine'ssa valmistetuilla valkoisilla kivineliöillä laskettu ja rinnan tasalle laudoituksella vuorattu ruokasali oli paperoitu kiiltoöljypaperilla, joka muodosti suuria kukkien ja hedelmien reunustamia levyjä. Ikkunoissa oli punaisilla nauhoilla reunustetut puuvillauutimet, astioiden säilytyskalusto oli Boule'n vanhaa rokoko-mallia, ja tuolien käsin tehdyillä kirjauksilla reunustetut puuosat olivat veistettyä tammea. Runsaasti katettu pöytä ei tarjonnut mitään ylellistä: tyyliltään sekalaista perheen pöytähopeaa, Saksin porsliinia, joka ei ollut vielä päässyt uudelleen muotiin, 8-kulmaisia karahveja, agaattivartisia veitsiä, kiinanlakkaympyröitä pullojen alla, lisäksi vielä kukkia vernissatuissa ja leikkausten yläpuolelta kultaisilla laitahampailla koristetuissa astioissa. Nuo vanhat esineet miellyttivät minua, minä tapasin Réveillon-paperia komeine kukkareunuksineen. Kaikki purjeeni täyttävä tyytyväisyys esti minun näkemästä niitä selvittämättömiä vaikeuksia, joita maaseudun yksinäisen elämän yhtäjaksoisuus asetti kreivittären ja minun välille. Minä olin hänen vieressänsä, hänen oikealla puolellaan, minä tarjosin hänelle juomista. Niin, odottamaton onni! minä kosketin hänen hamettansa, minä söin hänen leipäänsä. Jo kolme tuntia minun elämäni liittyi hänen elämäänsä! Kaiken lopuksi meitä sitoi tuo hirveä salaperäinen suudelma, joka synnytti meissä molemminpuolista häpeän tunnetta. Minä olin ylvästelevän veltto, minä pyrin miellyttämään kreiviä, joka oli altis minun kaikille liehakoimisilleni. Minä olisin hyväillyt koiraa, minä olisin myöntynyt lasten pienimpäänkin toivomukseen, minä olisin tuonut heille vanteita, agaattipalloja, minä olisin ollut heidän hevosenaan, minä olisin tahtonut, että he olisivat vallanneet minut, kuten heille kuuluvan esineen. Rakkaudella on näkemyksensä kuten nerollakin, ja minä näin hämärästi, että väkivalta, nyreys ja vihamielisyys oli turmeleva minun toiveeni. Päivällinen kului minulle suureksi sisäiseksi iloksi. Nähdessäni itseni kreivittären luona minä en voinut ajatella hänen todellista kylmyyttään enkä välinpitämättömyyttä, joka peitti kreivin kohteliaisuuden. Rakkaudella on, kuten elämälläkin, miehuusikä, jolloin se on itse itsellensä kylliksi. Minä annoin muutamia vääriä vastauksia, jotka olivat sopusoinnussa intohimon salaisten vuolteiden kanssa, mutta kukaan ei voinut sitä aavistaa, ei edes hänkään, joka ei tiennyt mitään rakkaudesta. Jäljelläoleva aika oli kuin unelma. Se haihtui, kun minä kuun valossa kuumana tuoksuavana iltana kuljin Indre'n ylitse keskellä valkeita haavekuvia, jotka kaunistivat niittyjä, rantoja ja kukkuloita, ja kuulin kirkasta laulua, yhtä ainoaa melankolian täyttämää säveltä, jota lakkaamatta tasaisessa tahdissa äänteli eräs lehtisammakko, jonka tieteellistä nimeä en tiedä, mutta jota minä tuosta merkittävästä päivästä lähtien aina kuuntelen mitä suurimmalla ihastuksella. Minä huomasin myöhemmin siellä, kuten muuallakin, tuon marmorinkovuuden, jota vastaan minun tunteeni tähän asti olivat tylsistyneet. Kysyin itseltäni, olisiko aina käyvä niin. Minä luulin olevani jonkin turmiollisen vaikutuksen alaisena; menneisyyden synkät tapaukset taistelivat puhtaasti personallisten nautintojen kanssa, joita minä olin maistanut. Ennen Frapesle'en saapumista minä silmäilin Clochegourde'a ja näin alhaalla venheen, jolla Touraine'ssa on nimenä toue. Se oli kiinnitetty erääseen saarnipuuhun ja vesi keinutti sitä. Tämä ruuhi kuului herra de Mortsauf'ille, joka käytti sitä kalastamiseen.
