Kasakat. Tolstoy Leo

selkää, jonka ympärillä Terek väreili.

      – Ranko selässä se ui. Minäpä hoksasin… Katsos tuonne… Katsos!

      Siniset housut, pyssy kuin ainakin… Näetkö, hä? – sanoi Luka.

      – Näenpä tietenkin! – sanoi ukko innoissaan, ja vakavuutta ja ankaruutta kuvastui ukon kasvoilla. – Dzhigitin10 olet ampunut, – sanoi hän ikäänkuin säälien.

      – Minä istuskelin siinä ja katselin, että mitä mustaa siellä näkyy tuolla toisella rannalla. Minä huomasin sen jo sieltä, ihan kuin olisi mies tullut tänne päin ja kaatunut. Ja jo on ihme! Puun ranko, aika ranko kulkee vedessä, vaan ei kule pitkin vaan poikkivirtaa. Ja näen miten sen alta pilkistää pää. Jo minä ihmettelin. Vedin hanan, vaan kaislikosta en oikein nähnyt; nousin pystympään, mutta se kuuli varmaan, ryökäle, kun matalikolle ryömi ja alkoi katsella. Erehdyt, ajattelin, siihen sinä jäät. Ryömi maalle, katseli (no mikä lie tarttunut kurkkuun!), minä varaan pyssyn, en hievahda, odotan. Seisoin, seisoin, ja jo uudelleen läksi uimaan ja kun tulee kuun kohdalle niin jo selkä näkyy. "Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle…" Katson savun välistä – pulikoi mies. Lieneekö voihkaissut vai muuten lie minusta kuulunut. No, Luojan kiitos, ajattelin, otan minä siltä hengen! Ja kun oli tullut matalikon luo, niin siinä se näkyi: ponnisteli, ponnisteli, vaan siihen jäi. Selvä paikka, kaikki näkyi hyvin. Katsoppas, ei hievahda, varmaan on henki lähtenyt. Kasakat juoksivat asemalle, etteivät toiset pääsisi pakoon.

      – Vai niin sinä sieppasit! – sanoi ukko. – Saat nyt pysytellä loitompana… – Ja hän heilutti taas surullisesti päätään. Samassa kuului rannalta jalan ja ratsain saapuvien kasakkain kovaa puhetta ja oksien ryskettä.

      – Tuotte purren, niinkö? – huusi Luka.

      – Luka, sinä olit miestä! Kisko rantaan, – huusi yksi kasakoista.

      Lukashka oli ruvennut riisuutumaan jo ennenkuin pursi saapuikaan eikä päästänyt saalista silmistään.

      – Odota, Nazarka tuo purren, – huusi aliupseeri.

      – Pöllö! elää kenties – on vaan olevinaan… Ota tikari! – huusi toinen kasakka.

      – Ole lörpöttelemättä! – virkkoi Luka heittäen housut päältään. Hän riisui vaatteet kiireesti, teki ristinmerkin, harppasi ja hyppäsi läiskähtäen veteen, kastausi ja voimakkain harauksin vetäen valkeita käsiään ja nostaen selkänsä korkealle vedestä ja pulskuttaen poikkivirtaan alkoi luovia särkälle. Rannalta kasakkajoukosta kuului soinnukas moniääninen puhe. Kolme ratsumiestä läksi vakoiluun. Pursi tuli näkyviin käänteen takaa. Lukashka nousi särkälle, kumartihe ruumiin yli, käänteli sitä pari kertaa. "Kuollut kuin kuollut!" – huusi sieltä Lukan kimeä ääni.

      Luoti oli sattunut tshetshenin päähän. Hänen yllään oli siniset housut, paita ja tsherkessitakki, pyssy ja tikari olivat kiinnitetyt selkään. Kaiken yli oli sidottu suuri oksa, joka juuri oli aluksi pettänyt Lukashkan.

      – Aika kalapas lähti! – sanoi yksi ympärille kerääntyneistä kasakoista kun purresta vedetty tshetshenin ruumis retkahti maahan survoen ruohoa.

      – Ja miten keltainen! – sanoi toinen.

