StaVl Zosimov Premudroslowski
© StaVl Zosimov Premudroslowski, 2019
ISBN 978-5-0050-8215-2
Created with Ridero smart publishing system
RABUKA ENSIMMÄINEN
apulase ensin
kalju varpunen
Kaudella entisen Neuvostoliiton (nykyinen Kazakstan) ja Kiinan rajalla, Semipalatinskin alueen kaakkoisosassa, lähellä Ayaguzin kaupunkia, käännettynä “Voi härkä”, oli ydintutkimuskenttä, jolla oli tartunnan saanut radioaktiivinen ilmapiiri, joka saatiin humalassa olevien tutkijoiden huolimattomuudesta. Ympäristössä alkoi usein tapahtua erilaisia mutaatioita, erilaisia mutaatioita: silloin syntyy kaksi päätä yhdelle lampaanrungolle; sitten kaksi häntää tai päätä lisko tai käärme; Sitten on kolme jalkaa ja yksi harja Temujinin (Tšingis-khaan), näiden askelten paikallisen asukkaan, jälkeläiselle. Ja tapahtui, että normaalit syntyivät, kuten esimerkiksi Sparrow Stasyan.
Hänen ruumiissaan ei ollut ruumiillista vikaa, kaikki oli niin kuin pitäisi: häntä, nokka, silmät ja muut. Kaikki oli kuin varpunen, mutta hänellä oli ongelma hampaiden kanssa. Tarkemmin sanottuna, mitään höyheniä ei ollut, ja hän oli täysin kalju. Ja siksi syntymästään lähtien hän vietti kovan elämänsä maan päällä, pahempaa kuin kana, se lentää jopa hieman. Mutta ei pahempaa kuin jotkut koirat tai lisko, kodittomat miehet tai hiiret. Lyhyesti sanottuna, älä koskaan lennä taivaalle päinvastoin kuin höyhenpeiteisiltä sukulaisilta, jotka pahoinvoivat häntä ylhäältä, kutsuen ja nöyryyttäen häntä. Huutaa nauraen pesistä, jo sulkaiset poikaset. Ja jopa yleensä he juhlivat tarvetta suoraan hänelle, ja kalju varpunen Stasyan laski valitettavasti päätään ja nyökkäsi sielussaan virtaten muiden ihmisten lintujen ulosteisiin. Ja niin joka päivä. Mutta hän todella halusi lentää niin paljon, että unessa järjetön, jopa yrittänyt lähteä lentoon useammin kuin kerran, todellisuus ei ole unelma, ja hän hyppäsi Jaavaan ja ollessa hulluun nukkunut heilutti jälleen kerran kaljuja siipiään, hyppäsi ja iski alas… ja se jopa tapahtui, lyömällä otsa, sitten hännän luu. Mitä hän vain ei yrittänyt, mutta mikään ei korvannut hänen höyheniä.
Kerran kohtalo kuitenkin sääli kaljua säteilytettyä varpusta, ja jälleen kerran pakenemaan kulkukissasta, hän törmäsi korvan mätäiseen ruumiin. Haukka-mato havasi kuolleen hyvin, ja höyhenet yksinkertaisesti makasivat luurankoon maan päällä lähellä ihmisen jäteastiaa. Hän otti kaksi höyhenta tassuillaan ja heilutti niitä siipien tavoin, ja kääntyessään hän otti maasta. Hän haaveili olevansa kotona, joka lepatti korkealla taivaalla ja seurasi tätä kaljua kissaa aamiaiseksi, joka yritti tuolloin tarttua kömpelöön – vammaiseen, joka kärsi huonolaatuisista ydinkokeista osittaisella säteilyllä ilmakehään. Mutta pitäen höyheniä taskuissaan ja tarttumalla sormeen, oli hankalaa ottaa pois eikä sitä käytetä nousta ylösalaisin, varsinkin kun höyhenistä häntää ei ollut ja Stasyan ei pystynyt ohjaamaan, joten kääntyä vasemmalle, oikealle, ylhäältä ja alas, hänen piti laskeutua, kääntyä ympäri. nokan kanssa ja lepatin takaisin taivaaseen.
Kyllä, etkä mene ylösalaisin wc: hen. Minun oli tehtävä hätälasku, joka johti kallo- ja nokkavahinkoihin, koska yleensä ne myös hidastivat niitä. Tietysti hän oppi lentämään tällä tavalla niin kauan sitten, kunnes hänen sukulaisensa veivät höyhenet ja hän alkoi jälleen elää, selviytyä, karkaa ja piiloutua.
Mutta seuraavassa harjoittamisessa hän palasi jälleen, ainakin jonkin verran näyttäen varpunmuotoisen ilmeen, jopa ylösalaisin, ja parani. Mutta kerran Stasyan laskeutui epäonnistuneesti tuoreeseen, ihmisen, kodittomaan, silti lämpimään, hyytelömäiseen, hapanhajuiseen tuotteeseen maha-suolikanavasta. Sanalla sanoen, paskaa. Tunne ei ollut miellyttävä, ja piti pestä, mutta vedestä oli pulaa: loppujen lopuksi steppialue. Ihmiset ottavat vettä kaivosta. Ja joki kuivuu kesän puoliväliin mennessä, sadetta ei tule vielä kuuden kuukauden ajan, aurinko on parhaimmillaan. Meidän on odotettava, kunnes paska kuivuu ja katoaa itsestään – Stasyan ajatteli ääneen ja meni aurinkoiselle puolelle, makasi selälleen ja alkoi odottaa.
