Kuu oli jo kauan valaissut taivaan korkeudesta koko pihaa ja siinä nukkuvia miehiä sekä tiheitä pensaita joihin taloa ympäröivä aita oli vajonnut näkymättömiin. Äiti yhä vielä istui rakkaitten poikiensa vieressä, siirtämättä heistä katsettaan. Unta hän ei ajatellutkaan. Jo olivat hevoset, aavistaen aamunkoittoa, laskeutuneet ruoholle ja herenneet syömästä. Pajukon ylimmäiset lehdet alkoivat jo vavahdella, ja vähitellen ensimäiset valonsäteet laskeutuivat niitä pitkin alimpiin oksiin saakka. Väsymystä tuntematta istui äiti aamunkoittoon asti ja toivoi yön kestävän niin kauan kuin mahdollista. Arolta kajahti varsan kimakka hirnunta. Punainen loimu kirkasti taivaanrantaa.
Bulba heräsi äkkiä ja hypähti jalkeille. Hyvin muisti hän kaiken, mitä oli edellisenä iltana määrännyt.
"Ylös, miehet, jo olette riittävästi nukkuneet. Juottakaa hevoset.
Mutta missä on se akka?" – Siten hän tavallisesti nimitti vaimoaan. – "Joudu, akka, valmista meille jotain syötävää; pitkä on tie edessämme."
Vaimo-parka, joka näki viimeisen toivonsa haihtuvan, kiirehti alakuloisena tupaan. Sillä välin kun hän vesissä silmin valmisti aamiaista, jakeli Bulba käskyjään, hääri tallissa ja valitsi pojilleen parhaimmat koristukset. Opistolaiset olivat yht'äkkiä muuttuneet: entisten likaisten jalkineittensa asemasta saivat he nyt uudet punanahkaiset saappaat hopeaisine kannuksineen; jalkaansa he vetivät roimahousut, leveät kuin Mustameri ja varustetut tuhansilla poimuilla ja koristuksilla; tulipunainen päällysnuttu oli sidottu kauniilla vyöllä, johon pistettiin turkkilaiset pistoolit. Miekka kalisi kupeella. Heidän hieman päivettyneet kasvonsa näyttivät entistä kauniimmilta ja kalpeammilta. Mustat viikset olivat vaikuttavana vastakohtana nuorten kasvojen vaalealle hipiälle. Pulskilta he nyt näyttivät mustissa lammasnahkalakeissaan, joiden päällys oli kullalla kirjailtu. Äiti-parka! Heidät nähtyään hän jäi sanattomaksi ja kyyneleet pysähtyivät hänen silmiinsä.
"Nyt, pojat, on kaikki kunnossa! Ei auta vitkastella", lausui vihdoin vanha Bulba. "Nyt täytyy meidän kaikkien ennen lähtöämme kristittyjen tavan mukaan istahtaa rukoilemaan. – Siis, äiti, siunaa poikasi", jatkoi Bulba; "rukoile Jumalaa, että he taistelisivat urhoollisesti, puolustaisivat ritarin kunniaa ja kristinuskoa, ja jos toisin tekevät – niin menehtykööt, jott'ei jälkiäkään heistä jäisi! Menkää, pojat, äitinne luo, sillä äidin rukous suojelee teitä maalla ja merellä."
Ja heikko äiti syleili poikiaan, otti povestaan kaksi pientä pyhimyskuvaa ja ripusti ne nyyhkien heidän kaulaansa: "Varjelkoon teitä Jumalan äiti… Älkää, pojat, unhoittako äitiänne … lähettäkää hänelle edes muutamalla sanalla tietoja itsestänne." Enempää hän ei voinut puhua.
"No, lähtekäämme, lapset!" virkkoi Bulba. Portaiden edessä seisoivat hevoset satuloituina. Bulba hypähti Mustansa selkään, joka vauhkona karkasi syrjään, kun tunsi selässään parinkymmenen leiviskän painon, sillä Taras oli tavattoman raskas ja ruumiikas.
Kun äiti näki, että pojat jo olivat istuutuneet hevostensa selkään, heittäytyi hän nuoremman luo, jonka kasvoissa voi huomata jonkunlaista hellyyttä. Hän tarttui poikansa jalustimeen, likistyi hänen satulaansa vasten ja epätoivossaan ei laskenut häntä käsistään. Kaksi rotevaa kasakkaa tarttui häneen ja kantoi hänet varovasti tupaan. Mutta kun he olivat jo lähteneet portista, riensi hän vanhuudestaan huolimatta nopeana kuin kauris ulos portista, käsittämättömällä voimalla pysäytti hevosen ja syleili toista poikaa mielettömän, hillittömän rajusti. Hänet kannettiin uudestaan pirttiin.