– No, sanoi herra de Chessel minulle, kun ei enää tarvinnut peljätä jonkun kuulevan meitä, minun ei tarvitse kysyä teiltä, oletteko löytänyt kauniit hartianne. Teitä täytyy onnitella vastaanotosta, jonka herra de Mortsauf teille valmisti! Lempo soikoon, valtasittehan te ensimäisellä iskulla linnoituksen sydämen.
Tämä lause, jota seurasi tuo jo edellä mainitsemani lause, elähytti minun masentunutta sydäntäni. En ollut lausunut sanaakaan Clochegourde'sta lähtien ja herra de Chessel luki vaitioloni minun hyväkseni.
– Miten niin! vastasin minä ironisella sävyllä, jota yhtä hyvin olisi voinut luulla pidätetyn intohimon ilmaisuksi.
– Hän ei ole koskaan ottanut ketään niin hyvin vastaan.
– Tunnustan teille, että olen itsekin hämmästynyt tuosta vastaanotosta, sanoin minä hänelle, tuntien sen sisäisen katkeruuden, joka tuossa viimeisessä sanassa ilmeni.
Vaikka en ollut perehtynyt hienon maailman elämään ymmärtääkseni tunnetta, jota herra de Chessel koki, herätti minun huomiotani kuitenkin sävy, jolla hän sen toi ilmi. Isännälläni oli se heikkous, että hän ei mielellään sallinut nimittää itseään Durand'iksi. Hän teki itsensä naurettavaksi luopumalla isänsä nimestä; isä oli kuuluisa tehtailija, joka vallankumouksen aikana oli hankkinut itselleen suunnattoman omaisuuden. Hänen vaimonsa oli Chessel'ien ainoa perijätär, vanhaa parlamentillista sukua, joka oli ollut porvarillista Henrik IV: nnen aikana, kuten enin osa Pariisin virkamiehistöä. Kunnianhimossaan korkealle pyrkivänä herra de Chessel tahtoi hävittää alkuperäisen Durand nimensä, päästäkseen päämääriinsä, joista hän uneksi. Hän kutsui ensin itseään nimellä Durand de Chessel, sitten D. de Chessel ja nyt hän oli herra de Chessel. Restauratsionin aikana hän oli hankkinut itselleen sukukartanon ja kreivin tittelin Ludvig XVIII: nnen myöntämän valtakirjan nojalla. Hänen lapsensa poimivat hedelmät hänen rohkeudestaan tuntematta sen suuruutta. Erään teräväkielisen ylhäisen henkilön sanat raskauttivat usein hänen mieltänsä: – Herra de Chessel'issa on yleensä vähän Durand'ia, oli hän sanonut. Tämä lause huvitti pitkät ajat Touraine'a. Nousukkaat ovat kuten apinat, joiden ketteryys heillä on. Heidät nähdään korkeudessa, ihmetellään heidän kerkeyttään kiipeämisessä, mutta kun he ovat päässeet huipulle, ei heistä huomata enää muuta kuin heidän häpeälliset puolensa. Isäntäni nurjana puolena olivat kateuden suurentamat pikkumaisuudet. Päärin-arvo ja hän eivät voi tavata toisiansa. Pyyde ja sen oikeutetuksi osoittaminen on voiman häikäilemättömyyttä, mutta tunnustettujen vaatimustensa alapuolella oleminen merkitsee pysyväistä naurettavuutta, josta pikku sielut saavat ravintonsa. Herra de Chessel'illa ei ollut tuota voimakkaan miehen suoraviivaista kulkua. Hänet valittiin kaksi kertaa edusmieheksi ja kaksi kertaa hänet vaalissa hyljättiin; eilen hän oli pääjohtaja, tänään ei mitään, ei edes prefekti. Nämä menestykset tai nämä tappiot ovat turmelleet hänen luonteensa ja antaneet hänelle kunnianhimoisen invaliidin katkeruuden. Vaikka hän oli kohtelias, älykäs ja suuriin töihin kykenevä mies, oli mahdollisesti kateus, joka on intohimona Tours'issa, jossa maakunnan asukkaat käyttävät järkeänsä kaikkia kadehtiakseen, hänelle turmiollinen. Korkeissa yhteiskuntapiireissä