Ja tuolloin lähellä oli lähestymässä vihreän lanta-kärpäsen parvea, jota Stasyan ei epäillyt. Ei, hän näki kärpäsiä elämässään ja jopa söi niitä, mutta vain kuollut ja kuiva, kuten oluen keksejä. Elävät kiertävät häntä yleensä, jotta linnusta ei vahingoittuisi muruja. Loppujen lopuksi linnut pureskelevat vatsansa. Ja tällä hetkellä paskien tuoksu ja tuntematon ilme, kuten hevoslannan pala, piilottivat saalistavan linnun metsästysluonteen, joka oli valtava kärpäsille. Roy karjui varpunen pään säkin yli ja laski lounaan, sukelsi kerralla, mutta sitä ei ollut siellä. Pentue oli silmien edessä paksu ja paska-ahneiden kärpästen jalat kiinni koko vartaloon. Toisinaan kärpäset siirtyivät paikoilleen, estäen siten tassunsa tarttumasta lopulta ruokaan. Pääkärpäset halusivat vain komennon vaihtaa paikkoja, kun hänet pysähtyivät Stasyanin avoin silmä, jonka edessä hän sijaitsi nokkansa kärjessä.
– — Seiso!! Stasyan huokaisi.
– — kuka sinä olet?? – johtaja kysyi pelosta – — Olen mestariasi, ymmärrätkö?
– — Kyllä.
– — Kutsu, orjani!
– — Kulta … – — Kuinka?
– — Kulta…
– — Vanhempi lentää hunajaa?
– — Voit yksinkertaisesti: “lentää hunaja”.
– — Perhohunaja … – Stasyan pudisti päätään. – miksi kulta?
– — Makea, tiedätkö? Mehiläiset kuluu…
– — Kulta, vai mitä?
– — Mielestäsi – Hunaja, mutta mielestämme – Hunaja. No, mi lensi…
Tärkeimmät kärpäset yrittivät repiä sen tassut, mutta oli liian myöhäistä, ja he räpyttivät siipiään kerralla, mutta painovoima piti varpun liikkumattomana, ja hän huomasi tarvitsevansa hypätä ja twiittiä:
– — Eureka!!! – ja hän palasi selkänsä kuin ninja. Kärpäset tarttuivat ilmavirtaan ja kantoivat kalju miehen maanpinnan yläpuolelle. Lähellä olevasta roskakorista sama kissa kurkisti ulos ja hyppäsi kohti elävää surisevaa ruskeaa lentävää palavaa.
– — Korkeampi, korkeampi, lentää Hunaja!!! – Stasyan huusi, kielellä, joka ei ole ymmärrettävää ihmisille ja kissoille, mutta kärpäs ymmärsi hänet ja kun heidän toverinsa viidestoista oli syönyt, he noudattivat heti hänen käskyjään, sataprosenttisesti. Joten hänestä tuli parven mestari, ja heidän entinen johtajansa hyväksyi vapaaehtoisesti toisen lentäjän tehtävän ja sopi kaikkien sukulaistensa henkilöissä, että jos Herr Stasyan ei syödä heitä, he olisivat valmiita palvelemaan häntä uskollisesti. Joten kalju säteilytetty varpunen pääsi lintujen joukkoon ja jopa, hän alkoi lentää kaksi kertaa nopeammin kuin hänen sukulaisensa ja korkeampi kuin oikea kotka.
Ylpeä kotka räpytti taivaalla ja näki kilpailijan lähestyvän häntä maasta. Ennen kylää kukaan ei voinut eikä sillä ollut oikeutta nousta kotkan tasolle, ja tämä …?!? – vain ylpeys ja tietämättömyys!! – ajatteli kotka ja tarttui Stasyanin lennossa käpälään ja toi sen kauhealle, voimakkaalle, suurelle nokkalleen.
– — kuka olet???? hän murisi, kuten gramofoni, koko taivaalle ja pullisti silmänsä kuin todellinen vuorikiipeilijä, sylkätenen varpun haisevaa kadeveroista sylkeä petoeläimeltä, kuten mikrofonilaulaja ja puhaltaen kiinni kärpäsiä. Pari sataa kärpästä puhallettiin heti, ilman tassuja.
– — Yaa? Uh, minä olen tämä… Kotka. – järkyttynyt vapisevalla äänellä, Stasyan vastasi. – Kuten tee, uh… myös saalistaja.
– — Pidä kiinni omistajasta, olemme kanssasi!!! – kuoro soi ja kuiskasi, loput puoli miljoonaa lentää.
– — Kotka, vai mitä?! Joo?? – Kotka avasi nokkansa niin paljon, että siihen ei vain varpunen mahtunut, vaan myös kärpäsiä, jotka eivät pelkästään pelänneet, vaan pikemminkin: kavensivat silmänsä ja hummeroivat kerralla.
– — Tietenkin olen Oryol!! – huusi Stasyan ja yritti päästä pois taivaan lihaksikkaan hirviön kynsien alta. Mutta kotka lapsuudesta saakka, kuten kaikki lapset, pelkäsi kutistamista ja hänen halu murskata tuki ja huijari epäonnistui. Varpunen