Apeina ratsastivat nuoret kasakat pidättäen kyyneleitään, sillä he pelkäsivät isäänsä, joka kuitenkin myös oli vähän liikutettu, vaikka hän koetti sitä salata. Kappaleen matkaa kuljettuaan katsoivat he taakseen: heidän talonsa oli ikäänkuin maahan vajonnut – näkyi ainoastaan kaksi savupiippua ja puiden latvat, joissa he olivat ennen kuin oravat kiipeilleet. Vielä levisi heidän edessään niitty, joka johdatti heille mieleen koko heidän nuoren elämänsä, siitä saakka, kun he olivat piehtaroineet sen tuoreella nurmella, siihen asti, kunnes odottelivat mustasilmäistä kasakkatyttöä, joka arkana ja nopsajalkaisena kiiti sen poikki… Nyt ei näkynyt muuta kuin kaivon vipu, jonka päähän oli kiinnitetty rattaanpyörä ja tasanko, jota pitkin he kulkivat, tuntui vuorelta, joka peitti kaiken taaksensa…
Hyvästi lapsuus, leikit, kaikki, kaikki!
II
Äänettöminä etenivät nuo kolme ratsumiestä. Vanha Bulba muisteli menneitä aikoja, nuoruuttaan, jota kasakka aina surumielin muistelee, toivoen, että nuoruus olisi ikuinen. Hän mietti, keitä hän Sjetshissä tapaisi entisiä kumppaneitaan. Hän laski mielessään, kutka heistä olivat jo kuolleet, kutka vielä elossa. Kyynel kimmelsi salaa hänen ripsillään, ja harmaa pää oli painunut kumaraan.
Toisissa ajatuksissa olivat pojat. Mutta tarpeellista on tässä vähän laajemmin kertoa näistä pojista. Kahdentoista vuoden vanhoina heidät lähetettiin Kiovan akatemiaan, sillä siihen aikaan katsoivat kaikki ylimykset tarpeelliseksi antaa pojilleen jonkunlaisen kasvatuksen, jonka jäljet kuitenkin pian katosivat. He olivat, kuten kaikki muutkin, hurjapäisiä, vapaudessa kasvaneita. Koulussa he sitten saivat jonkunlaisen ulkonaisen sivellyksen, mikä teki heidät toisten kaltaiseksi esiintymisessään.
Vanhempi, Ostap, karkasi jo ensimäisenä vuonna koulusta. Hänet lähetettiin takaisin, ruoskittiin ja pantiin jälleen kirjojen ääreen. Neljä kertaa kaivoi hän aapisensa maahan, ja neljä kertaa sai hän ankaran selkäsaunan ja hänelle ostettiin uudet aapiset. Epäilemättä olisi hän viidennenkin kerran tehnyt saman tempun, jollei isä olisi juhlallisesti luvannut panna häntä kahdeksikymmeneksi vuodeksi luostarin rengiksi ja vannonut, ettei hän saa Koskentakaa nähdäkään, ellei hän opi kaikkia tieteitä. Omituista, että näin teki itse Taras Bulba, joka halveksi oppia ja, kuten olemme ja kertoneet, kehotti poikiansa olemaan siihen kajoamatta. Tästä lähtien rupesi Ostap ahkerasti istumaan ikävän kirjansa ääressä, ja pian oli hän parhaimpia koulussa.
Senaikuinen opetus ei ollenkaan ollut omiaan elämää varten: nuo skolastilliset, retoorilliset, kieliopilliset ja viisaustieteelliset saivartelut olivat ristiriidassa sen ajan hengen kanssa, eikä niitä koskaan koetettu sovelluttaa todelliseen elämään. Sen ajan oppineet olivat myös aivan taitamattomia, koska heillä ei ollut minkäänlaista kokemusta. Sitä paitsi tuo tavaton tasavaltainen koulujärjestys, tuo nuorten, terveitten, rotevien miesten kerääntyminen yhteen, oli omiansa kääntämään heidän toimintansa kokonaan koulun ulkopuolelle. Huono hoito, rankaiseminen nälällä, ja nuorukaisten reipas mieli herätti heissä toimeliaisuutta, joka sitten vielä kehittyi Koskentakana. Nälkäiset opistolaiset samoilivat pitkin Kiovan katuja pakottaen kaikkia varovaisuuteen. Nähdessään ohikulkevan teinin peittivät toriämmät käsillään piirakat, auringonkukansiemenet ja mitä heillä muuta oli kaupittavana. Järjestyksenvalvojalla, jonka velvollisuutena olisi ollut pitää silmällä tovereitaan, oli housuissaan niin tilavat taskut, että niihin olisi voinut tyhjentää koko muijan varastot. Nämä opistolaiset elivät aivan erillään muista; ylhäisten joukkoon, johon kuuluivat Puolan ja Venäjän aateliset, ei heitä ollenkaan laskettu.
Rehtori ja professorimunkit eivät säästäneet vitsaa ja ruoskaa, ja usein liktorit heidän käskystään niin löylyttivät konsulejaan, että nämä monia viikkoja hieroivat housujensa takamustaa. Monetkaan eivät tuosta suuria välittäneet; se tuntui heistä kenties vähää karvaammalta kuin pippurilla höystetty viina;