Suuri ilo syntyi tuomarin talossa ja melkein koko kaupunki joutui kun kuumeesen, kun levisi sanoma, että Sören aikoi pitää häänsä nyt syksyllä. Sillä kaikki, jotka saattoivat odottaa kutsuja niihin, iloitsivat jo kauan edeltäkäsin, ja jotka taas eivät voineet toivoa niihin pääsevänsä, olivat pahoillaan ja puhuivat pahaa sulhasesta ja morsiamesta; vaan ne, jotka tiesivät olevansa odottelevien luvussa, s.o. joista ei varmaan tiedetty, kutsuttuihinko vai kutsumattomiinko heidät oli luettava, ne olivat puolipyörryksissä levottomuudesta. Ja kaikki mielenliikutus on suuriarvoinen hiljaisissa pikkukaupungeissa.
Rouva Olsen oli rohkea nainen, vaan kuitenkin sykki hänen sydämmensä levottomasti, kun hän oli menossa leskirouva Möllerin luo. Onkin tuo vähän pulmallista pyytää äitiltä lupaa tyttären häiden pitämiseen. Mutta rouva olisi voinut hyvin jättää kaikki epäilykset sikseen.
Sillä rouva Möller kammosi kaikenlaista ponnistusta ja puuhaa yhtä paljon kuin mitä hyvänsä syntiäkin, niin että hän tunsi mielessään oikeaa huojennusta, kun rouva Olsen lausui ehdotuksensa, joka tietysti tapahtui hyvin hellävaraisesti, niinkuin vain hän yksin oikein osasi. Rouva Möllerillä ei kuitenkaan ollut tapana milloinkaan osoittaa keveätä tai tyytyväistä mieltä. Hänestä kun kaikki todella oli vain "ristiä" tavalla tai toisella, niin hän nytkin antoi sanoistansa huomata, että hänen kärsiväisyytensä kyllä jaksoi kantaa minkä koetuksen hyvänsä.
Rouva Olsen palasi ilosta säteilevänä tuolta vierailultaan. Häneltä olisi puoli iloa mennyt hukkaan, ell'ei hän olisi saanut pitää häitä, sillä häiden pito oli hänen yksinomainen toimialansa. Silloin hän jätti säästäväisyyden sikseen ja tuli tyytyväisyydestä oikein miellyttäväksi, kun näet tunsi saavansa nyt käyttää koko työkykyänsä. Ja sitä paitsi oli tuo virka tuotteliaskin; Olseneilla oli aina ollut vähänen varoja säästössä, vaikk'ei siitä koskaan puhuttu.
Niin siis pidettiin häät, ja komeat ne olivatkin. Neiti Ludvigsen oli kirjoittanut totisesta rakkaudesta loppusoinnuttoman runoelman, joka laulettiin pöydässä, ja Loviisa oli kaunein kaikista morsiusneitsyeistä.
Nuori pari muutti rouva Olsenin löytämään linnunpesään, alkaakseen tuota puoleksi tajuttua juhlallisen autuuden aikaa, jota englantilaiset sanovat "hunajakuuksi", koska se on liian suloinen, saksalaiset "koruviikoksi", koska sen loisto niin pian katoaa, ja norjalaiset "vehnäleivän päiviksi", koska niiden jäljestä tulee tavallisen arkiruoan aika.
Mutta Sörenin talossa kesti vehnäleivän päiviä kauan, ja kun Herra antoi heille pienen kultakutrisen enkelin, oli heidän onnensa niin suuri, kuin yleensä suinkin saattaa toivoa tässä suruisessa maailmassa.
Tulotkin nuo riittivät jotakuinkin, vaikk'ei Sören paha kyllä saanutkaan kotia perustetuksi ihan velkautumatta; mutta aikaa myöten hän kyllä toivoi niiden asiain selviävän.
Niin, aikaa myöten! Vuosi kului toisensa perästä, ja joka vuosi lahjoitti Herra Sörenille pienen kultakutrisen enkelin. Kuuden vuoden kuluttua heillä siis oli ummelleen viisi lasta. Pieni, toimeliaasti eteenpäin pyrkivä kaupunki oli entisellään, Sörenillä oli yhä sama toimi ja tuomarin perhe ihan kuin ennenkin. Mutta Söreniä itseään ei kukaan enää tuntenut samaksi mieheksi.
On huolia ja raskaita kohtalon iskuja, joiden sanotaan voivan yhdessä yössä tehdä miehen tukan harmaaksi. Semmoisia ei ollut tullut Sörenin osaksi. Vaan hänen tukkansa oli harmaantunut, selkänsä kyyristynyt ja koko mies vanhennut ennen aikojansa pitkällisestä, halpamaisesta huolesta – elatuksenhuolista.
Elatuksenhuolilla on sama sija huolien luvussa kuin hammastaudilla muiden tautien joukossa. Sitä kipua ei voi kukistaa julkitaistelulla; se ei, niinkuin hermokuume tai muu "oikea" tauti, kehity nopeanlaisesti ja sitte kuoleta tai kostuta. Niinkuin hammastauti on pitkä ja yksitoikkoinen kuin lettimato, niin elatuksenhuoletkin kietoutuvat uhrinsa ympäri harmaaksi sumuksi; ne pukeutuvat joka aamu miehen ylle kuluneiden vaatteiden mukana, ja harvoin makaa uhri niin sikeästi, että ne kokonaan olisivat unhotuksissa.
