– Kuka piru siellä on? huusi Grandet. Nanon otti toisen kynttilöistä ja lähti avaamaan Grandet'n saattamana.
– Grandet, Grandet! huusi hänen vaimonsa, joka epämääräisen pelon valtaamana syöksyi huoneen ovea kohti.
Kaikki pelaajat katsahtivat toisiinsa.
– Katsokaamme mekin! sanoi herra des Grassins. Nuo iskut oveen tuntuvat tietävän jotain onnettomuutta.
Samassa hetkessä sai herra des Grassins nähdä nuoren miehen, joka kahta valtavaa arkkua ja matkalaukkua kantavan palvelijan seurassa astui sisään. Herra Grandet kääntyi nopeasti vaimonsa puoleen ja sanoi hänelle:
– Rouva Grandet, menkää jatkamaan peliänne. Minä pidän tästä herrasta huolta.
Tämän sanottuaan poistui hän ja työnsi rajusti kiinni oven. Jälelle jääneet palasivat paikoilleen, kuitenkaan peliä jatkamatta.
– Onko tulija Saumurista, herra des Grassins? kysyi tämän vaimo.
– Ei, hän on matkustavainen.
– Hän tulee varmaankin Parisista.
– Niinpä kyllä, sanoi notario, ottaen taskustaan tuumanpaksuisen vanhan kellonsa, joka oli tanakkatekoinen kuin hollantilainen kauppalaiva, kello on yhdeksän. Tulimmaista! Postivaunut eivät myöhästy minuuttiakaan.
– Onko tuo herra nuori? kysyi abotti Cruchot.
– On, vastasi herra des Grassins. Hänen matkatavarainsa täytyy painaa keskimäärin kolme sataa kiloa.
– Nanonhan ei palaakaan, sanoi Eugénie.
– Hänen täytyy olla teidän sukulaisenne, sanoi presidentti.
– Jatkakaamme peliämme, virkkoi rouva Grandet lempeällä äänellä. Herra Grandet'n äänestä huomasin, että hän oli huonolla päällä; ehkäpä hän ei pidä siitä, että huomaa meidän keskustelleen hänen asioistaan.
– Neiti, sanoi Adolf naapurilleen, hän on varmaankin serkkunne
Grandet, hauska nuori mies, jonka olen joskus nähnyt herra de
Nucingenin tanssiaisissa.
Adolf ei voinut jatkaa, sillä hänen äitinsä polki häntä jalalle. Pyydettyään pojalta ääneen pari sous'ta panostaan varten, sanoi hän tämän korvaan:
– Osaatko pitää suusi kiinni, tyhmyri!
Samassa palasi Grandet ilman suurta Nanonia, jonka askeleet, samoinkuin tavarankantajankin kuuluivat porraskäytävästä. Grandet'n seurassa astui sisään muukalainen, joka jo jonkun ajan oli pitänyt koko seuran uteliaisuutta ja mielikuvitusta sellaisessa jännityksessä, jota voi ehkä verrata siihen, mikä syntyy kun etana ilmestyy mehiläispesään tai riikinkukko kanatarhaan.
– Istukaa lieden ääreen, sanoi Grandet hänelle. Ennenkuin nuori muukalainen istuutui, tervehti hän kohteliaasti koko seuraa. Miehet nousivat vastaamaan tervehdykseen ja naiset kumarsivat juhlallisesti.
– Teillä on varmaankin kylmä, herrani? sanoi rouva Grandet; te tulette ehkä…?
– Tuollaisia ovat naiset, sanoi vanha viinitarhuri, katsahtaen kirjeensä takaa, jota piti kädessään, jättäkää toki nuoriherra rauhaan!
– Mutta, isä, herra tarvitsee ehkä jotain, sanoi Eugénie.
– Hänellä on kieli, millä puhua, vastasi viiniporvari jyrkästi.
Ainoa, joka tunsi hämmästystä tämän välikohtauksen johdosta, oli juuri tullut muukalainen. Muut olivat jo tottuneet Grandet'n yksinvaltiaaseen käytöstapaan. Vieras oli noussut viimeisten kysymysten ja vastausten aikana, asettunut seisomaan selkä kamiiniin päin ja nostanut toisen jalkansa tulta vasten, lämmittääkseen kenkänsä anturaa, ja sanoi nyt Eugénielle.
– Serkkuni, kiitän teitä, olen syönyt Tours'issa. Ja, lisäsi hän, katsoen Grandet'hen, en kaipaa myöskään mitään, en ole edes väsynyt.
– Herra tulee pääkaupungista? kysyi rouva des Grassins.
