Sorrettuja ja solvaistuja. Dostoyevsky Fyodor

Vanja, älä tee minulle väärin! Ja mitäpä erinäistä minussaolisi ymmärtämistä? En minä sanoillani sitä tarkoittanut. Näetkös, asia on semmoinen, että isänkin rakkaus on itsekästä. Häntäharmittaa, että asiani Aleshan kera alkoi ja kehittyi ilman hänenmyötävaikutustansa, hän ei siitä tiennyt, ei huomannutkaan. Häntietää, ettei hän sitä aavistanutkaan, ja rakkautemme onnetontaseurausta, minun kotoa lähtemistäni, hän juuri pitää "kiittämättömän"salaperäisyyteni tuloksena. Minä en mennyt hänen tykönsä asianalulla ollessa, en tunnustanut hänelle jokaista sydämmeni liikettäaina rakkauteni alusta asti; päinvastoin, minä salasin kaikki, minäpiilouduin häneltä, ja, Vanja, minä vakuutan, tämä hänen sisimmässäsielussaan tuntuu vielä loukkaavammalta, solvaavammalta, kuinrakkauteni seuraukset, – se, että minä läksin heidän luotaan jaantausin kokonaan rakastettuni omaksi. Olkoonpa niinkin, että hänisän tavalla ottaisi minut vastaan lämpimästi ja hellästi, muttavihollisuuksien siemen sittenkin jäisi jälelle. Huomenna, taiylihuomenna alkaisi pahastuminen, pahoitteleminen ja soimaukset.Sitä paitsi ei hän anna anteeksi ilman ehtoja, vaikka minä sanonkinsydämmeni totuuden, että hyvin käsitän, kuinka suuresti häntäsolvasin, kuinka suuresti olen hänen edessään syyllinen. Ja vaikkase tekeekin minulle kipeätä, jos hän ei ottaisi uskoaksensa, kuinkakalliisti minä onneni olen saanut maksaa, mitä kärsimyksiä olensaanut kestää, niin kumminkin minä voitan tuon kipuni, kestänkaiken, – mutta tämäkin on hänestä oleva vähän. Hän on vaativaminulta mahdottomia korvaukseksi: hän vaatii, että minä kiroaisinentisyyteni, kiroaisin Aleshan ja katuisin rakastaneeni Aleshaa. Hänvaatii mahdottomia – menneen palauttamista ja elämämme viimeisenpuolen vuoden ajan pois pyyhkimistä. Mutta minä en voi kirota ketään,en voi katua mitään. Sen piti niin olla … niin se tapahtui… Ei,Vanja, nyt en voi. Ei ole aika vielä tullut.

      – Milloinka tulee se aika?

      – En tiedä… Täytynee tuo tuleva onni, jotenkin ansaita, lunastaase joillakin uusilla kärsimyksillä. Kärsimykset puhdistavat kaiken…Oih, Vanja, kuinka paljon kipua onkaan elämässä!

      Minä vaikenin ja katsoin miettivästi häneen.

      – Mitä sinä minuun niin katsot, Alesha, tuota – Vanja? kysäsi hänhymyillen nimen erehdykselleen.

      – Minä tarkastelen sinun hymyilyäsi, Natasha. Mistä sinä sen opit?

      Et sinä muulloin tällä tavoin hymyillyt.

      – Mitäpä sinä siis nyt huomaat hymyilyssäni?

      – Entistä lapsellista vilpittömyyttä tosin siinä vielä on…Mutta, kun sinä hymyilet, niin näyttää kuin samalla jokin kova kipusydäntäsi ahdistaisi. Sinä olet laihtunut, Natasha, mutta tukkasinäyttää ikäänkuin tuuheammaksi käyneen… Mikä puku sinun päälläsion? Onko se vielä kotona tehtyjä?

      – Kuinka paljon sinä rakastatkaan, Vanja, sanoi hän vastaukseksi, luoden minuun lempeän katseen. – No, mitenkä sinä, mitä sinä nytteet? Mitenkä on asiasi?

      – Ne ovat entisellään, yhä kirjoitan romaaneja; vaikealta vaintuntuu, ei tahdo sujua. Innostus on loppunut. Voisihan sitä kylläkirjoittaa, ehkä tulisi huvittavakin, mutta on sääli pilata hyvääaihetta. Se on nykyaikainen. Määräajaksi välttämättömästi täytyisisaada aikakauskirjaan. Olenpa ajatellut heittää sikseen romaaninkirjoittamisen, keksiä jonkun kertomuksen, tuommoista jotain helppoaja suuremmoista, mutta ei vain synkkää… Semmoista ei suinkaan…Kaikkien täytyy iloita ja riemuita!

      – Sinäpäs vasta työmuurahainen! Entäs Smith?

      – Hänhän kuoli.