Juuri tuossa pitkässä taistelussa yhä likemmäksi tunkeutuvaa köyhyyttä vastaan oli Sören itse kulunut. Ja kuitenkin oli hän ollut hyvin tarkka.
Mutta tarkkuus on kahdenlainen: toimiva ja kärsivä. Kärsivä tarkkuus eli säästäväisyys mietiskelee yöt ja päivät, kuinka vain saisi äyrinkään säästymään; toimiva tarkkuus eli huolellisuus miettii yhtä kiihkeästi, kuinka ansaitsisi taalerinkaan edes. Säästäväisyys on omituista pohjoismaissa, huolellisuus suurissa yhteiskunnissa, varsinkin Amerikassa.
Sören koetti voimiaan säästäväisyyden alalla. Hän kaiket joutoaikansa ja vähin työaikanaankin mietiskeli vaan kaikenlaista säästöä ja menojen vähennystä. Mutta joko hänellä nyt ei ollut oikeaa onnea taikka – ja sepä se luonnollisemmalta näyttääkin – hänen tulonsa todellakin olivat liian pienet vaimon ja viiden lapsen elää, samapa se; hänen raha-asiansa rappeutuivat rappeutumistaan.
Kaikki paikat näyttävät maailmassa olevan niin täynnä, ja kuitenkin on aina joitakuita ihmisiä, jotka hapuilevat joka taholla. Sören ei ollut semmoinen, hän vain turhaan etsiskeli tuota sivutyötä, joka niin hänelle itselleen kuin hänen morsiamelleenkin oli kajastanut epäselvänä, vaan rikkaana ansionlähteenä. Ainahan niitä on ihmisiä, jotka tahtovat auttaa toiverikkaita nuoria miehiä, he kun itsekin kykenevät auttamaan itseänsä; vaan puutteenalaisista perheenisistä ei juuri kukaan huoli.
Sörenillä oli ollut paljo ystäviä. Ei kyllä voi sanoa heidän luopuneen hänestä, mutta hän itse ikäänkuin hävisi heidän näkyvistänsä. Jos he sattuivat yhteen, olivat he molemmin puolin ikäänkuin vähän hämillänsä. Söreniä nyt ei enää miellyttänyt se, mikä muita, ja toisia ei lainkaan haluttanut kuulla hänen selittelyjään, miten ankarasti hän työskenteli ja miten kalliiksi elämä kuitenkin tulee.
Ja jos hänet joskus kutsuttiin herrain kemuihin jonkun nuoruuden-ystävän luo, kävi hänelle niinkuin tavallisesti muillekin, jotka jokapäiväisessä elämässään elää kituuttavat hyvin niukalla; hän söi ja joi liiaksi. Iloisesta, siististä ja varovaisesta Sörenistä tuli jonkinlainen narri, joka piti epäselviä puheita ja jonka ympärille seuran nuoret pilkkakirveet atrian jälkeen kokoontuivat ilvehtimään. Mutta pahimmin vaikutti hänen ystäviinsä se, että hän oli ruvennut huolimattomaksi ja välinpitämättömäksi vaatteuksessaan.
Sören näet ennen oli ollut siinä suhteessa erittäin tarkka; ylioppilasaikanaan sanottiin häntä "siistiksi Söreniksi". Ja vielä perheenisänäkin oli hän kauan osannut hyvästi siistiä huonoja vaatteitansa. Mutta kun ankara pakko oli hänet saanut pitämään kutakin vaatekappaletta luonnottoman pitkän ajan, oli hänen turhamaisuutensa vähitellen poistunut. Ja kun mies kerran menettää siisteyden aistin, menettää hän sen ihan kokonaan. Vaimon täytyi ruveta muistuttamaan, milloin aina uuden nutun hankkiminen oli ehdottoman tarpeen, ja kun hänen irtanaiset kauluksensa tulivat liian repaleisiksi laidoista, leikkeli hän ne saksilla tasaisiksi.
Itsellään Sörenillä oli niin paljo muuta ajattelemista, raukalla. Mutta jos tuli vieraita konttoriin tai Sörenin oli astuminen sisään jostakin ovesta, oli hänellä ihan omituinen tapansa syläistä nuttunsa kauluksen neniin ja hieraltaa niitä kädellään. Se oli ainoa jäännös ennen muinoin "siistin Sörenin" siisteydentunnosta, niinkuin eläintieteen tutkijat saattavat löytää eläimistä joidenkuiden elimien jäännöksiä, jotka niiksi vähäisiksi merkeiksi ovat kuihtuneet vain käyttämättömyyden tähden.
Pahin vihollinen Sörenillä kuitenkin oli omassa itsessään. Hän oli nuoruudessaan harjoitellut filosofiallista mietiskelyä, ja nyt sattui välistä tuo onneton ajattelemisen halu elpymään ja kumosi kaikki vastaväitteet ja käänsi hänen päätelmänsä ihan mullin mallin.
Ja niin hänelle aina kävi ajatellessaan lapsiansa.
Kun hän katseli noita pikku olentoja, joiden hoito – se hänen täytyi itsekseen myöntää – ajan pitkään jäi yhä enemmin takapajulle, oli hänen ihan mahdoton pitää niitä enää kultakutrisina enkeleinä, jommoisina Herra ne oli hänelle antanut. Hänen täytyi tunnustaa, ett'ei Herra semmoisia lahjoja lähettele ihan ilman ihmisen tahdotta, ja silloin kysyi Sören