      – Minne meidän miehemme menivät etsimään? Ne ovat kukaties kaikki toisella puolen. Jos se ei olisi ollut etumaisin, ei se olisi niin uinut. Miksi se lie lähtenyt yksin? – sanoi kolmas.

      – Tämä se varmaan onkin veitikka, kaikkein ensimäiseksi työntäikse.

      Näkyy olevan oikea dzhigitti! – sanoi Lukashka leikillisesti, vääntäen märkiä vaatteitaan rannalla ja lakkaamatta väristen. – Parta on värjätty ja lyhyeksi leikattu.

      – Ja mekkoaan on pitänyt selässään pussiin käärittynä. Niinpähän sen on helpompi uida, – sanoi joku.

      – Kuule, Lukashka! – sanoi aliupseeri pitäen käsissään tikaria ja pyssyä, jotka oli riisunut vainajalta. – Ota sinä itsellesi tikari ja mekko myös, mutta pyssystä, kun käyt, niin saat minulta kolme ruplaa. Kas, se oikein vinkuu, – lisäsi hän, puhaltaen sen suuhun: – onpa siinä mulle mieleinen muisto.

      Lukashka ei vastannut mitään, – häntä nähtävästi harmitti tuo mankuminen; mutta hän tiesi, ettei sitä voinut välttää.

      – On siinä paholainen! – sanoi hän synkistyen ja heittäen maahan tshetshenin mekon: – olisi tuo edes hyvä mekko vaan kun on vihoviimeinen rääsy.

      – Kehtaa sillä käydä puita hakemassa, – sanoi toinen kasakka.

      – Mosev, minä menen kotiin, – sanoi Lukashka, joka näkyi jo unohtaneen harminsa ja tahtoi käyttää hyödykseen päällikölle antamaansa lahjaa.

      – Mene vaan!

      – Kiskokaa se asemalle, pojat! – aliupseeri kääntyi kasakkain puoleen yhä tarkastaen pyssyä. – Ja sen päälle on asetettava suojus, ettei aurinko pääse. Kenties tulevat vuorilta sitä lunastamaan.

      – Ei ole vielä kuuma, – sanoi joku.

      – Entä jos shakali repii? Onko se sitten hyvä? – huomautti yksi kasakoista.

      – Pannaan sille vahdit, varma on, että tulevat lunastamaan: ei ole hyvä jos repii.

      – No, Lukashka, jos tahdot niin saat antaa pojille sangon viinaa, – lisäsi päällikkö iloisesti.

      – Niinpä se on ollut tapana, – yhtyivät kasakat. – Antoipas Luoja hyvän onnen, jo ensi työkseen abrekin tappoi.

      – Ostakaa tikari ja mekko. Rahaa vaan enemmän. Housutkin myön, hittoako niillä, – sanoi Luka. – Minun päälleni eivät mahdu, laiha ronkelo oli piru.

      Eräs kasakoista osti mekon ruplasta. Tikarista antoi toinen kaksi sangollista viinaa.

      – Juokaa pojat, sangollisen saatte! – sanoi Luka: – minä tuon itse stanitsasta.

      – Leikkaa sinä housut tytöille liinoiksi, – sanoi Nazarka.

      Kasakat rähähtivät nauramaan.

      – Olkaa siinä nauramatta! – toisti päällysmies: – hilatkaa pois ruumis. Mitä te siitä ruojasta tuvan luo jätitte?..

      – Minnekkä jäitte seisomaan? Kiskokaa se tänne, pojat! – huusi Lukashka käskevästi kasakoille, jotka vastahakoisesti kävivät käsiksi ruumiiseen, ja kasakat täyttivät hänen käskynsä kuin olisi hän ollut päällikkö. Vedettyään ruumista muutaman askeleen matkan kasakat päästivät irti jalat, jotka elottomasti värähtäen retkahtivat maahan, väistyivät syrjään ja seisoivat ääneti jonkun aikaa. Nazarka meni ruumiin viereen ja oikaisi alassuin kääntyneen pään siten, että verinen pyöreä haava vainajan ohimon yläpuolella ja kasvot tulisivat näkyviin. – "Kas vaan minkälaisen merkin laittoi: ja ihan aivoihin! – virkkoi hän. – Ei se hukkaan mene, tulee se päällikköjen tietoon!"