      – Eikö hän kummitellut sinulle? Minä kysyn tosissani, Vanja; olethansairas, hermosi ovat pilalla, aina vain mietiskelyä. Kun sinä kerroitminulle tuon asunnon hyyräämisestäsi, minä sinussa semmoista silloinhuomasin. Onko asuntosi kostea, eikö ole hyvä?

      – Kostea se on. Sattuipa minulle tänä iltana eräs seikka… Mutta – kerronpahan siitä sitten.

      Hän ei kuullut enää puhettani, mutta istui syvissä ajatuksissa.

      – En käsitä, kuinka minä voin silloin lähteä pois heidän luotaan; olin silloin kuumesairas, lausui hän, luoden minuun katseen, jolle enodottanut vastausta.

      Jos nyt olisin puhunut hänelle, ei hän olisi puhettani kuullutkaan.

      – Vanja, sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, – minä pyysin sinuatänne asiassa.

      – Mikä se on?

      – Minä eroan hänestä.

      – Erositko jo, vai aiotko erota?

      – Täytyy lopettaa tämä tämmöinen elämä. Minä kutsuinkin sinut, sanoakseni sinulle kaikki, kaikki, mitä on säästynyt ja mitä minäolen sinulta salanut tähän saakka.

      Tällä tapaa hän aina alkoi puheensa, uskoessaan minulle kaikkisalaiset aikomuksensa, ja melkein aina oli niin, että nuo salaisuudetminä olin jo kauan sitten kuullut juuri häneltä.

      – Ah, Natasha, minä olen tuon kuullut sinulta jo tuhannen kertaa!Tietysti, yhdessä te ette voi elää, teidän välinen yhdysside onjotain kummallista, teillä ei ole mitään yhteistä. Mutta …riittääkö sinulla voimia?

      – Tähän saakka on minulla ollut vain aikomus, nyt olen minälopullisesti päättänyt. Minä rakastan häntä rajattomasti, mutta, kuitenkin, näyttää siltä että minä olen hänen pahin vihollisensa; minä turmelen hänen tulevaisuutensa. Täytyy vapauttaa hänet.Vaimokseen ei hän voi minua ottaa; hänellä ei ole voimia tehdäisänsä tahtoa vastaan. Enkä minäkään tahdo häntä mitenkään sitoa. Jasentähden minä oikein iloitsen, että hän on rakastunut morsiameen, jota hänelle ehdotellaan. Nyt hänen on helpompi minusta erota. Minuntäytyy se tehdä! Se on velvollisuuteni… Kun minä rakastan häntä,niin olenkin velvollinen uhraamaan hänelle kaikki, olen velvollinenhänelle näyttämään toteen rakkauteni, sitä vaatii velvollisuus! Eiköniin?

      – Mutta ethän sinä saa häntä siihen taipumaan.

      – Minä en koetakaan häntä taivuttaa. Minä kohtelen häntä, kutentähänkin asti, jos hän vaikka tuossa hetkessä tulisi tähän. Muttaminun täytyy löytää keino, jotta hän helpommin voisi, omantuntonsasiitä soimaamatta, jättää minut. Kas, se minua vaivaa, Vanja. Autaminua. Etkö voisi jotain neuvoa minulle antaa?

      – Siihen on vain yksi keino, vastasin minä, – unohtaa hänetkokonaan ja rakastua toiseen. Mutta tuskinpa sekään auttaa. Tunnethansinä hänen luonteensa. Nyt hän ei ole viiteen päivään käynyt luonasi.Otaksu, että hän kokonaan hylkäsi sinut: mutta jos sinä vainkirjoittaisit hänelle, että sinä luovut hänestä, tulee hän viipymättäluoksesi.

      – Miksikä sinä häntä vihaat, Vanja?

      – Minäkö?

      – Niin juuri, sinä! Sinä olet hänen vihamiehensä, olet salaa sekäjulki! Sinä et voi puhua hänestä ilman ettet kostontuumia mielessäsihaudo. Tuhansia kertoja olen minä huomannut, että mieluisin työsinulle on saada häntä halventaa ja mustata! Niin juuri, saadamustata, minä puhun totta!

      – Ja jo tuhannesti olet sinä sitä minulle sanonut. Olkoon kylliksi,

      Natasha, älkäämme puhuko siitä enää.

      – Minä tahtoisin muuttaa toiseen asuntoon, sanoi hän jonkun aikaavaitioltuamme. – Älä sinä, Vanja, suutu minulle…

      – Mitäpäs siitä, hän tulee toiseenkin asuntoosi, enkä minä,jumaliste, ollenkaan ole suuttunut.

      – Rakkaus on voimallinen, uusi rakkaus kyllä voi pidättää hänet.Jos hän palaakin luokseni, niin eiköhän vain hetkiseksi, vai kuinkaluulet?

      – Enpä tiedä, Natasha, hänen koko olentonsa on niin sanomattomanomituinen, hän tahtoo ottaa tuon vaimoksensa, tahtoo myöskin sinuarakastaa. Hänelle voivat nuo kumpainenkin käydä päinsä.

      – Jos