Kun herra Charles – se oli Parisin Grandet'n pojan nimi – kuuli itseään puhuteltavan, otti hän esille pienen nenäkakkulan, joka riippui ketjusta hänen kaulassaan, pani sen oikeaan silmäänsä tarkastellakseen pöytää ja sen ääressä istuvia ihmisiä, tähysti sangen nenäkkäästi rouva des Grassins'ia, ja vastasi sitten, kaikkia kyllin katseltuaan.
– Kyllä, rouva. – Te pelaatte arpapeliä; jatkakaa, minä pyydän, se on liian hauskaa, jotta sitä voisi jättää kesken.
– Olinhan heti siitä varma, että serkku se on, ajatteli rouva des
Grassins heittäen vieraaseen pikaisia tutkivia silmäyksiä.
– Seitsemän viidettä, huusi vanha abbé. Huomatkaahan toki, rouva des
Grassins, eikö se ollut teidän numeronne?
Herra des Grassins pani pelimarkkansa vaimonsa numerolle; mutta jälkimäinen, pahojen aavistusten valtaamana, katseli vuoroin Parisin serkkua vuoroin Eugénieta, ajattelematta enää peliä. Nuori perijätär heitti tavan takaa salaisia silmäyksiä serkkuunsa, ja pankkiirin rouvan oli helppo niissä huomata kasvavan ihmettelyn ja ihailun.
Toinen luku
Herra Charles Grandet, kaunis kahdenkolmatta vuotias nuori mies, oli tällä hetkellä hienoine käytöstapoineen omituinen poikkeusilmiö näiden kunnon maakuntalaisten keskellä, jotka kukin kohdaltansa panivat tarkkaan merkille hänen eleensä voidakseen niistä myöhemmin tehdä pilaa.
Kahdenkolmatta vuotias on useassa tapauksessa vielä lapsi. Sadasta kahdenkolmatta ikäisestä olisi varmaankin yhdeksänkymmentä yhdeksän käyttäytynyt samalla tavalla kuin Charles Grandet. Muutamia päiviä ennen kuvattua iltaa, oli hänen isänsä hänelle ehdottanut, että hän lähtisi joksikin kuukaudeksi setänsä luo Saumuriin. Ehkä oli Parisin Grandet'lla mielessä rikas veljentytär. Charles, joka matkusti ensi kertaa maaseudulle, oli päättänyt esiintyä siellä maailmanmiehen koko ylemmyydellä, saattaa koko kyläkunta loistollaan varjoon, alottaa siellä uusi ajanjakso ja tuoda sinne kaikki parisilais-elämän keksinnöt. Sanalla sanoen, hän oli päättänyt käyttää Saumurissa enemmän aikaa kynsiensä kunnossapitoon kuin Parisissa ja esiintyä puvustonsa puolesta kaikella sillä hienoudella, jonka moni nuori maailmanmies mukavuutensa tähden usein laiminlyö.
Charles oli sentähden ottanut mukaansa Parisista kauneimman metsästyspuvun, kauneimman pyssyn, kauneimman jahtipuukon ja kauneimman tikarintupen. Niinikään oli hänellä matkassaan mitä suurinta kekseliäisyyttä todistava valikoima erilaisia liivejä: hänellä oli harmaita, valkeita, mustia, ruskeita, kullankirjavia, helyillä koristettuja, täplikkäitä, kaksinkertaisia, pysty- ja kääntökauluksisia, ylös saakka kiinnitettäviä, kultanappisia. Hän toi muassaan kaikenlaatuisia siihen aikaan käytettyjä kauluksia ja kaulaliinoja. Hänellä oli kaksi Buisson-pukua, ja hänen liinavaatteensa olivat hienointa lajia. Matkassaan oli hänellä myöskin äitinsä lahjoittama kaunis kullattu vaatetuslippaansa. Häneltä ei puuttunut mitään täydellisen keikarin varustuksista. Niinpä ei saa unhottaa pientä ihastuttavaa kirjoitustelinettä, minkä hän oli saanut ainakin omasta mielestään rakastettavimmalta kaikista naisista, Anettelta, joka nyt aviopuolisona ikävissään matkusteli Skotlannissa, epäluulojen uhrina, pakoitettuna hetkeksi uhraamaan onnensa. Charles'illa oli kaunista paperia varta vasten matkassaan kirjoittaakseen kirjeen joka neljästoista päivä tälle naiselle.
Hänellä oli siis kaikki mahdolliset parisilaiset ylellisyystarpeet mitä ajatella saattaa, aina ratsupiiskasta lähtien, joka kelpaa kaksintaisteluun manaamiseen, hienosti kaiverrettuihin pistooleihin saakka, joilla kaksintaistelu suoritetaan – siis kaikki ne työkalut, joita nuori tyhjäntoimittaja tarvitsee pitääkseen puolensa elämässä. Koska hänen isänsä oli kehoittanut häntä matkustamaan vaatimattomasti, ilman palvelijaa, oli hän tullut hänelle yksin varatuissa